Liian heikko tähän maailmaan
Vuoden aikana on ilmaantunut merkittäviä ongelmia mielenterveyden suhteen, BDI-testin pisteet ovat moninkertaistuneet. En jaksa hakea apua, koska en usko apua saavani. Jospa kirjoittaminen edes auttaa selventämään ajatuksia.
Olen kolmekymppinen nainen, joka vasta nyt alkaa olla elämänhallinnassa (opiskelu, työ, raha-asioiden hoito, kodinhoito jne) siinä tilanteessa, jossa olisi pitänyt olla vähintään 5 vuotta sitten. Minulla oli henkisesti vaikea nuoruus ja varhaisaikuisuus- ahdistusta, synkkyyttä, sosiaalisia pelkoja, ylitsepääsemätön esiintymispelko. Koulut jäivät kesken, en osannut huolehtia raha-asioistani ja vanhemmat päästivät minut liiankin helpolla- äiti oli ylihuolehtivainen ja teki kaiken puolestani (en silti halua syyttää äitiäni, hän on kuitenkin ihana ja rakastava ihminen, en tiedä missä olisin ilman häntä). Isäni on alkoholisti, joka kuitenkin pystyi säilyttämään työpaikkansa ja hankkimaan paljon rahaa, sitä olenkin aina helposti saanut. Valitettavasti omien raha-asioiden hoito, vastuullisuus rahankäytössä jne. ovat olleet hukassa ja osin siitä syystä minulla on nyt kamalasti opintolainaa, joka painaa mieltä. Olen kuitenkin iloinen siitä, että parin viime vuoden aikana olen päässyt tilanteeseen, jossa ei ole ”turhia laskuja” (lehtitilaukset ym.) ja maksan laskut ajoissa, samoin olen oppinut laittamaan ruokaa ja pitämään asuntoni siistinä. Silti koen ahdistusta, tuntuu etten ole ”ikäisteni” tasolla ja työhistoriani on huono.
Yhteenveto: nuoruus meni henkisten ongelmien kanssa, voisi luokitella syrjäytyneeksi, ei elämänhallintataitoja, ei pärjää omillaan. Vasta lähempänä kolmeakymppiä tilanne paranee.
Joskus kahdenkympin jälkeen aloin kiinnostua opiskelusta. Sain käytyä aikuislukion, jossa ei ollut pakko pitää esitelmiä. Innostuin mm. maantiedosta ja filosofiasta. Lopulta uskalsin hakea yliopistoon, ala jääköön kertomatta. Ensimmäiset opiskeluvuodet menivät enemmänkin uusiin ihmisiin tutustuessa ja juhliessa, rahankäyttö oli holtitonta. 😳 Hyvää se, että sain pakolliset esitelmät pidettyä betasalpaajien avulla. Opinnot etenivät hitaasti, mutta kuitenkin vaadittavat opintopisteet sain kasaan. Aika pian kuitenkin koin, että olin jo saanut sen mitä olin hakenut opinnoista, motivaatio laski. Näyttää myös siltä, että työtilanne on alalla surkea, eli koulutusta vastaavan työn saaminen näyttää epätodennäköiseltä, samoin rahatilanteen paraneminen. Työtä toki saisi, jos ”markkinoisi itseään ja omaa osaamistaan”, olisi itseluottamusta ja kunnianhimoa, mutta minulla ei näitä ole. Minua ei kiinnosta esittää jotain mitä en ole- pätevää ja varmaa asiantuntijaa, oma-aloitteista vastuunkantajaa. Tämäkin ahdistaa kovasti, tuntuu että olen liian heikko työelämään ja ylipäänsä elämän vaatimuksiin. Toisaalta olen hukassa sen suhteen, mitä oikeastaan haluaisin tehdä ja mitä haluan tulevaisuudelta. Minulla on kyllä ihmissuhde, jossa olen tottumuksen vuoksi. Rakastan tätä ihmistä, mutta usein tuntuu, ettei meillä kuitenkaan ole paljoa yhteistä enkä osaa kuvitella yhteistä tulevaisuutta, jossa on perhettäkin. Pelkään, etten koskaan koe olevani kypsä äidiksi. Mikäli eroaisin nykyisestä kumppanistani, olen varma etten kelpaisi enää kenellekään. Koen olevani ruma ilman meikkiä ja nättejä vaatteita, tämä kokemus on tullut muutaman vuoden sisällä.
Yhteenveto: En katso voivani saavuttaa ”normaaleja asioita” kuten perhettä ja mieluisaa työpaikkaa.
Tällä hetkellä teen gradua, se tuntuu tuskaiselta ja ponnisteluja vaativalta. Pelkään, mitä ohjaajani ajattelevat, jos/kun en pysy aikataulussa, tai entä jos en saa koko gradua tehtyä? Parin kuukauden ajan minua on itkettänyt miltei joka päivä silkasta yleisestä ahdistuksesta, tekisi mieli romahtaa kokonaan, mutta kuitenkin yritän pitää itseni kasassa. Minulla on myös osa-aikainen työ, jossa pitää olla reipas ja iloinen, se vaatii välillä ponnisteluja.
En ole ollut juuri yhtään tekemisissä kavereiden kanssa eikä siihen ole ollut kiinnostustakaan- ei huvita lähteä mihinkään. Tästä koen toisaalta huonoa omaatuntoa.
En todellakaan tiedä, kuinka selviän tulevaisuuden haasteista, itsemurhan ajatteleminen tuntuu helpottavalta, vaikka on hyvin epätodennäköistä että sen teen. Ajatuksena se tuntuu kuitenkin helpottavalta ”no, ainahan voin tappaa itseni, jos tulee liian vaikeaa”.
Muutaman vuoden olin pääsääntöisesti hyvin onnellinen, kuvaisin sitä näin: ”I`ve got joy like a fountain in my soul” ja ”peace that surpasses understanding”, nämäkin ovat edelleen ajoittain läsnä, nyt vain on tapahtunut käänne huonompaan. Eikä näistä ”hengellisistä asioista” ole luontevaa tai korrektia puhua nykyään (tai no, ehkä kaikesta muusta paitsi J- sanasta), siksikin koen erilaisuutta ja sitä, ettei tämä maailma ole minun paikkani. Ilman ulkoisia vaatimuksia ja haasteita uskoisin pystyväni olemaan täysin onnellinen yksin jossain yksinkertaisessa asunnossa, melko pienillä tuloilla ja hengellisiin asioihin keskittyen. Mutta ei, minun täytyy tehdä gradua, minun täytyy hakea koulutusta vastaavia töitä, minun täytyy esittää sitä ja tätä.
Saa nähdä, mihin tämä ”käänne huonompaan” johtaa ja miten asiat etenevät. Nyt pitäisi yrittää sietää ahdistusta ja saada gradua edes pikkuhiljaa tehtyä ja yrittää huolehtia mielenterveydestään.
En ehkä osaa auttaa sinua, Marianne M., mutta haluan vain kertoa, että pystyn samastumaan moniin asioihin kirjoituksessasi. Itse olen päälle kolmikymppinen mies, jonka yliopisto-opinnot ovat viivästyneet pahasti masennuksen ja huonon itsetunnon takia. Gradu on minullakin työn alla, ja on ollut jo pitkään. Jatkuvan väsymyksen ja itseluottamuksen puutteen takia tuntuu älyttömän vaikealta käydä työhön käsiksi.
Minunkin on vaikea uskoa, että minulla olisi vielä joskus perhe ja kunnollinen työpaikka - ja ne ovat kuitenkin asioita, joita kaikkein eniten kaipaisin. Haluaisin olla normaali, "kunnon kansalainen", mutta se tuntuu saavuttamattomalta. Minullakin työhistoria on jäänyt aika vähäiseksi, ja opiskelen alaa, jolta ei helposti työllisty. Itse asiassa minun on varmaan pakko hankkia vielä lisäkoulutusta, jos aion saada kunnollisen työpaikan. Tuntuu vain, että aika alkaa loppua, koska en ole enää mikään nuori. Miksi olen ollut niin hemmetin hölmö, että olen tuhlannut vuosikausia kaikenlaiseen turhaan haahuiluun, joka ei ole vienyt elämääni millään lailla eteenpäin?☹️
Vuosia sitten minulla oli yksi parisuhteen tapainen, mutta nyt olen ollut sinkkuna jo liian kauan. Pelottaa ajatella, etten ehkä koskaan löydä elämänkumppania. Yksinäisyys vaivaa minua joka päivä ja saa kaiken tuntumaan vähän ankealta. Yritän kuitenkin olla vajoamatta täysin katkeruuteen. No, ei kai tässä voi kuin elää päivä kerrallaan parhaansa mukaan ja yrittää saada iloa pienistä asioista.
Moi. 🙂 Ei minua varmaan kukaan osaakaan auttaa, mutta on kiva edes kertoa ongelmista, kiva jos joku lukee ja samastuukin. Minulla kun on tosiaan sellainen tunne, että joudun koko ajan esittämään, että kaikki on ihan ok, vaikka ei ole.
Sanoitpa hyvin- miksi olen hukannut vuosia turhassa haahuilussa. Toisaalta voimme lohduttautua sillä, että "haahuilu" on aika yleistä ja esim. perheen perustaminen kolmekymppisenä tai sen jälkeen on ihan normaalia. Mutta niinhän se on, että jos ei tässä iässä ole kumppania jonka kanssa näkee yhteisen tulevaisuuden, niin pelottaa löytyykö sitä ikinä. Sinulla on kyllä miehenä vielä paljon, paljon vuosia aikaa löytää kumppani. Ymmärrän kuitenkin, että kun on pitkään ollut yksin, on masentunut ja huono itsetunto, voi olla vaikea uskoa, että tulevaisuudessa saavuttaa tavoitteensa.
Tuossa sinun tilanteessa gradunteko tuntuu varmaan lähinnä taakalta. Onko aihe kuitenkin sellainen, joka sinua kiinnostaa ihan tutkimuskohteena? gradunteon jumiutuminen on vieläpä vähän kuin oravanpyörä- se, että ei saa gradua tehtyä lisää vuorostaan masennusta ja itseluottamuksen puutetta. :/ Itse huomasin, että jos saan edes jotain pientä tehtyä tai luettua, se helpottaa. Mutta kun tosiaan valmistumisen jälkeenkään ei työelämä näytä lupaavalta, ei ole oikein motivaatiota koko graduntekoon. Mietin, miksi tällaisellakin pitää itseään kiusata, vaikka tutkimuskohde on ihan mielenkiintoinen.
Niinpä, päivä kerrallaan ja onneksi niitä hyviäkin hetkiä on. Jos olen ihan rehellinen niin tiedän jo, että lopulta selviän tästäkin ja todennäköisesti vahvempana. Jos osanani ei ole perhe ja koulutusta vastaava työ,niin sitten ei, sitten sopeudun. Tai jos en saa gradua tehtyä, niin ei voi sitten mitään, tällainen minä olen. Tuntuu jopa vapauttavalta kirjoittaa näin, kuten myös puhua synkästi, jos synkältä tuntuu!
Hei Vermillion ja MarianneM!
Minäkin kuuluun samaan opintojen venyttäjien kerhoon. Aloitin aikoinaan myös sellaisen alan opinnot, jolla työllistymismahdollisuudet olivat erittäin huonot. Tänä keväänä vaihdoin kuitenkin pääainetta usean vuoden aherruksen tuloksena sellaiseen pääaineeseen, josta saa koulutuksen ammattiin, jonka töistä ei pitäisi olla pulaa. Työ on kuitenkin sen verran sosiaalista, etten tiedä kykenenkö siihen. Tulevaisuus pelottaa☹️
Halusin kirjottaa Vermillion sinulle yli 30-vuotiaasta miesystävästäni, joka ei ollut koskaan seurustellut kenenkään kanssa ennen kuin tapasin hänet. Kokemukset naisten kanssa olivat usein myös olleet huonoja. Minulle hän oli ja on edelleen aarrelöytö. Älä ikinä luovu toivosta, että tapaisit sinulle sopivan ihmisen. Maailma on täynnä niin erilaisia ihmisiä, täytyy vain koittaa etsiä aktiivisesti!
MarianneM: kyllä se minun graduni aihe on jotakuinkin kiinnostava tutkimuskohde, mutta kieltämättä innostus on päässyt vähän laantumaan, kun koko gradusta on tullut sellainen riippakivi. Mutta luulen, että jos nyt vihdoin pääsisin todella kiinni siihen varsinaiseen kirjoittamiseen, niin suhtautuminen graduun muuttuisi positiivisemmaksi. Hyvä, että osaat suhtautua omaan graduusi ja noihin perhe/perheettömyys-juttuihin niin, ettei maailma siihen kaadu, jos et saavuta niitä. En minäkään gradua pidä minään maailman tärkeimpänä asiana, mutta haluaisin silti saada sen tehtyä.
Gildar: kiitos lohduttavista sanoista, tuli hyvä mieli! 🙂 En ole kyynistynyt tai katkeroitunut sen takia, että kokemukset parisuhteista ovat jääneet vähiin, vaikka kyllähän se usein pahalta tuntuu. Pahasta olosta huolimatta yritän löytää elämästä valopilkkuja ja pyrkiä kohti parempaa.
Minulla menee nyt jo mukavammin. Johtuukohan se siitä, että päätin pitää graduvapaan heinäkuun (työt loppuvat kesäkuussa), enkä ajattelekaan gradua tai tulevia töitä sinä aikana! No, yritän ainakin. Syksyllä ehtii sitten murehtia enemmän, aiempien vuosien perusteella saan myös syksyllä enemmän aikaan. Nyt pitäisi laittaa oman mielenterveyden ja hyvinvoinnin parantaminen ykkössijalle, ei tosiaan haittaa mitään, vaikka gradu heinäkuun lomailun takia viivästyisi.
Tietyt asiat edelleen ahdistavat, mutta ei niin, että ahdistus olisi jatkuvaa. Eteenpäin.
Kirjoitit kuin omasta suustani. Minulla on osa noista asioista, joista puhuit, mies ja pieni tytär. Kuitenkin oma elämänhallintani on ihan nollassa. Olen onnistunut pilaamaan tulevaisuuteni kokonaan (tai näin minusta tuntuu). Olen kyllä opiskellut, mutta masennus on vienyt pohjan. Opiskelin pilipalitutkintoa piiiitkään (amk-tutkinto, 3,5-v.) itse olin 25 kun sain todistuksen lopulta. Töitä alalla en ole tehnyt pätkääkään, enkä varmaan tule koskaan tekemäänkään. 2 vuoden syöksykierteen aikan minulla puhkesi peliongelma, meni luottotiedot ja jäin tuhansia velkaa. (pikavipit+opintolaina). Nyt olen pikkuhiljaa alkanut makselemaan noita velkoja äitiyspäivärahasta ja opettelemaan arjen asioita. Olen kyllä saanut asian hallintaan, pelikiellot ja tuo velkojen lyhentäminen, käyn myös terapiassa, mutta en ole saanut vielä kerrottua näistä asioista. Ehkä joku päivä. Käytännössä mieheni joutuu kantamaan vastuuta monesta. Itsellä huomion vien kokonaan pieni tyttö 4kk. En tiedä tulenko koskaan saamaan töitä/pystynkö koskaan tekemään töitä ja tämä ahdistaa. kovasti. Tunnen olevani hylkiö, täydellinen nolla kun liikun ihmisten parissa. Ja sehän minä olenkinv(huh, tuntuu hyvältä tunnustaa näitä asioita, anteeksi kun teen sen sinun ketjussasi). Minäkään en jaksa/pysty pätemään, en osaa valehdella, että osaan jotain, jos en sitä osaa. Tunnen itseni niiiiiiin tyhmäksi, että en usko ponnistavani koskaan eteenpäin. Tytön takia on pakko katsoa eteenpäin, edes kuvitella hyvää tulevaisuutta. Ahdistusta (suuunnatonta) tuottaa myös tytön kasvattaminen ja esimerkkinä olo. Onneksi en ole yksinhuoltaja. No, kiitos että sain kertoa. Koitan omalla tarinallani vaan kertoa, että et ole ainoa kolmekymppinen joka opettelee samoja asioita.
Jonkin aikaa meni paremmin, nyt olo on samanlainen kuin Tiitiäisellä yllä. Työttömänä taas, rahaa täytyy soskusta ruinata, esittää että mikäs tässä, gradunteko on vain vähän viivästynyt, muuten tässä ollaan tehokkaana työtä hakemassa ja valmistumassa. Hävettää, mitä soskussa ajatellaan, mitä työkkärissä ajatellaan, mitä tuttu vuokranantaja ajattelee, mitä sukulaiset, ystävät, tuttavat ajattelevat. Psykologillekaan en ole kehdannut sanoa läheskään kaikkea. Hylkiö, niinpä. Velkainen rasite yhteiskunnalle ja vanhemmille. Ahdistuvainen, heikko turhake.
Työnhakijaksi ilmoittautuminen lähinnä masensi ja muistutti surkeasta työhistoriasta ja siitä, etten keksi itselleni mitään vahvuuksia. Ei minulla ole myöskään visiota siitä, mitä haluaisin tehdä työkseni. No, jotain rauhallista arkistointihommaa ehkä.
Ja väännäpä sitten evvk gradua, jotta pääset edes työmarkkinatuelle, ehkä työharjoitteluun. Menepä sitten valmistuttuasi johonkin ammatilliseen aikuiskoulutukseen, koska ei ole toivoakaan koulutusta vastaavasta työstä ja- niin- kiinnostustakaan vastuunottoon ja pätemiseen.
Jännä nähdä, miten syrjäytyminen etenee meikäläisen kohdalla. Mielenterveys ei varmaankaan lähiaikoina parane, olen syönyt säännöllisesti pienehkön annoksen rauhoittavaa lääkettä. Toivottavasti en jää pahasti koukkuun ja annos ei nouse..
Anteeksi, mutta en jaksa olla nyt ollenkaan positiivinen, se olisi teeskentelyä ja itsepetosta. Things ain`t looking good.
wau. Teidän kirjoituksenne muistuttaa osittain kuin minun elämää. Olen 24-vuotias mies ja kävin amk-tutkintoa 4,5vuotta ja sitten opiskeluaikani päättyi. En saanut valmiiksi tutkintoa. Tämä oli 2010 joulukuussa, jo tuota ennen minulla oli pieni peliongelma joka paheni entisestään 2010 vuoden aikana jolloin en vain jaksanut enää vääntäyä kouluun vaan pelasin. Nyt kun vuosi on kulunut noista ajoista olen täydellisessä kusessa elämässäni enkä tiedä yhtään mitä tehdä. Itken melkein joka päivä aamuin illoin niin kuin nytkin on kyynelsilmäkulmassa. Kukaan ei tiedä asiastani mitään. Aina kun käyn ihmisten ilmoilla tai vanhempain luona koitan pitää pokkani etten vain romahtaisi.
Minulla ei ole paljon sosiaalista elämää, kaverit koulussa tietenkää ei enää ota yhteyttä. Olen sulkeutunut. Kuka tälläistä ongelmaista ihmistä edes haluaisi ystäväkseen? En ole edes seurustellut koskaan..
Olen menettänyt luottotietoni ja olen velkaa kymmeniä tuhansia. Olen täydellisessä umpikujassa. Äitini varmasti tulee halveksimaan minua kun saa tietää ja en tiedä kestänkö enää...olen häpeissäni koko elämästäni, jossa en ole saavuttanut mitään ja häpeän itseäni että olen päästäny itseni tälläiseen jamaan. Olen menettämässä vuokra-asuntoni eli joudun varmaan asumaan kadulle ellen taas jostain ihmeestä saa vuokrarahojani kasaan...viimeinen varoitus on tullut jo vuokranantajalta..
Olen miettinyt viime päivinä paljon entä jos tämä kaikki vain loppuisi yhtenä päivänä omasta toimesta...en tiedä...olen henkisesti heikko ja aivan puhki...kunpa vain joku näkisi pahan oloni ja ottaisi kädestä kiinni ja sanoisi tule niin autan sinua..
Tilanteesi vaikuttaa, siis VAIKUTTAA, kieltämättä kovin vaikealta. Minulla ei siihen välttämättä ole vastausta, mutta sanon mielipiteeni. Ymmärrän häpeäsi, ja se jos mikä on raskasta kantaa, varsinkin kun häpeää aiheuttava asia on pidettävä piilossa. Olen aivan varma että taakkaasi helpottaa jos saat sitä jaettua jonkun kanssa. Aloita ensin vaikka ammattiauttajan pakeilla, kunnallinen mielenterveystoimisto on paikka josta saat ammatti-ihmiselle ajan, mutta se pitää tietty itse saada varatuksi. Uskoisin että ammattilainen on varmasti nähnyt ja kuullut vieläkin traagisempia tapauksia, eikä tälläisen "tuntemattoman" ihmisen edessä häpeä ole ehkä niin suuri kuin tuttujen kanssa olisi. Käynneistä on varmaan apua, kun jossain vaiheessa asia tulee esiin tai itse sen tuot läheisillesi tiedoksi. Olen aivan varma että olosi helpottuu kun asiaa ei tarvitse piilotella, ja tämän jälkeen on ehkä mahdollista ruveta pohtimaan miten asia saadaan sitten hoidettua kuntoon. Vanhempasi reaktiot saattavat olla aivan muuta kuin nyt pelkäät, tulee vaan mieleen vanha kunnon tuhlaajapoika-kertomus...
Älä jää asiasi kanssa yksin!!
Heippa Enosaaapuapyytää
Ei tilanne vaikuta pahalta vaan asioihin kyllä löytyy ratkaisu nyt vaan pitää
vyyhti purkaa niin asiat kyllä järjestyy.
Mut tee näin ( minun neuvoni )
Ota heti yhteys kunnan / kaupungin sosijaali toimistoon kun on vuokrat rästissä ja
häätö uhkaa.
Niin sosijaalitoimistossta on kiireellisessä asiassa päätös tultava heti viimeistään
seuraavana päivänä.
Olethan huolehtinut perustoimeentulosta ????
Seurakunnalta pystyy saamaan myös avustusta kannattaa sinne myös ottaa yhteyttä.
Jos tuntuu että yksin et selviä niin tarvitsisit ystävän, kaverin , tukihenkilön avuksi
joka auttaa
Kunnan / kaupungin velkaneuvojaan kannattaa ottaa yhteyttä niin rahaasioihin
saat apua ja neuvoa ja osaa sanoa miten kannattaa tehdä ( esim velkasaneraus jne )
Kannattaa myös heti mennä käymään lääkärissä niin saisit sieltä avun jos on
esim masennusta / väsymystä niin elämä helpottaa.
Hoitamattomana asiat vaan pahenee.
Tuskin äitisi sinua häpeää vaan tietääkö se ollenkaan sinun asioista ja ongelmista
mutta oivon että voisit kertoa miten asiat on.
Muista että mitään me ei hölmöillö ( viitaten itsetuhoajatuksiin )
Mutta tärkeätä on että nyt heikkona hetkenä et saa yksin jäädä.
Kaunista syksyä sinulle
Enosaapuapyytää. Apua on tosiaan saatavilla, voit myös soittaa esim. valtakunnalliseen kriisipuhelimeen tai paikkakuntasi kriisikeskukseen, sieltäkin osataan neuvoa, mihin ottaa yhteyttä ja voit myös purkaa murheitasi. Et todellakaan ole ainut peliongelmainen, jolle on kertynyt velkaa. Peliriippuvuutta on alettu ymmärtää viime vuosina paremmin ja siihenkin on olemassa apua. Etkä todellakaan ole ainut, jolta jää koulu kesken tai valmistuminen viivästyy. Ehdit vielä aivan hyvin kouluttautuakin ja miettiä rauhassa, mille alalle kannattaa hakea. Itse aloitin yliopisto-opinnot sinun iässäsi! Nyt kyllä valitsisin opiskelualan toisin, ei tuo opintolainakaan niin painaisi mieltä, jos olisi älynnyt opiskella työllistävälle alalle.
Mutta ymmärrän, että nyt tuntuu epätoivoiselta, älä vain jää murheidesi kanssa yksin! Selviät kyllä, askel kerrallaan.
Kiitos rohkaisevista viesteistä. Otin yhteyttä paikkakunnan kriisikeskukseen ja sain ajan ensi viikolle. Jännittää ja samalla ahdistaakin mennä puhumaan mutta se on tehtävä.
Hieno juttu, enosaapyytääapua! Tuo jännittäminen ja ahdistuminen apua hakiessa, varsinkin ensimmäistä kertaa, taitaa olla ihan normaalia. Kriisityöntekijät ovat kyllä tottuneet kohtaamaan monenlaisia elämäntilanteita ja asiakkaita, sinun ei tarvitse jännittää eikä hävetä omaa tilannettasi.
Niin kai se on, että menneisyyden hölmöilyjä emme saa poistettua ja niistä joudumme maksamaan, mutta tulevaisuuteen voimme kuitenkin vaikuttaa. Ongelmien myöntäminen ja sen ymmärtäminen, että tarvitsee apua, on lähtökohta paremman tulevaisuuden rakentamiselle.
Ajattelin antaa itselleni luvan olla surullinen ja tuskainen silloin kun siltä tuntuu, kulisseja on tuskallista pitää yllä pidemmän päälle. Työkkärissäkin sanoin, että minulla on mielenterveydellisiä syitä, jotka rajoittavat työnhakua ja ovat viivästyttäneet valmistumista. Ajatelkoot, mitä ajattelevat (tuskin mitään erityistä). Tässä rämpiessäkin tiedän kuitenkin jo, että paremmat ajat koittavat.
Voimia sinulle "enosaapyytääapua" ja muillekin voimia tarvitseville!
🙂🌻
"enosaapyytääapua", olet ottanut ehkä suurimman ja tärkeimmän askeleen itsesi ja asiasi suhteen, hienoa!! Muistan omat tuntemukseni kun ensimmäistä psykologikäyntiä odottelin, myös minua ahdisti ja jännitti melkolailla. Lienee hyvin normaali ilmiö, ei ole välttämättä helppoa puhua itsestään ja asioistaan tuntemattomalle, mutta takaan että kannattaa, ainakin minulle oli jo tästäkin merkittävästi apua. Kirjoittele tapahtumista. Ja jatkossa voisit muuttaa nimimerkiksi "apupyytänyt", joka todennäköisesti muuttuu jossain vaiheessa muotoon "apuasaanut"!!!
Nyt on positiivisempi olo- sosiaalityöntekijä oli hyvin ymmärtäväinen ja asiallinen, sanoi että eiväthän nämä opinnot ole pahasti myöhästyneet ja että kyllä heidän kannattaa tukea opiskeluani. Sain vähän tukea omanarvontunnolle. Nyt minun velvollisuuteni on kyllä sitten opiskella, minulla kun ei varsinaista masennusta esimerkiksi ole. On kyllä helpompi suuntautuakin opiskeluun, kun ei tarvitse raha- ja työtilannetta jatkuvasti miettiä, voi yrittää saada takaisin opiskelijan identiteetin. On kyllä niin, että jutteleminen jonkun kanssa auttaa ja se, että saa jonkin asiansa hoidettua/eteenpäin.
Olen pystynyt elämään melko aktiivisesti töiden loputtua, sitä aktiivisuutta täytyy nyt yrittää pitää yllä. Graduntekoon liittyy tiettyjä juttuja, jotka erityisesti jännittävät, mutta uskon, että saan kynnykset ylitettyä jossain vaiheessa.
Opintolainaa mietin myöhemmin tänä vuonna, jospa saisi aikaiseksi edes mennä pankkiin juttelemaan maksuaikatauluista ym. vaikka hävettää ihan hitosti, kun ei ole töistä tietoakaan ja olen vasta tekemässä gradua. huoh.
Periaatteessa loppuvuodesta voisi tulla ihan kiva, lumesta ja pimeästäkin kun tykkään.