Näinpä tietysti... Pelkäsin poikakaverini jättävän mut pahimmalla mahdollisella tavalla, eli pitämällä mykkäkoulua. Menin pelosta sekaisin ja pommitin häntä viesteillä pahentaen tilannetta. Nyt hän lopulta vastasi että haluaa olla hetken rauhassa ja ajatella asioita, eikä jaksa käsitellä mun viestejä. Olisipa hän sanonut tuon aikaisemmin... Kuulemma yrittikin sanoa paitsi että ei kyllä yrittänyt, ainakaan suoraan ja mä en yrityksistäni huolimatta ole vielä koskaan onnistunut lukemaan kenenkään ajatuksia. Varsinkin kun en voi edes nähdä ko. henkilöä tai kuulla hänen ääntään. Kuka idiootti keksi tekstiviestit... Oon tehnyt ihan pellen itsestäni ja varmasti pilannut mahdollisuudet että tavattais tänäkään viikonloppuna. Tai ehkä ikinä...

Tänään kävin ensimmäistä kertaa psykologin juttusilla. Oli rauhoittavaa kuulla että hän ei ainakaan usko mulla olevan mitään persoonallisuushäiriötä tms. (vaikkei diagnooseja teekään) vaan pystyn kyllä oppimaan jännittämisestäni pois vaikka sitä on ollutkin jo monta vuotta. Sain uuden ajankin ja siihen on vaan pari viikkoa. Uskon että pelkästään jo se että saan puhua kaikki asiat naamatusten jollekin joka keskittyy kuuntelemaan auttaa ainakin jonkun verran. Ei hän tietenkään voi puolestani ratkaista parisuhdeongelmiani ym., mutta ehkä saan tuolta apuja asioiden ajattelemiseen järkevämmin. Kuulemma oon oppinut sellaisia käyttäytymismalleja itseni suojelemiseksi jotka ei nyt tän hetkisessä elmässä enää toimi tai jotain tuollaista. No, hengitystekniikoiden opetteluun ym. mielikuvaharjoitteluun en ole oikein koskaan päässyt sisälle, mutta muuten uskon että kannatti hakea apua. 🙂

Ensiviikolla edessä toinen tapaaminen psykologin kanssa. Eilen tapasin poikakaverini pitkästä aikaa (ensimmäistä kertaa lähes neljään kuukauteen...). Ei ehditty puhua vakavia kun aikaa oli vaan illasta aamuun eikä töiden takia viitsitty valvoa yli puolen yön... Sainpahan annettua vihdosta viimein joululahjani. Itse en saanut mitään niin kuin en koskaan aiemminkaan. Tämä oli kyllä multakin eka lahja koko meidän suhteen aikana enkä pidäkään niitä niin tärkeinä.

Toisaalta meillä oli tosi kivaa enkä onneksi mykistynyt ihan täysin mutta puhuttiin lähinnä ihan joutavia vaikka tärkeämpiäkin asioita olis ollut. Alkuun jännitin kovasti. Ilta meni vähän ei niin rennoissa tunnelmissa vaikka kuinka yritin hengittää rauhallisesti ja koko keuhkoilla... Aamulla taas oli vähän myöhäistä lakata jännittämästä kun oltiin jo molemmat lähdössä töihin. Meinasin siinä ruveta itkemäänkin, menin keittiöön tekemää aamupalaa ja rauhottumaan ettei hän olis huomannut.

Huomasihan sen ettei oltu nähty aikoihin, oli varsinkin alkuun vähän outo ja jännittynyt tunnelma... Mutta ei musta tuntunut että mitään eroa kannattais harkita. Luulen että kummallakin oli ihan kivaa ja kun vaan nähtäis vähän useammin niin eiköhän se tästä...

Neverminde, multa oli mennyt jotenkin ohi tuo sun edellinen kommentti viimeviikolta. Nyt luin sen ja ihan totta puhut.

Torstain tapaaminen poikakaverini kanssa vaan sekoitti mun ajatuksia entisestään. Mulla ei ollut niin huumaantunut olo hänen seurassaan kun olin odottanut. En tiedä onko mun tunteet jotenkin laimenneet, oonko kuvitellut ne erossa ollessa suuremmiksi (aika kultaa muistot?) vai olinko vaan niin jännittynyt ja väsynyt että se vaikeutti läsnäoloa siinä hetkessä. Eihän me kauaa kerettykään olemaan yhdessä... Kyllä musta oli kiva tavata mutta mikään ei oikeastaan selkiytynyt. En huomannut edes kunnolla kysyä mitä hänelle kuuluu saatika että olisin saanut aloitettua keskustelua meidän tulevaisuudesta. Sen verran sain kysytyksi ennen kun hän lähti, että oliko ihan hukkareissu tulla mun luo. Tuli jotenkin sellanen tunne että hän olis ollu jotenkin pettynyt, mutta vastasi kuitenkin että oli kiva nähdä vaikka olikin jotenkin vähän outoa olla yhdessä pitkästä aikaa. (niin mustakin) Kyllä mä sain halauksen lähtiessä ja vaikkei seuraavasta näkemisestä ollut puhetta niin kai hän vielä haluaa tavata.

Tänään piti soitella mutta hän tapasi illalla pitkästä aikaa kavereita. Ehkä sit huomenna. Ehdotin tekstarilla että voitaisiin tehdä joku pieni reissu yhdessä jonain viikonloppuna. Eli tavattaisiinkin jossain ihan muualla kun jomman kumman kotona. Niin ehkä voitaisiin keskittyä paremmin toisiimme ja jos vaikka tehtäisiin jotain niin voisi olla helpompi jutellakin kun sohvalla istuen. Muutenkin haluaisin välillä hetkeksi pois tästä kämpästäni. Mikään kylpyläloma ei kummalekaan meistä sovi mutta josko keksittäisiin joku molempia kiinnostava halpa reissukohde Suomen sisällä. No, saa nyt ensin nähdä mitä mieltä hän on koko ajatuksesta. 🙂

sitruunakeksi kirjoitti 21.2.2014 0:33

Yritän tiivistää... Viime aikoina on alkanu rassaamaan moni asia, kuten töissä jaksaminen, etenemätön parisuhde ja se etten saa kotona mitään aikaseksi eikä mitkään harrastukset tms. jaksa kiinnostaa. Oon parikymppinen ja asun yksin.

Päivärytmi arkena: herään juuri ennen töihin lähtöä, 8h työpäivä, kotiin koneelle tai telkkaria kattoon ja nukkumaanmeno. Nukun varmaan liikaa, ehkä kymmenisen tuntia koska tuntuu ettei vapaa aikaa juuri viikolla ole. Joskus poikkean vanhempien luo töistä päästyäni ja siitä kotiin nukkumaan. Viikonloputkin kuluvat useimmiten mitään tekemättä, ellei joku kaveri ota yhteyttä. Niitä kavereita joiden kanssa pystyn olemaan kahdestaan suht rennosti on pari, mutta yhteydenpito on aina ollu tosi vaihtelevaa. Jännitän soittamista ja muutenkin aloitteen teko ei aina tahdo onnistua vaikken yksinkään viihdy. Tää sosiaalisten tilanteiden jännittäminen alko varmaan joskus murrosiässä.

Lapsenakin olin ujo ja arka, mutta silti valosa luonne ja kaveripiiri oli laajempi, puhuminen helpompaa. En välttämättä edes tarvis montaa sydänystävää, mut kaipaan silti enemmän ja sujuvampaa sosiaalista elämää. Haluaisin pystyä jutteleen työkavereiden kanssa niitä näitä, mut jännittää pelkkä tervehtiminen. Silmiin kattominen on kamalaa ja se jos on jostain syystä pakko puhutella puolituttua tai tuntematonta. Siis pelkään ihmisiä vaikka olen pohjimmiltani seuraa kaipaava luonne. Miehiä ehkä vähän enemmän mut naisiakin kyllä. Tää ristiriita on alkanu pikkuhiljaa käydä masentavaks ja tunnen välillä hirveetä yksinäisyyttä vaikka ainakin vanhempien luo voin aina mennä.

Haluaisin vaan että normaali arki, työ ja ihmisten kanssa oleminen lakkais ahdistamata ja stressaamasta niinku joku pahempikin koitos. Mietin paljon mitä musta ajatellaan, tulkitsen ihmisten katseita ja ilmeitä väärin... Oon tosi kriittinen itseäni kohtaan ja kuvittelen muidenkin jatkuvasti arvostelevan. Se on varmaan yksi syy miksi mykistyn aina kun haluaisin puhua ja jos saankin jännitykseltäni jotain sanottua (vaikka ihan merkityksettömän kommentin säästä) niin olo heti suun avaamisen jälkeen on kamala ja sydän pomppii kurkkuun.

Parisuhteestani en kehtaa täällä enempi avautua, mutta voin sanoo sekin kärsii mun jännityksestä/puhumattomuudesta ja useemman vuoden jälkeen ollaan yhä samalla tasolla kun jotkut vasta tavanneet. Toki kyseessä on etäsuhde ja nähdään harvakseltaan, mut jos uskaltaisin puhua puhelimessa enkä menis lukkoon aina kun tavataan ilman että juodaan hirveesti niin asiat olis toisin...

Aion hakee apua ennen kun masennun ja elämä valuu ohi mun vaan jähmettyessä ja mykistyessä. Saatan olla jo lievästi masentunu, tai ainakin kärsin aika voimakkaista mielialanvaihteluista. Pieni asia saattaa pilata koko päivän ja johtaa itkukohtaukseen. Pystyn kuitenkin olemaan itkemättä töissä tai muuten julkisesti koska se olis niin nöyryyttävää... Iloakin vielä on, vaikkei juuri nyt mut kuitenkin nauroin viimeksi tänään. En paasaa enempää, hankala kuitenkaan saada kaikkee selitetyks.

Mut siis oon nyt tajunnu että kaikkien mun ongelmien taustalla on toi sos. tilanteitten jännittämisen ja tosi kovan läheisyydenkaipuun ristiriita. Viä kun tietäis mistä se jännittäminen johtuu... Kiitos jos joku jaksoi lukee.

Hei, laitoin tuossa jo yhdelle hepulle viestiä..olisin kiinnostunut tapaamaan ja mahdollisesti luomaan pienen porukan tai ihan kahdestaan jutella ihmisille joilla näitä ongelmia on..itse olen kammppaillut sosiaalisten tilanteiden ahdistuksen kanssa 12 vuotta....itse asun Helsingissä

Hei,
Mä asun kyllä kovin kaukana pääkaupunkiseudulta enkä ole koskaan siellä päin käynyt.

Taas yksi työviikko edessä... Mietin välillä että mulla tarvisi olla työpari sillä olen iltaisin ihan hemmetin väsynyt kun pääsen töistä kotiin. Valvon muutaman tunnin ja nukun/makaan sängyssä kunnes täytyy taas lähteä töihin. En kuitenkaan uskalla sanoa pomolle etten tiedä jaksanko työtäni yksin ja esimiehenikin on semmonen tehopakkaus etten hänellekään kehtaa asiasta mainita. Olen yrittänyt kyllä parhaani ja saanut kehujakin, mutta välillä on niin tiukkoja päiviä että alkaa oikein ahdistamaan ehdinkö tehdä kaiken ennen kun työaika päättyy. Toisaalta taas työpäivän ekat tunnit on aina sellaista matelemista ja odottelua kun ei pääse vielä tekemään kunnolla hommia. Työaikojen muuttaminen voisi auttaa mutta jos tulisin vielä myöhempään töihin niin koko päivä olisi pilalla kun en saa ennen työpäivän alkua kotona mitään aikaiseksi, enkä jaksa käydä aamusta kaupolla tms. Yritän sinnitellä. En aio olla tässä työssä kuitenkaan montaa vuotta ja pääasiahan on että on työpaikka. Säästöön ei ole kyllä kertynyt mitään vaikka haaveissa olisi joskus ostaa oma talo... Tai mieluiten yhdessä jonkun kanssa, mutta tavote on silti että voisin saada yksinkin lainan.

Taidan olla aika laiska ihminen kun en juuri laita ruokaakaan itse. Jos olisi toinenkin syöjä niin motivaatiota vois olla enemmän, mut keittää ny joku kaks perunaa... Sitä paitsi arkipäivisin saan töissä halvalla päivällisen eikä aamuisin ja iltaisin maistu kun joku leipä tms. joten ei mun oikeastaan tarvisikaan tehdä ruokaa muuta kun viikonloppuisin. Ne taas vietän enimmäkseen vanhempieni luona ja syön sielä... Varsinaista itsenäistymistä. 🙂

Perheeni ja parin hyvän kaverin ansiosta jaksan tasapaksua arkea paremmin, mutta tahtoisin saada enemmän tukea ja läheisyyttä poikakaveriltanikin... En tiedä olenko itsekään ollut häävi tyttöystävä. Kun nähtiin viikolla pitkästä aikaa en uskaltanut taaskaan tehdä mitään aloitetta vaikka olisin halunnut heti juosta halaamaan. Jotenkin hämmennyin kun näin hänet useamman kuukauden jälkeen. Tuntui kuin olisin nähnyt unta.

Höpinää taas... Pitäisi kai alkaa kirjoittaa näitä asioita päiväkirjaan eikä tänne.

En tiedä johtuuko väsymyksestä vai mistä... Mun tuli töissä yhtäkkiä kauheen itkuinen ja huolestunut olo. Nukuin kyllä viimeyönä huonosti, koska mahaan sattui ahmimisen jäljiltä ja työpäiväkin oli aika raskas. Väsyneenä tuppaa ajatukset menemään surkeiksi ilman syytä. Yritän nyt ajatella ihan järjellä ja vakuuttaa itselleni että kaikkihan on hyvin. Ei tarvitse enää pelätä että ero tulis ainakaan ihan heti ja muutenkin asiat on ihan normaalisti. Kai se on parempi mennä kohta nukkumaan etten jää vatvomaan olemattomia...

Huomenaamulla on aikanen herätys ja psykologilla käynti ennen töihin menoa. En enää muista mitä kaikkea puhuin ja unohdin sanoa ekalla kerralla. Kai se jotain laittoi muistiin että tietää mistä jatketaan.

Psykologi on käskenyt mun tehdä tietoisuusharjoituksia eli mindfulnesia... Ajattelin eka että no joo, en kai mä ihan tämmöstä odottanut mutta kai sitä kannattaa kokeilla. Sain "läksyksi" kuunnella 15min nauhaa tietoisesta syvähengityksestä ainakin kerran päivässä joka päivä. Nyt olen kerran kokeillut tuota hengitysharjoitusta ja pääsin varmaankin puoleen väliin kunnes mua alkoi ihan suunnattomasti ärsyttää koko homma, sen kertojan ääni jne. Aloin itkeä pettymyksestä koska tuntui niin vaikealta uskoa että tällä tavoin voisin oppia pois jännittämisestä... Kävin joskus joogassa mutta lopetin sen aika pian. En muutenkaan ole ikinä pitänyt rentoutumisharjotuksista ym. vaikka haluaisin kyllä osata rentoutua paremmin. Tuota mindfulnesia on nykyään joka paikassa ja olisin sitä kyllä osannut ominkin päin kokeilla mutta kun en oikein usko koko hommaan...

Onko kellään muulla kokemuksia?

Nyt se erokin sitten tuli eilen... Tekstareilla päätettiin. Tavallaan erottiin sovussa vaikken mä edelleenkään olisi halunnut luopua hänestä jos hänkin olisi jaksanut vielä tosissaan yrittää mun kanssa. Kaikki oli ihan normaalia sillon kun vähän aika sitten nähtiin... Ei puhuttu meidän tilanteesta joten ajattelin että kaikki on ok.

No, jotenkin hän tuntui sillon tavatessakin vähän etäiseltä mutta ajattelin että se oli jännitystä niin kuin mullakin. Kysyin asiasta ja niin kuin hän kai jo joku aika sitten yritti sanoa niin tunteet mua kohtaan on jonkun verran vähentyneet talven aikana. Kuulemma silti tykkää musta yhä, mutta nyt kai jo pitäisi tajuta ettei tästä mitään tule. Sovittiin että kaikki on nyt ohi, kiitos ja hyvästi. Poistin kaikkki viestit ja numeron vaikka se tuntui tosi pahalta. En halunnut että alkaisin kännissä tms. viestitellä hänelle. Todennäköisyys että törmättäisiin missään sattumalta on pieni, koska asutaan niin kaukana toisistamme. Toisaalta se on hyvä asia mutta sitten taas... Mulla on häntä niin kova ikävä. Poikakaverini oli mun ensirakkaus ja myös yksi harvoista ystävistäni. Nyt hän on kokonaan kadonnut elämästäni yhdessä päivässä. En saisi häneen nyt enää millään yhteyttä vaikka muuttaisin mieleni. Vähän niin kuin hän olisi kuollut multa.

Eilen kun kaikki tapahtui menin ensin kotiin, viestittelin hänen kanssaan ja itkin olkkarin lattialla. Tekstasin myös kahdelle kaverilleni ja äidille että ero tuli. Lopullinen päätös tehtiin vähän myöhemmin ja sen jälkeen poistin hänen numeronsa. Olen ollut siitä saakka vanhempien luona. Illalla kun menin sohvalle nukkumaan aloin taas itkeä ihan hulluna. Asian lopullisuus tuntuu niin musertavalta. Nukuin muutaman tunnin ja heräsin taas nyyhkyttämään. Vasta aamulla sain nukuttua muutaman vähän paremmin ja kun heräsin niin tuntui että kyynelkanavat on valunu tyhjiin. Päätä särkee, naamaa särkee, en tiedä miten jaksan mennä huomenna töihin ja tänään illalla kotiin niin kuin kaikki olisi entisellään. Kuitenkin vain yksi asia on muuttunut; ihminen jonka tunsin melkein neljä vuotta ja jonka kanssa mun piti lähteä kesälomareissulle on poissa mun elämästä.

En kestä tätä kaiken muun keskellä. Olen taas astetta enemmän yksin.

On niin ristiriitaiset fiilikset. Ei itketä enää jatkuvasti, olen yrittänyt keskittyä täysillä töihin ja muuhun ja suunnitella ensi viikonlopulle jotain kivaa (lue kännit). Välillä kaikki kauniit muistot tulvivat mieleen ja alan ajatella että voisinko vielä joskus saada hänet takaisin... Mutta kun mietin asiaa ihan järjellä, niin meidän molempien oli paha olla kun oltiin yhdessä ja kuitenkin aina erossa ja meillä oli ihan liian erilaiset tulevaisuudensuunnitelmat ym. Oikeasti siis takaisin ei voi olla enää paluuta ellei hän yhtäkkiä muutu ja luovu kaiken vapaa-ajan vievistä harrastuksistaan että saisi olla kanssani... Ei niin käy ja jos hänen tunteensakin mua kohtaan olivat laimenneet niin täytyyhän tämän olla oikea ratkaisu vaikka halusin viimeiseen saakka kuvitella että kaikki kääntyisi vielä hyväksi. Ehkä tapaamme joskus ja voimme jatkaa ystävinä tai sitten en näe häntä enää koskaan...

On ikävä exääni (sellaiseksiko mun nyt kuuluu häntä sanoa...) ja toisaalta tuntuu kurjalta olla yksin, siis sinkkuna. Fyysistä läheisyyttäkin kaipaan, mutta jos lähtisin pelkästään sellaista hakemaan niin satuttaisin itseäni lisää. Uuteen suhteeseen en ole vielä valmis vaikka välillä jo mietin mistä löytäisin miehen itselleni. Tiedän ainakin mitä virheitä en enää tee: asiat pitää puhua suoraan, ei salailua eikä turhaa ujostelua. Helpommin sanottu kuin tehty ihmiskammoiselta... Ehkä musta ei ole ollenkaan normaaliin parisuhteeseen, mutta haluaisin vielä yrittää.

Tämä on tällaista yksinpuhelua... ☹️

Hei Sitruunakeksi, luin yhdellä istumalla koko viestiketjusi. On hienoa, että olet saanut purettua tuntojasi tänne. Kun puhuminen on vaikeaa niin kirjoittamallakin pystyt paremmin jäsentelemään asioita kuin jos vain ajattelisit niitä yksiksesi.

Minusta tuntuu, että olet isomman avun tarpeessa kuin mindfullnes-harjoitusten... Itselläni on muutama vuosi sinua vanhempi tytär, joka on ollut useita vuosia samalla tavalla alavireinen kuin sinäkin. Jännittänyt ikätovereiden seuraa ja tuntenut huonommuutta, vaikka on lahjakas ja kaunis nuori nainen, kuten sinäkin tunnut olevan. Nyt on tultu pisteeseen, jossa henkinen kantti ei enää kestänyt ja tyttö joutui sairaalahoitoon. Vaikeassa elämäntilanteessa henkinen kantti ei enää kestänytkään.

Toivottavasti sinä osaat hakea ja jopa vaatia kunnollista hoitoa itsellesi riittävän ajoissa, mieluiten heti. Masennus on hiipivä sairaus, joka helposti jää huonolle hoidolle. Ihminen sopeutuu elämään aina vain pienemmillä voimavaroilla eikä aina huomaa, että tilanne on päässyt jo liian pitkälle. Voisitko kertoa äidillesi, että tarvitset oikeasti pitkäkestoista hoitoa masennukseesi?

Luulen, että voisitte lähteä liikeelle ihan terveyskeskuksen kautta. Niin me teimme, ja apua tuli. Uskoisin että ainakin pienemmillä paikkakunnilla nuoren ihmisen hätä otetaan vakavasti. En ole ammattilainen, mutta kuulostaa, että tarvitsisit kunnollista psykoterapiaa, jonka aikana suhdetta itseesi voitaisiin korjata. Että osaisit nähdä itsesi arvokkaana, fiksuna ja hyvänä ihmisenä, jonka ei tarvitse hävetä kenenkään edessä.

Kaikkea hyvää elämääsi! 🙂

Kiitos vastauksestasi Hiirenkorva, olen kirjoittanut tänne ja lisäksi aloitin taas päiväkirjan pitämisen. Isäkin ehdotti että kirjoittaminen voisi auttaa eron käsittelyssä ja olen kyllä tehnyt sitä aiemminkin. Ennen eroa kun pelkäsin poikaystäväni jättävän mut ja lähetin hänelle liikaa tekstiviestejä, päätin kirjoittaa hänelle kirjeen meidän suhteen hyvistä hetkistä. Sen kirjoittaminen rauhoitti mua hetkeksi vaikken koskaan antanut sitä hänelle.

Ajattelin vielä ainakin kerran yrittää sitä psykologin määräämää harjoitusta ennen meidän seuraavaa tapaamista. Jos se epäonnistuu taas niin kerron sen hänelle. Myöskin, viimeksi kun kävin sielä niin poikaystäväni oli juuri käynyt mun luona ja sanoin psykologille että meillä menee ihan hyvin enkä pelkää enää eroa. Niin silloin, mutta nyt me kuitenkin erottiin kaikista kesäsuunnitelmien teosta ym. huolimatta... Eli senkään takia en ole edes ajatellut noita mindfullnes juttuja viimepäivinä.

Mulla on kuitenkin nyt ollut ihan hyvä olo tilanteeseen nähden, joten jatkan tuolla psykologilla käymistä kun se ei kai maksa mulle mitään ja kertoja on takana vasta kaksi. Olen purkanut ahdistusta tekemällä ahkerammin töitä, pelaamalla tauot kännykkäpeliä (ennen lueskelin ne ajat poikakaverini/exäni tekstareita) ja suunnitellut kesää uusiksi kun yhteistä lomamatkaa tai mitään muutakaan tapahtumia hänen kanssaan ei tulekaan. Aion yhä mennä festareille jossa tapasimme ja joilla viime kerrat olen ollut joka vuosi hänen kanssaan. En tiedä tuleeko hän, mutta ne on vasta heinäkuussa. Toivoisin vielä näkeväni hänet ja haluaisin kysyä mitä hänelle kuuluu, onhan kaikki hyvin jne. Sovimmehan pysyvämme kavereina, mutta hänen numeroaan mulla ei enää ole tai muitakaan yhteystietoja. Enkä niitä mistään saakaan.

Nyt on lähdettävä töihin. Perjantai on mulla lyhyempi työpäivä joten ehdin illalla tehdäkin jotain. Ja huomenna aion lähteä kaverin kanssa baariin. Odotan sitä. Viime viikonloppuna kun tulin jätetyksi en jaksanut vielä tavata kaveriani vaikka hän ehdotti tapaamista kun kerroin erostani.

Tänään ei ole paljoa itkettänyt. Pari kertaa tullut kyynel silmään. Kaikenlaiset asiat muistuttaa vielä menneistä hyvistä hetkistä. Olen kuunnellut paljon sellaista musiikkia mikä auttaa. Erosta ym. kertovia biisejä mutta ei mitään liian surullista.

Esim. Chisun Kerrasta poikki-biisissä lauletaan: "Enkä yksin voi elää, etkä säkään tähän jää, tai ota mua mukaan. Eihän sulle kelpaa kukaan..." Mulla on juuri niin asiat. Haluan kunnollisen parisuhteen ja yhdessäoloa, enkä voinut saada sellaista entiseltä poikakaveriltani vaikka toivoin että se voisi muuttua. Sitoutumiskammoa mitä lie... Toivon kyllä että hän löytää onnen, yksin tai jonkun muun kanssa. Olen päättänyt itsekin mennä eteenpäin. Haluan löytää sellaisen miehen jonka kanssa olisi hyvä olla, ei jatkuvaa yksin kotona itkeskelyä vaan yhdessäoloa paljon useammin kun kerran parissa kuukaudessa. En taida olla ihan vielä valmis mutta pikku hiljaa alan päästä exästäni yli. Kai sekin vaikutti kun ei nähty koko talvena ja pelkäsin ja surin eroa jo ennen kuin se tapahtui. Tavallaan aloin jo erossa ollessa vähän unohtaa millaista yhdessäolo on ja oli munkin vähän outo olo kun nähtiin nyt pari viikkoa sitten viimeisen kerran.

Olen ajoittain tosi surullinen, mutta enimmäkseen nyt muutamana viime päivänä on ollut sellainen jotenkin vapautunut tunne. Kevätkin vielä (inhoan kylmää enkä ulkoillut koko talvena juuri lainkaan). Tuntuu että olen uuden elämän alussa ja mitä vaan voi tapahtua. Toki olen edelleen yhtä ujo kuin ennenkin ja voi olla että jos tapaan jonkun kivan tyypin niin pilaan koko homman alkuunsa... Mutta en sure epäonnistumisia ennen kuin olen edes yrittänyt.

Huomenna juhlitaan. 🙂 En ole käynyt baarissa pitkään aikaan eikä kavereiden kanssa ole muutenkaan tullut vietettyä liikaa aikaa. Niillä kahdella joita silloin tällöin näen, on kihlatut, eläimiä, viikonlopputöitä ja muutakin "omaa elämää"... Monesti jos olen huonolla tuulella ajattelen kysymättäkin ettei heillä ole kuitenkaan aikaa mulle. Toisen kaverin kihlattu sitä paitsi inhoaa mua... On jotenkin mustasukkainen muutenkin kaikista naisensa ystävistä.

Baarireissun tarkoitus ei ole iskeä miehiä. Haluan vaan tanssia, olla kaverini kanssa ja nollata. En usko että mistään yökerhosta löytäisinkään ketään "tosi tarkoituksella". Enkä halua mitään ihme säätöä enää vaan jonkun joka on kiinnostunut myös persoonastani eikä vaan ulkonäöstäni.

Tulin juuri baarireissulta kotiin. Oli kai ihan kivaa vaikka kotiin päästyäni itkinkin vähän. Ikävä iski taas yllättäen ja kännissä tunteet tietysti heilahtelevat vähän hallitsemattomasti. Oli kuitenkin kiva nähdä kaveriani. Hän kertoi yhden surullisen salaisuuden itsestään. Ei ollut uskaltanut aiemmin puhua asiasta koska ajatteli mun tuomitsevan... Hyvä että hän nyt kuitenkin uskalsi sen kertoa ja oli hän siitä onneksi vanhemmilleenkin puhunut. Ettei ollut ihan yksin asian kanssa... Ei siitä sen enempää, mutta olen aiemminkin ollut tosi huolissani tästä ystävästäni. Hän on niin kiltti ihminen ja kaikki tuntuvat haluavan käyttää häntä tavalla tai toisella hyväksi. Hän on ollut jo pitkään suhteessa narsistin kanssa joka on kohdellut häntä niin huonosti etten voi edes uskoa kenenkään pystyvän kohtelemaan "rakastaan" niin. Fyysistä väkivaltaa suhteessa ei ole tietääkseni ollut, mutta se onkin ainoa hyvä puoli...

Ystäväni on kaunis ja muutenkin kaikikin puolin ihana ihminen. Tulin vähän kateelliseksikin kun aika moni lähestyi häntä tänään tanssilattialla, toisin kuin mua. Yksi tyyppi kyllä tanssi hetken kanssani, mutta ei suostunut sanomaan sanaakaan vaan viittoili jotain minkä tulkitsin tarkoittavan että hän halusi seksiä jossain tyyliin baarin vessassa. Ei kiinnostanut, enkä ollut hakemassa mitään sellaista... Kaverini varmaan näki ilmeestäni että mun oli epämukava olla ja veti mut kädestä pois siitä tilanteesta. Toinen mies taas hymyili mulle, hymyilin takaisin ja hän käveli suoraan ohitseni. Olisiko sittenkin hymyillyt jollekin toiselle...

Mun täytyisi viettää enemmän aikaa tämän ystäväni kanssa viikonloppuisin (viikot hän opiskelee toisella paikkakunnalla ja mä olen töissä). Toivoisin että hän pääsisi poikaystävästään eroon. En siksi että haluan sinkkukaverin, vaan koska heidän suhteensa on niin kamala ja satuttaa ystävääni. Hän vaan ei osaa lähteä siitä vaikka on yrittänytkin... Sittenhän mulla on toinenkin ystävä jota silloin tällöin tapaan. Hänellä sentään kai on asiat ihan hyvin. "Porukkamme" neljäs taas on muuttunut aivan täysin eri ihmiseksi mentyään naimisiin (tai jo vähän ennen sitä). Mä en hänen kanssaan ole kovin läheinen ollutkaan sitten lapsuusvuosien.

Voi mä en vaan yhtään tiedä mitä haluan elämältäni nyt... Tahtoisin että joku rakastaisi mua mutten erityisemmin edes itse pidä itsestäni. Ja kun toisaalta haluaisin uuden seurustelukumppanin, mutta nytkin kun tulin kotiin pimeään asuntooni, tuli mieleeni ensimmäisenä ex-poikakaverini ja meidän viimeinen yö yhdessä... Sängyssänikin on vielä samat lakanat ja samat tiskit on tiskaamatta edelleen. Tiskaaminen ja hampaiden pesu ovat viime aikoina olleet asioita joita en ole jaksanut hoitaa niin hyvin kuin pitäisi. Ja postin haen kerran viikossa vaikkei laatikko ole kaukana. Olen syyttänyt näistä talvea mutta se alkaa olla ohi... Syyttäisinkö nyt sitten eroa vai onko vaan myönnettävä että olen laiska.

En silti tiedä miten voisin olla masentunut kun naurankin yhä välillä ja toisina päivinä olen suorastaan positiivisella tuulella koko ajan. Jaksan hoitaa lähes kaikki asiat mitä pitääkin koska on pakko. En voi jäädä työttömäksi tms. Itsevarmuutenikin on jotenkin kohonnut eron jälkeen, vaikka esim. tänään juhliessa se meinasi välillä laskea kun en saanutkaan huomiota. Miksi se on siitä kiinni.. Mun pitäisi olla itseeni tyytyväinen ilman että kukaan kehuu, mutta se on helpommin sanottu kun tehty.

Parempi kai mennä nukkumaan. En odota kovin innolla aamun olotilaa...