Vuoden aikana on ilmaantunut merkittäviä ongelmia mielenterveyden suhteen, BDI-testin pisteet ovat moninkertaistuneet. En jaksa hakea apua, koska en usko apua saavani. Jospa kirjoittaminen edes auttaa selventämään ajatuksia.

Olen kolmekymppinen nainen, joka vasta nyt alkaa olla elämänhallinnassa (opiskelu, työ, raha-asioiden hoito, kodinhoito jne) siinä tilanteessa, jossa olisi pitänyt olla vähintään 5 vuotta sitten. Minulla oli henkisesti vaikea nuoruus ja varhaisaikuisuus- ahdistusta, synkkyyttä, sosiaalisia pelkoja, ylitsepääsemätön esiintymispelko. Koulut jäivät kesken, en osannut huolehtia raha-asioistani ja vanhemmat päästivät minut liiankin helpolla- äiti oli ylihuolehtivainen ja teki kaiken puolestani (en silti halua syyttää äitiäni, hän on kuitenkin ihana ja rakastava ihminen, en tiedä missä olisin ilman häntä). Isäni on alkoholisti, joka kuitenkin pystyi säilyttämään työpaikkansa ja hankkimaan paljon rahaa, sitä olenkin aina helposti saanut. Valitettavasti omien raha-asioiden hoito, vastuullisuus rahankäytössä jne. ovat olleet hukassa ja osin siitä syystä minulla on nyt kamalasti opintolainaa, joka painaa mieltä. Olen kuitenkin iloinen siitä, että parin viime vuoden aikana olen päässyt tilanteeseen, jossa ei ole ”turhia laskuja” (lehtitilaukset ym.) ja maksan laskut ajoissa, samoin olen oppinut laittamaan ruokaa ja pitämään asuntoni siistinä. Silti koen ahdistusta, tuntuu etten ole ”ikäisteni” tasolla ja työhistoriani on huono.

Yhteenveto: nuoruus meni henkisten ongelmien kanssa, voisi luokitella syrjäytyneeksi, ei elämänhallintataitoja, ei pärjää omillaan. Vasta lähempänä kolmeakymppiä tilanne paranee.

Joskus kahdenkympin jälkeen aloin kiinnostua opiskelusta. Sain käytyä aikuislukion, jossa ei ollut pakko pitää esitelmiä. Innostuin mm. maantiedosta ja filosofiasta. Lopulta uskalsin hakea yliopistoon, ala jääköön kertomatta. Ensimmäiset opiskeluvuodet menivät enemmänkin uusiin ihmisiin tutustuessa ja juhliessa, rahankäyttö oli holtitonta. 😳 Hyvää se, että sain pakolliset esitelmät pidettyä betasalpaajien avulla. Opinnot etenivät hitaasti, mutta kuitenkin vaadittavat opintopisteet sain kasaan. Aika pian kuitenkin koin, että olin jo saanut sen mitä olin hakenut opinnoista, motivaatio laski. Näyttää myös siltä, että työtilanne on alalla surkea, eli koulutusta vastaavan työn saaminen näyttää epätodennäköiseltä, samoin rahatilanteen paraneminen. Työtä toki saisi, jos ”markkinoisi itseään ja omaa osaamistaan”, olisi itseluottamusta ja kunnianhimoa, mutta minulla ei näitä ole. Minua ei kiinnosta esittää jotain mitä en ole- pätevää ja varmaa asiantuntijaa, oma-aloitteista vastuunkantajaa. Tämäkin ahdistaa kovasti, tuntuu että olen liian heikko työelämään ja ylipäänsä elämän vaatimuksiin. Toisaalta olen hukassa sen suhteen, mitä oikeastaan haluaisin tehdä ja mitä haluan tulevaisuudelta. Minulla on kyllä ihmissuhde, jossa olen tottumuksen vuoksi. Rakastan tätä ihmistä, mutta usein tuntuu, ettei meillä kuitenkaan ole paljoa yhteistä enkä osaa kuvitella yhteistä tulevaisuutta, jossa on perhettäkin. Pelkään, etten koskaan koe olevani kypsä äidiksi. Mikäli eroaisin nykyisestä kumppanistani, olen varma etten kelpaisi enää kenellekään. Koen olevani ruma ilman meikkiä ja nättejä vaatteita, tämä kokemus on tullut muutaman vuoden sisällä.

Yhteenveto: En katso voivani saavuttaa ”normaaleja asioita” kuten perhettä ja mieluisaa työpaikkaa.

Tällä hetkellä teen gradua, se tuntuu tuskaiselta ja ponnisteluja vaativalta. Pelkään, mitä ohjaajani ajattelevat, jos/kun en pysy aikataulussa, tai entä jos en saa koko gradua tehtyä? Parin kuukauden ajan minua on itkettänyt miltei joka päivä silkasta yleisestä ahdistuksesta, tekisi mieli romahtaa kokonaan, mutta kuitenkin yritän pitää itseni kasassa. Minulla on myös osa-aikainen työ, jossa pitää olla reipas ja iloinen, se vaatii välillä ponnisteluja.

En ole ollut juuri yhtään tekemisissä kavereiden kanssa eikä siihen ole ollut kiinnostustakaan- ei huvita lähteä mihinkään. Tästä koen toisaalta huonoa omaatuntoa.

En todellakaan tiedä, kuinka selviän tulevaisuuden haasteista, itsemurhan ajatteleminen tuntuu helpottavalta, vaikka on hyvin epätodennäköistä että sen teen. Ajatuksena se tuntuu kuitenkin helpottavalta ”no, ainahan voin tappaa itseni, jos tulee liian vaikeaa”.

Muutaman vuoden olin pääsääntöisesti hyvin onnellinen, kuvaisin sitä näin: ”I`ve got joy like a fountain in my soul” ja ”peace that surpasses understanding”, nämäkin ovat edelleen ajoittain läsnä, nyt vain on tapahtunut käänne huonompaan. Eikä näistä ”hengellisistä asioista” ole luontevaa tai korrektia puhua nykyään (tai no, ehkä kaikesta muusta paitsi J- sanasta), siksikin koen erilaisuutta ja sitä, ettei tämä maailma ole minun paikkani. Ilman ulkoisia vaatimuksia ja haasteita uskoisin pystyväni olemaan täysin onnellinen yksin jossain yksinkertaisessa asunnossa, melko pienillä tuloilla ja hengellisiin asioihin keskittyen. Mutta ei, minun täytyy tehdä gradua, minun täytyy hakea koulutusta vastaavia töitä, minun täytyy esittää sitä ja tätä.

Saa nähdä, mihin tämä ”käänne huonompaan” johtaa ja miten asiat etenevät. Nyt pitäisi yrittää sietää ahdistusta ja saada gradua edes pikkuhiljaa tehtyä ja yrittää huolehtia mielenterveydestään.