Ei krapulaa juuri ollutkaan. Eikä tarvinnut onneksi henkisestikään voida pahoin kun en hölmöillyt mitään eilen. Viestittelin herättyäni yhden toisella paikkakunnalla asuvan, miespuolisen kaverin kaverin kanssa koneella. Olin yöllä laittanut hänelle viestiä että mitä kuuluu ja keskusteltiin sitten jonkun aikaa kun hän vastasi siihen. Kai hänkin oli ihan kiinnostunut juttelemaan kun kyselikin multa sitten jotain, missä olen töissä jne.

Me siis tavattiin joskus kesällä kaverin juhlissa muttei olla muuten nähty tai oltu yhteyksissä. En uskaltanut silloin pyytää hänen numeroaan enkä toisaalta halunnutkaan kun taisin vähän ihastua (ja hänkin kai muhun) ja luulin silloin vielä että mulla ja poikakaverillani olisi ollut tulevaisuutta...

En tiedä onko hän vielä vapaa. Silloin hän ainakin oli tykästynyt johonkuhun kun viimeksi näimme. Mutten kehtaa kysyä tuliko siitä mitään tai ylipäänsä onko hänellä nyt joku. Ja kun mäkin oon vasta eronnut... Enkä oikeesti tunne tätä ihmistä. Silloin kerran vaan kännissä juteltiin kaikenlaista ja hän halasi mua kun meinasin ruveta itkemään ja kehui kauniiksi. Ei kuitenkaan mitenkään lähennellyt kun kerroin olevani varattu. Olis kyllä ihan kiva tutustua. Ei mulla kavereitakaan ole liikaa. En vaan oo kovin hyvä tutustumaan vaikka on se tietokoneella helpompaa kun kasvotusten...

Meninpä möläyttämään sille tyypille kenen kanssa juttelin että taisin vähän ihastua häneen kesällä. Tiedä oliko nyt sitten niin järkevästi sanottu... Totta se kyllä oli ja minkäs sille mahtaa. Ajattelin että parempi sanoa suoraan kun muuten olis kuitenkin jääny kaivelemaan et miten olis käyny jos olisin tunnustanu. 🙂 Ei nyt kyllä toistaseks ainakaan oo ollu asiasta sen enempää puhetta. Mahtaako hän ajatella että olisin jotenkin epätoivosen seurankipee eron jäljiltä... No, aikasemmin en vaan voinut sanoo tuollasia kun olin varattu ja vielä joku aika sitten toivoin sellasena pysyvänikin. En oo juurikaan enää ajatellut ex-poikakaveriani. Eihän se ero nyt ihan yllätyksenä tullut ja vaikka jostain syystä odotin sitä tosi peloissani niin alkujärkytyksen jälkeen oon huomannut miten helpottavaa toisaalta on olla irti suhteesta joka ei missään vaiheessa oikein alkanut toimia kunnolla. Yritin viimeiseen saakka ja muutenkin aina joustin ja myötäilin häntä... Nolottaa ihan miten suostuin aina tekemään niin kuin hänelle parhaiten sopi vaikka hän taas aina laittoi muut asiat mun kanssa olemisen edelle...

Kävin taas psykologin juttusilla ja ei nyt kyllä tullut yhtään keskusteltua niistä mindfullnes-jutuista. Sen verran kerkesin loppuun todeta että en oo saanu niitä harjoteltua... Mut aika meni yllättävän nopeesti kun kerroin mun nykytilanteesta. Viimeksi kun kävin en ollut vielä eronnut. Jotenkin sitten aikanen aamu huonosti nukutun yön jälkeen, ja kaikkien asioiden läpikäyminen ääneen sai mut vähän itkuiseksikin minkä takia en saanut niin paljon sanottua kun mitä siinä ajassa normaalisti olis ehtiny.

Psykologi oli sitä mieltä etten vissiin voinut olla ihan oma itseni suhteessa exäni kanssa. Mun oli kyllä tosi paha olla hänen kanssaan viime aikoina vaikken edelleenkään näe hänen tahallaan kohdelleen mua huonosti. Sanoin psykologillekin miten olen toipunut erosta ihmeen nopeasti (en tietenkään voi unohtaa yli kolmen vuoden suhdetta tosta noin vaan, mutta oon jotenkin niin helpottunut nyt) ja kuinka musta tuntuu että nyt mulla on oikeasti mahdollisuus sellaiseen elämään ja parisuhteeseen missä voin hyvin. En sitten tiedä kenen kanssa ja missä vaiheessa, mutta yritän olla etsimättä liikaa vaikkei tietenkään kotoakaan kukaan tule hakemaan.

En ole saanut vielä vastausta möläytykseeni vaikka tyyppi on välillä näyttänyt olevan online. Ei vissiin oikeen tiedä mitä sanoa. On sekin mahdollisuus että hän on varattu nykyään tai sitten ei muuten vaan ole kiinnostunut... Mutta kaverinikin oli sitä mieltä ettei siitä mitään haittaakaan voi olla että sanoin niin kun sanoin. Ite oon ainakin ollut aina ihan otettu jos joku on ollut muhun ihastunut vaikken olis tuntenut samoin.

Taitaa olla varattu se tyyppi kenelle kerroin ihastuksestani... Sitten kyllä ymmärrän miksei hän kommentoinut oikeen millään lailla. Mua alkoi ihan hirveästi nolottamaan kun tajusin asian vaikka se mahdollisuushan tietysti oli olemassa koko ajan... Toivon ettei hän kommentoisi enää millään lailla. Menin vielä sanomaan kuinka kerroin hänelle silloin aika henkilökohtasia asioita. Onneksi en sen enempää puhunut...

En mä edes tiedä olenko enää häneen ihastunut. Siis kun ollaan tavattu vaan kerran ja siitä on varmaan yli puoli vuotta, lisäksi olin juonut silloin paljon. Tää kamala häpeä mitä mä nyt tunnen on taas ihan ylireagointia... Tiedän sen koska kaverinikin sanoi ettei asiassa ole mitään nolosteltavaa. Sanoin vaan miltä musta joskus tuntui. Mutta vaikka yritän ajatella ettei tässä oo mitään noloa niin en voi tälle pahalle ololle ja häpeälle mitään.

Mulla on niin sekava olo. Tänään olen taas välillä tullut itkuiseksi kun olen ajatellut exääni, vaikka luulin että olen jo pääsemässä hänestä yli. Sitten tämä tyyppi jolle kerroin ihastuksestani; en usko että hän olisi edes ollut mun tyyppiä. Tuntuu ettei kukaan ole... Baarissa ollessa toivoin huomiota mutten juuri saanut. Mikä mua vaivaa... En kestä olla yksin mutten voi aloittaa suhdettakaan kenenkään kanssa kun olen näin sekaisin ja itestunto maassa. En oikein edes tiedä millainen olen. Näen itsessäni niin paljon huonoa.

Nyt täytyy mennä saunaan...

Olipas surkea tuo edellinen viestini. En muista koska mä ja exäni erottiin, mutta ei siitä taida vielä kovin pitkä aika olla. On kai ihan normaalia että vaikka mulla on viimeaikoina ollut enimmäkseen tosi hyvä olla niin suru puskee vielä välillä pintaan. Vaikka järki sanoo että näin on paljon parempi. Mietin vaan että onhan hänelläkin kaikki hyvin. Kun oltiin vielä yhdessä, pelkäsin hänen masentuvan kaikkien vastoinkäymisten takia ja mä olin varmaan ainoa joka sai hänet edes vähän puhumaan huolistaan. Eli haluaisin ihan ystävänä ottaa yhteyttä ja kysyä mitä kuuluu, mutta kun en saa hänen numeroaan mistään... 😑❓

Mulla on huomena treffit. En viitsi odottaa liikoja, mutta toivon että kaikki menee hyvin. Tapaan tän ihmisen ekaa kertaa livenä ja ainakin viestittelyn perusteella meillä on paljon yhteistä. Tapaamallahan sen vasta näkee syntyykö siitä mitään ihastusta tms., mutta on ainakin ollut tosi kiva jutella niin samanhenkisen ihmisen kanssa. Nähdään julkisella paikalla varmuuden vuoksi. Tuntuu kyllä hassulta että joku voi pitää mua niin mielenkiintoisena persoonana että vaivautuu niin kaukaa tapaamaan. 🙂 Kun ajattelee että ollaan vasta tutustumassa ja exäni kanssa olin jo pitkään "seurustellut" ja silti hänelle tuntui olevan tosi vaikeaa järjestää meille yhteistä aikaa sillon tällön...

Alan uskoa sitä mitä kaikki on mulle aina yrittäneet sanoa, että jos exäni olisi ollut mun kanssa ihan tosissaan niin se olis kyllä halunnut olla mun kanssa ennemmin kun joka viikonloppu autotallissa, eikä välimatka olis ollut mikään este. Mäkin sitä paitsi joskus sanoin hänelle että olisin voinut ajella sinne päin ihan koska vaan, mut eipä tullut kutsua... Ihmetyttää vieläkin miksi en koskaan tavannut hänen vanhempiaan (vaikka asuivat samassa talossa) ja mahtoivatko ne edes tietää musta. Tuotakin olisin halunnut kysyä ennen kun poistin hänen numeronsa, mutta unohdin.

Toivottavasti saan joskus tietää miten hänellä nykyään menee ja toivottavasti ihan hyvin. Ja peukut pystyyn että huomisesta seuraa ainakin uusi ystävyyssuhde ellei enemmänkin. 🙂

Olin tänään treffeillä ja oli ihan mukavaa. En todellakaan tiedä vielä onko tässä aineksia mihinkään suurempaan mutta yhteisiä mielenkiinnon kohteita kyllä löytyy. Ja nyt sitten exä tekstailee mulle että sillä on ikävä... Mullakin on ollu sitä mut oon yrittäny niin kovasti päästä yli... Kiva et sain siihen taas yhteyden ja tiiän mitä sille kuuluu, mut nyt se kyl sai mut taas itkeen... 😭

Tosiaan sain exääni taas yhteyden, niin kuin halusinkin että voisin kysyä mitä hänelle kuuluu. Ilmeisesti tein virheen koska hän alkoi viestitellä mun kanssa enemmänkin. Kertoi miten on ikävä ja hän ei kuulemma ketään muuta oikeen tunne yhtä hyvin. Sitten jos tahtoisin joskus jutteluseuraa tai seksiä niin hän olisi ihan valmis vaikka vasta erottiin... Kuulemma se on ihan "tavallista" että eron jälkeen tapaillaan. 😐

No kun mä sitten eilen illalla yritin useammallakin viestillä selittää kuinka tää tilanne on musta tosi hämmentävä ja hän sai mut itkemään ja tuli tosi paha olo pitkästä aikaa. Niin eikö hän jättänyt vastaamatta heti kun tarvitsin vähän rauhoittelua/lohdutusta. Ihan niin kuin aina ennenkin. 😭

Nyt laitoin hänelle viestin että pidetään vähän hiljaisuutta taas vaikken poistakaan hänen numeroaan tällä kertaa. Mulla oli jo vähän aikaa enimmäkseen ihan hyvä olo ja uskoin että voisin toipua jätetyksi tulemisesta ja tavata jonkun uuden, mutta nyt sitten kun olen tutustumassa uuteen ihmiseen (vaikken vielä tiedä mihin suuntaan se juttu kehittyy) niin exä viestittelee tuollasia...

En tiedä lukeeko tätä kukaan... Mutta vaikutanko mä ihan hullulta kun en nyt tiedä mistään mitään ja ahdistaa tää kaikki... Välillä mietin olisiko sittenkin parempi olla ihan yksin niin ei kukaan tulisi satutetuksi. Toisaalta haluaisin tavata exäni, mut entäs sitten tämä eteenpäin meneminen... Koska häneltä en saisi mitään pysyvää kuitenkaan.

Miksei järki ja tunteet käy yksiin... En ole tavannut ekspoikakaveriani eron jälkeen. Niin on paras, sillä kun hän kertoi ikävöivänsä minua, se sama paha olo palasi joka mulla oli meidän vielä seurustellessa. Olo joka johtui siitä että toivoin niin kovasti yhteistä elämää tämän ihmisen kanssa, mutta hän ei jaksanut kunnolla seurustella vaikka oltiin tapailtu jo vuosia. Eikä päästänyt mua henkisesti lähelle. Sain nyt kuulla ettei hän ole kertonut mulle läheskään kaikkea siitä miten huonosti hänellä alkoi mennä viime vuonna, eikä nytkään kertonut sen tarkemmin. Aion pitää aina silloin tällöin yhteyttä häneen koska välitän yhä ja haluan tietää miten hänellä menee. Mutta onneksi nyt kun ei olla nähty, mun tunteet on laskeneet kaveritasolle enkä ole itkenyt hänen takiaan enää juurikaan.

Hyvä uutinen on se että olen pitkästä aikaa ihastunut, mutta ihan väärään mieheen... Olen käynyt pari kertaa treffeillä vähän kauempana asuvan, kivan tyypin kanssa johon tutustuin netissä. Meillä on yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja puhuminen hänen kanssaan on yllättävän helppoa, vaikka molemmat ollaan todella ujoja. Mutta jos olisin ihastunut häneen niin olisin samanlailla paniikkikohtauksen partaalla kun hänkin kun tavataan. Yritin suudella häntä ja ainakin toistaiseksi se tuntui vaan vähän hölmöltä... Pidän tästä ihmisestä, mutta en ilmeisesti samalla lailla kun hän musta. Katson vielä herääkö mitään tunteita, mutta jos tuntuu että ei niin kai mun täytyy ehdottaa kavereina oloa. En halua millään tavalla johtaa harhaan, koska tiedän hänen tykkäävän musta ja etsivän ihan oikeaa rakkaussuhdetta eikä mitään säätöä.

Ja kun mainitsin olevani ihastunut, niin vappuna satuin samoihin bileisiin yhden paikallisen miehen kanssa johon en ole aiemmin niin kiinnittänyt huomiota sillä tavalla. Baarissa kuitenkin päädyttiin tanssimaan ja pussailemaan. Satuttiin vielä samaan kyytiinkin ja istumaan sylikkäin kun autossa oli vähän ylikuormaa. En kehdannut kuitenkaan jäädä samaan osoitteeseen vaan menin kotiin nukkumaan. Sain hänen numeronsa ja parin sattuman kautta oltuani lauantaina ensin treffeillä äsken tuossa aiemmin mainitsemani tyypin kanssa, päädyin juomaan kaverini kanssa ja jatkoille tämän vapputyypin luo. Kaveri päätyi toiseen paikkaan yöksi ja minä jäin sinne. Pussailtiin taas, mutta jouduin kieltäytymään muusta vaikka olisi tehnyt mieli.

Nyt se kenen kanssa olen käynyt treffeillä tahtoisi tulla taas käymään viikonloppuna. Aion suostua, ja yrittää selvittää hänelle missä mennään. (jospa vaan tietäisin varmasti tulenko ikinä ihastumaan häneen) Vappumiehestä ei ole kuulunut sunnuntain jälkeen mitään, mutta hänkin on aika ujo. Juuri siihen ujoon hymyyn menin ihastumaan... Mutta en tiedä mitä mun pitäisi hänen kanssaan tehdä. Kaveri yrittää kuulemma udella hänen kaveriltaan että mitä tuon päässä mahtaa liikkua. Hakeeko se vaan yhden illan juttua vai mitä. Mietin pitäisikö tekstata jotain, mutta en sitten tiedä mitä... Soittaa en uskalla kun on tämä kamala ujous...

Tajusin tänään että yhtä luukunottamatta olen ollut jokaisen viikonloppuna jätetyksi tulemisen jälkeen juomassa. Ja vappu vielä päälle. Muutenkin on tapahtunut ihan hirveästi ja oon ollut touhukkaampi (ja sosiaalisempi) kun koko talvena. Siis kun heti eron jälkeen itkin pari päivää putkeen enkä uskonut toipuvani koskaan, siitä suunnilleen viikon päästä olikin jo ihan toinen ääni kellossa, ja nyt kun on kulunut suunnilleen kuukausi olen tapaillut yhtä ja ihastunut toiseen.

Kuitenkin vielä tulee näitä hetkiä, niinkuin tänään että mietin olenko sittenkään pääsemässä yli vai onnistunut vaan työntämään tunteet entistä poikakaveria kohtaan taka-alalle. Totta kai niitä vielä on, varsinkin kun viestittelen hänen kanssaan yhä kaverina. Olen siis kertonut hänellekin treffeilläkäymiseni ynnä muun... Nyt mulla on sellainen olo että toivoisin huomisen treffiseuralaiseni olevan mieluummin hän... Olen tälle tyypille kenet huomena tapaan ollut aika rehellinen, kertonut etten ole ainakaan vielä mitenkään ihastunut ja etten ole edes kauaa ollut sinkkuna. Pidän hänestä, mutta tunteeni ovat kaveritasoa enkä halua mitenkään johtaa häntä harhaan kun tiedän hänen tykkäävän musta.

Järki sanoo ettei kannata tehdä nyt mitään ratkaisuja mihinkään suuntaan. Olla vaan ihan rauhassa sinkkuna ja hankkiutumatta mihinkään juttuun mikä ei ehkä jatkuisikaan yhtä iltaa pidemmälle ja mistä tulisi jälkeenpäin vaan kurja olo. Huonoin vaihtoehto olisi tietysti eksän tapaaminen vaikka sekin on välillä käynyt mielessä ja sopisi kai hänelle...

Montakohan psykologikäyntiä mulla on vielä jäljellä... Toisaalta tuntuu etten tarvitse apua (enkä tiedä onko se tähän mennessä paljoa auttanutkaan...) mutta seuraavana hetkenä onkin taas sellainen olo että olen ihan hukassa. Ja pelkään edelleen sosiaalisia tilanteita töissä ym. Muutenkin jotenkin outo olo, niin kuin eläisi jonkun toisen elämää tai jotain elokuvaa.

Vappuna tapaamani mies oli viimeksi hänet nähdessäni yhteisen tutun luona niin kuin ei tuntisikaan mua ja lähti lähestulkoon karkuun... Ymmärsin kyllä jo aikaisemmin kun tekstasin mitä kuuluu, enkä saanut vastausta, ettei hän kai sitten ollutkaan musta kiinnostunut kun ei saanut heti mitä haki. Musta silti aika törppöä olla tervehtimättä ja näyttää nyrpeää naamaa... 😝

Ja sitten tämä tapaus kenen kanssa kävin treffeillä muutaman kerran... Mitään tunteita ei vaan herännyt ja jouduin lopulta kertomaan sen hänelle. Sovimme pysyvämme ystävinä (ilmeisesti siis ihan oikeasti, eli tavattaisiinkin vielä jahka hän on vähän toipunut pettymyksestä). Tuntui pahalta kertoa tunteistani kun tiesin hänen ihastuneen muhun ja kuvittelevan ehkä munkin tykkäävän hänestä. Tykkäänkin, mutta vaan kaverina...

En muutenkaan taida olla valmis uuteen suhteeseen ja mitkään yhdenillanjutut ei ole mua varten. Nyt olen miettinyt että mitä jos tapaisinkin ekspoikaystävääni vielä... Kuulostaa ehkä tosi tyhmältä ajatukselta, hänhän se mut jätti ja nyt ehdottelee että nähtäisiin. Mutta tilanne ei ole niin yksinkertainen. Ollaan viestitelty viime aikoina paljon, kerroin hänelle jopa nuo "mieskuvioni" ja hänkin on ehkä vähän alkanut avautua mulle eri tavalla kun talvella. Haluaisin tavata ja nähdä olisiko meillä naamatusten nyt kuinka puhuttavaa. Jos ei juttua oikeen syntyisi, niin sittenhän olisi selvää ettei mikään ole muuttunut eikä kannata haaveillakaan että päädyttäisiin vielä yhteen.

Kävi miten kävi, niin niiden parin ystävän kanssa jotka mulla on, olen lähentynyt paljon. Toki ollaan ehkä vähän liikaa juhlittu viimeaikoina, mutta ehkä se on ihan ok kun istuin melkein koko talven kaikki viikonloput kotona/vanhempieni luona. Sitäpaitsi on aihettakin juhlaan kun toinen ystävistäni on saanut ihan uuden suunnan elämälleen. Nyt mä olen se porukan ainoa jolla ei mene niin hyvin. Mutta onneksi saan heiltä tukea jos tarvitsen ja vaan osaan pyytää.

Täytyy lopettaa yksinpuhelu tältä erää ja mennä nukkumaan. Aamulla psykologin juttusille ratkomaan mun sosiaalisten tilanteiden jännittämistä.

Tapasin eksäni, vaikkei se ehkä ollut ihan paras idea. Hän puhui ikävöivänsä mua jne. joten menin yöksi hänen luokseen. Meillä oli tosi ihanaa, kummankin mielestä ihan erilaista kuin ennen ja mäkin uskalsin olla rennompi ja puheliaampi. Kerran aloin kyllä itkeä. Toisaalta sekin oli ihan hyvä, ensimmäinen kerta kun näytin sillä lailla tunteeni.

Kun kummankin mielestä oli niin kiva nähdä, niin kysyinkin nyt jälkeenpäin että voisikohan hän vielä ottaa mut takaisin. En saanut mitään suoraa vastausta, vain "en osaa nyt sanoa" jne. ja alkoi tekstarikeskustelu joka päättyi taas siihen että mä kuulostan teinitytöltä kun sanoin ettei olis pitänykään tulla käymään kun nyt on niin paha olo ja en halua enää ikinä rakastua, hänestä mun ajatukset vaihtelee tosi ristiriitasesti sen suhteen halusinko tavata vai en ja sitä ahdistaa kun lähetin niin monta viestiä tänään. ☹️ En jaksa enkä osaa selittää kaikkea niin että tästä kävisi ilmi miten hän ei oikeasti kuitenkaan koskaan tarkota mulle mitään pahaa... Mäkin varmaan ymmärsin hänen sanomisiaan väärin jne. Olin juonukin.

En saa nyt sitten unta vaikka viestittely loppui jo pari tuntia sitten. Ensin itkin kun en vaan saanut häntä ymmärtämään miltä musta tuntuu vaan päin vastoin suututin. Soitin itkien äidilleni jonka tiesin olevan hereillä ja rauhotuin vähän vaikka hän alkoi syyllistää eksääni kun kerroin että tavattiin viikolla jne. ja mähän tässä olen se joka on ymmärtänyt väärin ja kuvitellut saavani rakkaani takaisin vaikkei sellaisesta ollut puhetta...

Mulla on varmaan jotain itsetunto-ongelmia, tää juttu ja muutenkin. Tuntuu tosi pahalta kun on antanut kaikkensa ja yrittänyt olla hyvä tyttöystävä eikä kelpaakaan kun aina silloin tällöin kun toiselle sopii. Vaikka hänellä on paljon stressaavia asioita nyt elämässään niin silti en käsitä miksi hän haluaa vähentää stressiä eroamalla musta sen sijaan että tekisi niille muille ongelmille jotain... Ja sitten ei edes eroa kunnolla vaan pyytääkin käymään eikä suoraan sano onko meillä vielä tulevaisuutta vai ei...
☹️ Mulla on tosi tyhmä olo nyt ja jotenkin hyväksikäytetty vaikkei mua ole käytetty hyväksi... Ei varmaan käy järkeen, hän ei ainakaan tajunnut yhtään kun yritin tuota sanoa ja selittää...

En tiedä miten pääsen tästä tilanteesta mihinkään suuntaan ja muutenkin saisin paremman itsetunnon että voin joskus saada toimivan parisuhteen. Noita psykologikäyntejä on vielä jäljellä muutama, mutta se mindfulnes ym. ei auta vaan tuntuu lähinnä tosi tyhmältä... Enkä kehtaa sanoa kun se psykologi on kuitenkin ihan mukava. Ei mulla varmaan oikeen olis varaakaan mennä yksityiselle mihinkään... Tuonne mun omalääkäri ohjas.

Voiko olla masentunut vaikka jaksaa olla välillä hyvälläkin tuulella? Ei mulla siis ole sellaista diagnosoitukaan mutta tuntuu vaan että tavallista elämää on kovin vaikea jaksaa ja ajoittain mietin että koskahan palan loppuun. Toisinaan tuntuu että on ihan liikaakin energiaa ja en ole silloin oma itseni vaan puhelias ja toimelias. Tosin en silloinkaan oikein uskalla vähän tuntemattomammille ihmisille paljoa puhua vaan läheisille. Tai sitten räplään jätkyvästi älypuhelinta etten ehtisi ajatella eroa jne. Mutta välillä on ihan aidosti hyvä fiilis jopa selvinkin päin ja toiveikas olo ja tuntuu etten tarvitsekaan mitään apua. Menee se sitten joskus hyvinkin nopeasti ohi, mutta kaikillahan on huonoja hetkiä/päiviä?

Mulla on niin tolkuton ikävä ekspoikaystävääni. Toisaalta olen vähän suuttunutkin hänelle... Kun tavattiin ja mulle jäi siitä tosi kurja olo koska oli niin mukavaa eikä hän siltikään tahdo mua takaisin, niin hän vaan syyttelee mun odottaneen jotain liikoja eikä vaikuta paljon välittävän miltä musta nyt tuntuu. Onhan se tavallaan mun oma vika että suostuin vaikka tiesin sen vaan pahentavan mun ikävää... Sekin vielä että vaikka kerroin ihan selkeästi miten paha olo mulle jäi hetken läheisyydestä ja sielä ollessakin aloin itkeä minkä hän varmasti huomasi, niin edelleen hän ehdotti että nähtäisiin toistekin samoissa merkeissä (mutta ei siis seurustella ettei hänen tarvitsisi stressata enempiä, ottaa vastuuta ja välittää mun negatiivisista ikäväruikutustekstareista jne). Nyt kyllä ei ole taas tullut mun viesteihin mitään vastausta kun yritin selvittää asioita... Ehkä hän viimein kyllästyi muhun kokonaan.

En jaksaisi tätä ja töissäkin on ilmeisesti tulossa jotain muutoksia joista mulle ei kyllä ainakaan vielä ole kerrottu mitään suoraan... Epäilen vaan että työtaakka kasvaa syksyllä ja se on nyt jo siinä ja siinä että jaksanko kaikki hommat yksin. Mä en oikeen ole koskaan osannut pitää puoliani noissa työjutuissa kun pelkään mennä puhumaan esimiehelle tai pomolle siinä missä kaikille muillekin ihmisille, enkä oikein osaa aina arvioidakaan kohdellaanko mua oikein kun ei oo paljoa kokemusta. Oon niin nuori vielä. Ja nyt mulla ei tosiaan ole edes työparia jonka kanssa vois yhdessä miettiä asioita ja jakaa työtaakkaa.

Kuulin myös vasta vähän aika sitten että isälläni on ollut menneisyydessään mielenterveysongelmia ja ollut hoidossakin hetken aikaa romahdettuaan kun ei osannut käsitellä pettymyksiä jne. Mulla on samanlailla sosiaalisten tilanteiden pelkoa, huono itsetunto ja reagoin tosi voimakkaasti pettymyksiin rakkauselämässä ym. Eksä sanoi mun kuulostavan teinitytöltä kun sanoin hänelle etten halua rakastua enää ikinä, vaikka sillä hetkellä musta tuntui ihan oikeasti siltä ja edelleen tuntuu kun tulee huonot tunteet ja muistot hänestä pintaan...

Onneksi mulla on mun vanhemmat ja pari hyvää ystävää, en kestäisi nyt olla yksin ja olenkin ollut paljon heidän kanssaan. Ehkä juonut vähän liikaa ja syöminenkin on rempallaan, mutten tiedä onko sillä nyt niin väliäkään. En kyllä haluaisi pilata ulkonäköäni lihomalla, koska vaikka välillä tuntuukin että miehet välittävät musta vain ulkonäköni takia niin tuntuu se silti aina hyvältä kun saa kohteliaisuuksia. Vaikka mieluummin kuulisinkin olevani kiva tai hauska kuin hyvärunkoinen. Mutta tarvisi uskaltaa puhua ihmisille että he voisivat muodostaa mun persoonasta mitään mielipiteitä...

Pitkä yksinpuhelu taas.

En oo käynytkään täällä vähään aikaan kun mulla on alkanut mennä paljon paremmin. Ajattelin nyt kirjotella miten toi mun suhdesotku lopulta päättyi ja jotenkin tää mun jännittäminen sosiaalisissa tilanteissakin on lieventynyt ja oon rohkaistunut ja vahvistunut kaiken tän jälkeen. Kaverikin sanoi että oon paljon avoimempi ja suorastaan puhelias välillä.

Viimeisen kirjoitukseni tänne jälkeen en suostunut enää tapaamaan eksääni ja päätin ihan tosissaan etten tarvitse sellaista ihmistä elämääni. Päätin myös etten etsi uutta suhdetta vaan olen vähän aikaa ihan ´rauhassa omien ajatusteni kanssa ja annan asioiden mennä omalla painollaan. Sitten kun olin päättänyt etten tarvitse miestä ollakseni onnellinen, törmäsinkin sattumalta tosi kivaan tyyppiin yhteisten tuttujen kautta. En odota liikoja varsinkaan näin alkuvaiheessa, mutta ollaan jo nähty monta kertaa ja vaikka ollaan kuin yö ja päivä (minä yö 🙂 ), niin viihdytään toistemme seurassa.

Eksään en halua olla missään yhteyksissä, en jaksanut edes alkaa tappelemaan kun kuulin viime viikonloppuna että kun olin sen n.3 ja puoli vuotta hänen kanssaan niin hän oli jo monta vuotta ennen mua seurustellut vakavaissaan ja seurustelee edelleen. Siis olin tietämättäni ekassa seurustelusuhteessani toinen nainen ja ilmeisesti ensirakkauteni jätti mut koska muutti yhteen toisen kanssa. Eikä kertonut mulle missään vaiheessa vaan jatkoi valehtelua loppuun saakka ja sen jälkeenkin. Kuulin koko asian kiertoteitse vasta nyt jälkikäteen.

Nyt toivon vaan että se toinenkin nainen saisi tietää miehensä seurustelleen ainakin kahden kanssa yhtä aikaa. Ennen kuin alkavat perhettä perustaa... Tän asian paljastuminen satutti mua kyllä mut onneksi olin jo muutenkin päässyt eksästäni yli. Se vaan kaivelee että miten oon ollut niin tyhmä että mua on pystytty vedättämään monta vuotta enkä koskaan epäillyt mitään!

No, ei tulevissa suhteissa sit luulis ainakaan paljon huonommin voivan käydä. 😀 Ja jos tästä kokemuksesta jotain positiivista voi löytää niin se että oon oikeasti rohkaistunut ihmissuhteissa ihan hirmusti sen jälkeen kun mua lytättiin ja poljettiin ja ajettiin melkein masennuksen partaalle, ja oppinut vähän pitämään puoliani.