Moikka,

en tiedä mistä lähtisin purkaa huonoa oloani. Olen 31-vuotias nainen ja olen ollut suurimmaksi osaksi se vahva taistelija joka jaksaa pitää itsestään huolta ja niin edespäin.

Vuoden vaihteessa huomasin olevani todella väsynyt, jäi korkeakoulun päättötyö vaiheeseen ja laitoin opiskelut hetkeksi jäähylle. Jäin tekemään ajatuksetonta työtä, ajatellen että vain hetkeksi jotta jaksaisin vähän ajan kuluttua taas ja löytäisin motivaationi. Olen opiskellut 8 vuotta putkeen tehden töitä melkein kokoajan siinä sivussa, tehdäkseni itsestäni jotain, en tiedä mitä, onko sillä edes väliä.

Huomasin pikkuhiljaa arkiasioiden alkavan lipsua, ajattelin, myöhemmin, nyt ei pysty.

Se että asioista alkaisi keskustelemaan, sisarukseni ovat ainoa perheeni, huomasin heillä olevan paljon tärkeämpiä ongelmia jotka nyt, veivät vähää energiaani pois itsestäni. Keskustelut aina johtivat siihen että kuuntelin heidän ongelmiaan ja valituksiaan, koska olenhan aina ollut se kuuntelija, ja joka loppukädessä on tuki ja turva veljilleni, vanhemmistamme ko ei todellakaan ole mihinkään. Se pienimuotoinen vähättely, kyllä muillakin on rahahuolia ja eikä noi omatkaan laskut tule maksettua ihan ajoissa, näin sanoo vakavaraiset sisarukseni omistusasuntoineen, lapsineen ja uusine autoineen.

Asiat lipsuivat enemmänkin, jotenkin onnistuin alkaa tuhlaamaan rahoja, joita minulla ei oikeasti ollut tuhlattavana. Olin pihistellyt menemään opiskelijana, ja nyt työssäkäyvänä meni viuhahdus ja jotenkin onnistuin kaivaa itselleni aika syvän kuopan taloudellisesti.

Vanhempani ovat eronneet ja lapsuuteeni kuuluivat väkivalta, alkoholismi, lastenkoti ja heitteille jättö. Kaikillahan tuntuu olevan trendinä oman lapsuuden traumatisointi, joten en ole aikuisiällä paljon puhunutkaan lapsuudestani, enkä suhteistani vanhempiini. Laitoin ikään kuin sen oven kiinni ja aloitin selviytymiskamppailuni koulujen, töiden kanssa, koska eikö elämä muka ole sitä, näin luulin. Olen ollut omillani 15 vuotiaasta lähtien, oman elämäni juoksupyörässä.

Olen kärsinyt ajoittaisista masennuspuuskista, ajatellen että tämä on sitä kuuluisaa elämää ylä- ja alamäkineen. Jotain kuusi vuotta sitten isomman romahduksen aiheutti äitini kännipuhelu jonka jälkeen itkin viikon, hain apua ja sain lääkkeitä, ja kuten tapanani on, asioista ei vaan pysty puhumaan tai kertomaan kellekään et nyt on lukossa. Tämän jälkeen keskityin enemmän itseeni ja katkoin välit sairaan äitini kanssa. Voi kun omat tunteet voisi katkaista samanlailla, voi kun olisi semmoinen ihminen.

Noh, äidilläni todettiin tänä kesänä kurkkusyöpä, sukulaiset ja perhe infosivat minua tiuhaan tahtiin. Voi luoja sitä syyllisyyden määrää, sitä itseinhoa, enhän minä ole semmoinen ihminen joka haluaa pahaa omalle äidilleen. Se että joskus saisin omia lapsia, ja ajattelisin kuinka paha ihminen olen kun sympatiani eivät riitä edes omalle äidille.

Tämä siis kaiken sen päälle että olen sotkenut asiani, taloudellisesti, olen ihan poikki, selviydyn hädintuskin töihin. Samalla katson kuinka vanhempi isoveljeni kamppailee alkoholiongelman ja parisuhteen kariutumisen kanssa. Ja minulla ei vain ole ketään jolle pystyisin sydäntäni purkamaan.

Niin että, milloin se hyvä osuus tulee alkamaan, ei tää voi olla aina näin vaikeeta. Takaraivossani ääni sanoo, ala vaan hoitaa asioitasi, laita töppöstä toisen eteen, niin se menee, ja nyt ei vaan oikeesti pysty. Olisi helpompaa jos pystyis itkee sen viikon, ja olla sen jälkeen takas raiteilla, mut nyt ei vaan jaksa. Mun elämä ja tunteet tuntuu olevan vain kauhea sotku, ja ajatuskin yrittämisestä saa mut lannistuu ja paniikinomaiseen tilaan.

Kyllähän tämä kirjoittaminen tänne selkeyttää ajatuksia, purkaa ahdistuneisuutta. Itsetuhoiset ajatukset tukahdutan alkuunsa, koska haluan uskoa parempaan. Itsesääliä inhoan, mut joskus on vaan nöyrryttävä tälle väsymykselle ja lamaannuttavalle pelolle, et mitäs jos asiat ei järjestykään… Koska mä olen ainoa henkilö joka pitää huolta minusta ja nyt en jaksa.