Mulla on käynyt työllistymisen suhteen hyvä tuuri, vakkarityö opiskelemaltani alalta enkä oo siis ollut päivääkään työttömänä kun jäin valmistuttuani töihin paikkaan jossa olin ollut harjottelijana. Palkka ei ole kovin hyvä, mutta tällä alalla ja näin vähällä työkokemuksella varmasti paras mahdollinen. Ja kyllä sillä yks ihminen elää. Haluaisin vaihtaa alaa parin vuoden sisään sillä työni on tosi raskasta, varsinkin näin ilman työparia. Tykkäisin tehdä lasten parissa töitä ja hainkin jossain kohti paria opiskelupaikkaa siihen liittyen. Mutta mutta... Persoonallisuustesteissä vastasin rehellisesti ja tuloksena olin liian epäsosiaalinen alalle. Vaikka empä kai mä lapsia tahtois hoitaa jos en viihtyis niiden kanssa. En kuitenkaan päässyt selittelemään sen paremmin kun karsiuduin ennen mitään haastatteluja, pelkkien monivalintatestien perusteella.

Toisena vaihtoehtona voisi olla joku luova ala, esim. valokuvaus, mutta sitten mietin että pystyisinkö sellaisella ikinä elättämään edes itseni saatika jos olisin perheellinen. Ja kuinka tämmönen jännittäjä vois ikinä ruveta yrittäjäksi ja hankkia itse asiakkaansa...

Mullahan on sikäli erilainen tilanne kun sulla että mulla on työ ja myöskin joku parisuhteen tapainen, vaikken ole kumpaankaan tyytyväinen. Olen kummastakin kiitollinen ja tuota työtä nyt saatan jonkun aikaa paremman puutteessa jaksaakin, mutta parisuhteen pitäis ehdottomasti edetä johonkin suuntaan. Tavallaan jo uhkailin erolla jos ei tilanne muutu ja poikakaverinikin on kysellyt että haluaisinko yrittää jonkun toisen kanssa jolla olisi enemmän aikaa mulle. Mutta kun ajattelen eroa niin nykyinen tilanne tuntuu sittenkin paremmalta kun olla ilman häntä. Varsinkaan kun en usko löytäväni ketään toista sittenkään kun olisin joskus päässyt hänestä jollain lailla yli... Kun en osaa tutustua ihmisiin niin tällainenkin "suhde" tuntuu jo ihmeeltä. Sitä paitsi en ole koskaan ennen ollut rakastunut ja nyt tiedän olevani, siksi jaksan yrittää vielä.

Kolmatta päivää talovahtina. Ekana yönä en saanut nukuttua mikä oli vähän hassua kun nukuin kuitenkin vanhassa huoneessani enkä missään ihan vieraassa paikassa. 🙂 Mut vaikka olen maalainen henkeen ja vereen niin yksin täällä metsän keskellä on aika orpo olo varsinkin piemään aikaan. On mulla eläimiä seurana; niiden takia täällä olenkin ja poikkean mummolla iltaisin töiden jälkeen. Siinäpä tän viikon sosiaaliset kontaktit, koira ja mummo lähinnä. Ja työkaverit se vähä mitä niitä nyt näkee. En tainnut eilenkään jutella töissä kenenkään kanssa...

Kulunut viikko on kuitenkin mennyt aika hyvin, vähillä itkuilla jne. vaikka olen ollut paljon itsekseni. Eilen katsoin aika myöhään telkkaria ja nukkumaan mennessä päässä pyöri kaikenlaista, mitä tekisin mun elämälle että voisin olla onnellinen, mitä juttelisin mun poikakaverille jos hän olis täällä. Nukahdin kuitenkin paremmin kuin ekana iltana täällä.

Vielä tuohon sun edelliseen viestiisi neverminde, kiva että uskaltauduit yksin leffaan jne. Mulle ei ole koskaan tullut lähteä yksin elokuviin. Opiskelupaikkakunnalla taisin sitä joskus harkita mutten viitsinytkään. Muuten pyörin silloin kaupungilla yksin mutten oikein viihdy ihmisvilinässä pitkiä aikoja kerrallaan. Asun vähän syrjäisemmällä seudulla nykyään ja kaupungissa tulee käytyä harvoin. Yksin en oikein osaa edes ajaa sinne. Mutta ei muakaan tuo yksin oleminen ihan jatkuvasti ahdista. Kiva välillä puuhastella jotain kotona yksikseen, mutta kun ei tarvitsisi koko aika olla vaan omien ajatustensa kanssa...

Jos sinusta tuntuu, että lasten parissa haluaisit työskennellä niin ei muuta kuin uutta yritystä kehiin! Nythän on yhteishaku menossa 🙂. En oo oikein koskaan ymmärtäny niitä monivalintakysymyksiä. Eihän niihin periaatteessa kuuluis olla mitään oikeita tai vääriä vastauksia, kun on kerta ihmisen luonteesta ja mielipiteistä kysymys. Mutta tavallaan niihin on kuitenkin ne vastaukset, miten kuuluisi vastata. Vaikka oikeastaan ne ei kerro itse ihmisestä juuri mitään, haastattelussahan sitä tuo paremmin itseään esille.

Mulla on ollut eilisestä asti tosi hyvä fiilis. Olin valmistautunut tylsään koti-iltaan ja sainkin sitten yllättäen viestin siltä mieheltä, josta kerroin. Lähdin sitten baariin sen miehen ja yhteisten kavereiden kanssa. Sain hieman avauduttua tälle miehelle, kerroin että toisinaan mun on todella vaikeaa tutustua uusiin ihmisiin ja että oon jollain tavalla hieman outo/tunnevammainen. En tiedä ymmärsikö se yhtään, että mitä tarkoitin tai että muistaako se edes koko keskustelua. Sanoi vaan, että oon juuri sellainen kun naisen kuuluukin olla. Olisikohan noin... 😀 No, joka tapauksessa mulle jäi hyvä mieli siitä, että sain kerrottua hänelle, kun se asia on mun mieltä painanut aika pahasti jo pidempään. Meillä oli ihan huippu ilta/yö/aamu, mies tuli siis mun luo yöksi. Kännissä mulla ei ole mitään ongelmaa olla ihmisten kanssa ja puhua jopa vähemmän tutuille ihmisille. Hieman pelotti, että mitä aamusta tulee, viime kerralla oli todella vaivaantunut tunnelma kun en sitten krapuloissani osannutkaan enää puhua tai tehdä mitään. Nyt meni kaikki oikeastaan tosi hyvin, osasin olla ihan oma itseni ilman mitään typeriä rooleja. Höpötettiin kaikkia aivan päättömiä juttuja, ainakin huumorintajut meillä kohtaa. En nyt sitten tiedä, että miten tästä eteenpäin. En aio luovuttaa vielä, mutta en haluaisi alkaa roikkumaankaan. Oon joka tapauksessa menossa käymään parin viikon päästä siellä paikkakunnalla, missä tämä mies asuu. Ajattelin ehdottaa, että jos nähtäisi sitten. Ei kai siinä mitään menetäkään.

En oikein tuohon sun parisuhdetilanteeseen osaa sanoa mitään... Jos sinusta tuntuu, että haluat vielä jatkaa ja jaksat odottaa, niin uskon kyllä että se odotus sitten joskus palkitaan. Ja jos teillä on muuten hyvä ja toimiva suhde, niin ehkä kannattaakin vielä katsoa, että mitä tuleman pitää. Ikinä ei kannata luovuttaa, ennen kuin on pakko 🙂

Oon mä aatellutkin vielä hakee opiskelemaan mutta jotenkin tää tän kevään haku tuli niin äkkiä että taidan jatkaa vielä toisen vuoden töissä ja yrittää saada jotain säästöön. Kerkiää siinä vähän miettimään eri vaihtoehtojakin ja kattella mihin tää parisuhdetilanne etenee. Sekin saattaa vaikuttaa opiskelupaikkakunnan valintaan; en ainakaan kauemmas hänestä halua muuttaa jos pysytään yhdessä.

Hienoo ettei sulla ollut vielä peli menetetty sen miehen suhteen. 🙂 Mullakin alkoi tosiaan aika jähmeesti tää nykynen (ja iteasiassa mun ensimmäinen) suhde. Tavallaan semmosesta yhden illan jutusta lähdettiin liikkeelle ja nykyään ollaan jo ihan eri tasolla vaikka liian harvoin tavataankin. Munkin on kännissä tosi helppo jutella ihmisille, parikin saattaa jo auttaa. Joskus oon kuullu siitä kuittia puolitutuilta/tuntemattomilta että miksen yhtäkkiä puhukaan mitään kun pää on selvä. Poikakaverikin itseasiassa kysyi kun tutustuttiin festareilla ja valvottiin aamuun asti, että miksi oon niin hiljanen (kun aiemmin illalla en ollut). Sanoin että ei mua mikään vaivaa, pää vaan alkaa selvitä ja normaalisti en oo kovin puhelias... Ajattelin että hän tietysti pettyy kun en olekaan sellainen hölöttäjä jolta aluksi vaikutin, mutta hän sanoikin että "En mäkään". Siinä sitten oltiin hiljaa ja pidettiin toisiamme kädestä.
🙂

Ens viikonloppuna toivottavasti nähdään pitkästä aikaa. Yritän kovasti olla ihan rennosti mutta varmaan jonkun asteinen jännitys iskee kuitenkin kun ei olla muutamaan kuukauteen nähty tai edes puhuttu puhelimessa. Ollaan kyllä viestitelty ahkeraan. Tekis mieli pommittaa koko aika tekstareilla kun olis niin paljon asiaa eikä me tosiaan juuri soitellakaan.

Kyllä opiskelemaan ehtii hakea myöhemminkin. Asiat täytyy laittaa oman päänsä sisällä tärkeysjärjestykseen, eikä opiskelu/uran luominen ainakaan minulla ole se tärkein asia, elämässä on paljon muutakin 🙂

Hienoa, jos näette ensi viikonloppuna. Toivottavasti teillä menee kaikki hyvin, pidän peukkuja 🙂

Ja tuosta omasta miessäädöstäni en tiedä... Eilen jotain viestiteltiin mun aloitteesta, mutta keskustelu loppui aika lyhyeen. En sitten tiedä, että eikö häntä kiinnostanut viestitellä mulle juuri sillä hetkellä, vai ei ollenkaan. Mulla on käynyt sellainenkin ajatus mielessä, että ehkä hän haluaa multa vain seksiä ja fyysistä läheisyyttä. Toisaalta, mulla on ollut sellaisia juttuja useampia aiemmin ja ei ne ole olleet tällaisia. On tässä jotain enemmän, kun mies kuitenkin kertoo itsestään ja hänelle tärkeistä asioista ja on selvästi kiinnostunut myös siitä, että millainen minä olen ja mitä mun elämässä tapahtuu. Ja näkisikö kukaan noin paljon vaivaa pelkän seksin takia, en tiedä. Tällainen hitaasti toisiimme tutustuminen sopisi mulle aivan loistavasti, tarvisin vain jonkinlaisen "merkin" siitä, että mies todella on kiinnostunut. Koitan nyt antaa kaiken mennä omalla painollaan ja olla ahdistelematta. Sen tiedän, että vaikka tämä mies onkin aika sosiaalinen ja suosittu, niin ei hänelläkään vakavampaa seurustelusuhdetta ole ollut vuosiin (niin kuin ei minullakaan). Ehkä hänkin siis tarvitsee aikaa, että voi todella heittäytyä. En tiedä, vaikeita juttuja nämä. Kai se aika näyttää mitä tuleman pitää 😀

Niin, vaikee varmasti sanoo noin alussa että mihin suuntaan juttu lähtee eteneen. Ehkä hän ei itsekään oikeen tiedä mitä haluaa?

Meidän ekasta tapaamisesta tulee jo useempi vuosi. Kaverit on omissa suhteissaan samassa ajassa paljon pitemmällä, ja vaikkei sais vertailla toisiin ja tiedän että kaikissa parisuhteissa on enempi tai vähempi ongelmia, niin silti välillä tulee se ajatus et miksi meillä menee näin "epänormaalisti". Kyllä mullekin hidas eteneminen on sopinut hyvin, mutta tämmöiset kuukausien välit tapaamisissa (jotka ovat muutenkin aina tosi lyhyitä) on kyllä tässä vaiheessa musta ihan liian pitkiä. Hänkin muuten tavallaan vertailee meitä muihin kerta on sanonut ettei kannata edetä liian nopeasti kun kaveripiirissä on tullut niin kurjia eroja kun on muutettu liian aikaisin yhteen jne... En tiedä mistä tuo hänen sitoutumiskammonsa johtuu. Edellisistä suhteista en ole kysynyt koskaan mitään. Hän tietää että mulla niitä ei ole mutta hänellä varmasti on kun on mua sen verran vanhempikin. Vakavuudesta en sitten tiedä ja millä tavalla ne on päättyneet.

Eipä nuo asiat kenenkään muun kanssa puhumalla selviä kun poikakaverini. (Hölmö sana muuten, mieshän hän jo on. 🙂 ) Se tässä vaan tuntuu olevan se suurin ongelma toi puhumisen vaikeus. Hän väistelee mun kysymyksiä, ahdistuu ja menee hiljaseksi, sitten mä ahdistun ja alan pommittaa viesteillä ja sen seurauksena en saa mitään vastausta. En tiedä mitä siitä tulisi jos uskaltaisin naamatusten aloittaa keksustelun meidän ongelmista ja tulevaisuudesta. Tekstareihin on helppo jättää vastaamatta mutta tuskin hän sentään karkuun lähtisi. Kun vaan uskaltaisin... Juominen voisi auttaa mutten haluaisi niitä meidän harvoja, lyhyitä yhteisiä hetkiä viettää pää sekaisin.

Muuten ei mullekaan tuo työura ole mikään ykkösasia elämässä. Pidän ihmissuhteita tärkeämpänä vaikka olenkin niissä aika huono. Helpottaisi vaan kun olisi sellainen työ missä viihtyisi tai ei ainakaan olisi ihan stressaantunut ja väsynyt kun pääsee töistä kotiin. Joskus mietin että jos se vaan olis toimeentulon kannalta mahdollista niin olis kiva tehdä vähän lyhyempää työviikkoo tai kotona töitä osittain tai kokonaan. Tai olla kotiäitinä jonkun aikaa joskus tulevaisuudessa. 🙂

Masentava lauantai... Ajattelin kysyä että mitä mieltä poikakaverini on jos pohdin ongelmiani ja samalla myös meidän suhdetta netissä anonyymisti. Tätä sivua siis tarkotin mutten kertonut osotetta. Oletin tietysti hänen vastaavan että ratkotaan mieluummin asiat keskenämme, mutta vastaus olikin että kannattaa kokeilla. Sitten kysyin ihan suoraan että eikö hän haluais puhua meistä mun kans? Vastaus oli mielestäni tosi masentava: Jos ei homma itellään toimi niin turha sitä on väkisinkään yrittää ja ei meiän ongelmat puhumisesta mikskään muutu. ☹️ Silti hän kai tahtoo olla mun kanssa mutta ilmeisesti ei tahdo tilanteen kehittyvän nykyisestä kun ei kerta kannata edes keskustella.

Kerroin oman mielipiteeni parisuhteesta mikä ei tosiaankaan ole noin kyyninen ja yritin selittää että puhua täytyy että ymmärtää toisen ajatuksia. Kysyin varovaisesti että onko hänellä huonoja kokemuksia naisista ja kuulemma ei muuta olekaan kun huonoja. Kaikki on vaatineet enemmän kuin mihin hän pystyy, eli ilmeisesti siis aikaa yhdessäololle. Oon ihan maassa. En enää tiedä onko meillä tulevaisuutta mutten haluaisi erota ja jäädä yksin. 😭 Hän on ollut aina niin ihana ihminen mua kohtaan ja kaikkia muitakin ja tuskin on mitenkään muuttunut. Eli varmasti meillä olis ihan yhtä hauskaa yhdessä jatkossakin. Mutta sitä yhdessäoloa on niin vähän ja jos ei ole toivoakaan että asiaan tulis muutosta niin... En tiedä yhtään mitä pitäis tehdä. Tuntui jo kun tuli tuossa aiemmin ilmi ettei hän halua naimisiin eikä lapsia että mun unelmat murskaantui. Mietin että ne asiathan voi ajan kanssa muuttua kunhan tutustutaan paremmin, muutetaan yhteen jne. Nyt hänellä ei ole edes halua puhua asioista ja yrittää järjestää enemmän sitä yhteistä aikaa... Vetoaa vaan sitoutumiskammoon ja odottaa että joko mä joustan ja alan viihtyä yksikseni tai etsin jonkun muun.

En tiedä miten selviän jos me erotaan... ☹️ En ole ketään muuta päästänyt henkisesti ja fyysisesti yhtä lähelle. Kun olen muiden miesten seurassa niin saan kyllä katseita ja huomioo ja iskuyrityksiä, mutta mua ei kiinnosta kukaan muu kun tuo sitoutumiskammonen mottipää. Kaikkien muiden jututkin kuulostaa ihan lapsellisilta eikä yhteistä huumorintajua ja mielenkiinnonkohteita löydy samalla tavalla. Yhtä komeakaan ei kukaan tunnu olevan vaikkei se ulkonäkö toki tärkein ominaisuus ole...

Tänään ei suju mikään, naisena oleminenkin masentaa mutta hyvää naistenpäivää silti kaikille naisille ja miehille ynnä muille otuksille.

En oo enää niin surkeena kun eilen. Ollaan vieläkin näkemässä ens viikonloppuna ja viestitelty vähän ilosemmistakin asioista välillä. Molemmat on jo ollu niin lähellä antaa periks ja erota mut välillä taas ei tunnu niin mahdottomalta. Sanoin että katotaan ny vielä eikä luovuteta liian helpolla kun noi ongelmat voi kyllä ratketa jos molemmat niin oikeesti haluaa. Itse yritän olla puheliaampi ja rennompi kun tavataan, ehkä sitten lähennytään ja hänkin lakkaa pikku hiljaa pelkäämästä että vien häneltä oman elämän. Haluan saada hänet tuntemaan etten ole samanlainen kuin exät joiden kanssa on mennyt huonosti. Kyllä hän tiedostaa ongelmansa ja ihmettelee miten jaksan häntä, ei siis syytä ainoostaan mun takertumista.

Eikä meillä sentään näin pitkiä taukoja ole yleensä ollut, vaan korkeintaan parin kuukauden. Onhan sekin toki pitkä aika, mut välillä ollaan keretty nähdä vähän useamminkin. Vuodenvaihde on vaan ollut hänen kohdallaan täynnä epäonnea, läheisen äkillinen kuolema ja vakava sairastuminen perheessä ym. Sitten kun ollaan aiottu nähdä niin ollaan molemmat sairasteltu kun on ollut flunssakausi. Ite oon ollut parikin kertaa pienellä välillä tosi sitkeessä flunssassa kun saan töistä kaikenmaailman pöpöt ennen kun kehittyy vähän vastustuskykyä. Luulen että hän on kaikkien vastoinkäymisten takia jotenkin masentunut tai ainakin suree yhä ja siksi ajattelee niin toivottomasti ja negatiivisesti asioista. Yritän tukea ja ymmärtää ja ehkä hän ajan kanssa piristyy. On se varmasti kamalaa kun toinen toisensa perään sattuu kamalia asioita lähipiirissä, alkaa miettiä että mitä pahaa seuraavaksi tapahtuu.

Minusta tuo on aika epäreilua, että hän tavallaan syyttää sinua siitä, että hänellä on ennen ollut huonoja kokemuksia naisten kanssa. Ja vaikuttaa hieman oudolta, ettei hän suostu puhumaan kanssasi teidän ongelmistanne. Ne ovat kuitenkin teidän ongelmia, kukaan muu ei osaa antaa niihin ratkaisua. Ero satuttaa aina ja jaloilleen pääseminen on vaikeaa, mutta aina on parempi olla yksin kuin huonossa ja epätyydyttävässä suhteessa. Toivon, että saatte asianne selvitettyä. Minä en sinuna kuuntelisi muiden mielipiteitä teidän suhteestanne, vaan tekisin niin kuin itsestäni parhaalle tuntuu. Kukaan muu ei kuitenkaan lopulta voi tietää, millainen teidän suhteenne on 🙂

Tuota sitoutumiskammoa olen minäkin pohtinut melko paljon viime aikoina. Tai oikeastaan ajoittain jo pidemmän aikaa. Pari vuotta sitten tapailin erästä miestä, jonka kanssa olisin ollut valmis vakavampaankin suhteeseen. Juttu ei kuitenkaan edennyt oikein mihinkään ja hän kertoikin sitten minulle olevansa sitoutumiskammoinen... "Olet mukava tyttö ja minua harmittaa päättää tämä juttu tällä tavalla, koska pidän sinusta oikeasti tosi paljon. En kuitenkaan luota naisiin" jne... Näin hän minulle sanoi. Tapasimme tuon keskustelun jälkeen kuitenkin vielä kerran niin kuin mitään keskustelua ei olisi käytykään. 2 viikkoa tämän jälkeen hän julkisti facebookissa tiedon, että seurustelee toisen naisen kanssa. Ovat yhdessä edelleen, että se siitä sitoutumiskammosta sitten. Olenkin monesti miettinyt, että onko sitoutumiskammoisia ihmisiä oikeasti olemassa vai onko se vain helppo tekosyy? Helpompaahan on vedota sitoutumiskammoon kuin kertoa toiselle suoraan, että ei olekaan niin kiinnostunut. Minä ainakin uskoisin niin, että jos ihminen todella kuvittelee olevansa sitoutumiskammoinen, niin se kammo kyllä unohtuu jossain vaiheessa oikean ihmisen kanssa. Ehkä "sitoutumiskammoinen" ihminen tarvitsee enemmän aikaa parisuhteen muodostamiseen ja sitten suhteen etenemiseen...

Olen myös lähipiirissäni törmännyt siihen, että joku on vain päättänyt, että "olen nyt vielä 2 vuotta sinkkuna, sitten vakiinnun". Yksi parhaista ystävistäni ihastui omaan ystäväänsä ja he aloittivat sitten hieman epämääräisen suhteen, koittivat salailla jne. Ja heillä oli juuri tällainen tilanne. Ystäväni olisi halunnut viedä suhteen uudelle tasolle, mutta mies sitten kertoi, että ei aio seurustella opiskeluaikanaan vaikka rakastaakin tätä naista. Pyysi ystävääni odottamaan 2 vuotta, jotta he voisivat sitten opiskelujen jälkeen olla yhdessä. Tässä kohtaa ystäväni pelasi kuitenkin korttinsa oikein. Hän ei jäänyt odottamaan, vaan löysikin aika pian uuden miehen, jota alkoi tapailla. Tämä entinen mies meni aikalailla pois tolaltaan, hän todella kuvitteli että ystäväni olisi odottanut. Tuli siitä sitten niin mustasukkaiseksi, että myöntyi rehelliseen parisuhteeseen ystäväni kanssa. Tämä tarina päättyi siis onnellisesti, heillä on nykyään toimiva parisuhde ja tämä miehen "sitoutumiskammo" ja päätökset yksinolosta ovat historiaa 🙂

Pointti jutussani oli nyt se, että en ymmärrä miksi ihmissuhteissa täytyy aina pelata jollakin tavalla. Miksi ei vain voisi ottaa asennetta "go with the flow" ja tehdä niin kuin hyvältä tuntuu. Tässä juuri nyt tätä omaa säätöäni mietin, en ole kuullut hänestä perjantain jälkeen mitään. Minun tekisi mieli ottaa yhteyttä ja kysyä ihan suoraan, että mitä hän oikein haluaa. Mutta koska "juttumme" on niin alussa, voisi se olla hieman liikaa hänelle. Enkä halua antaa itsestäni epätoivoista ja omistushaluista kuvaa hänelle. Ja toisaalta pelkään vastausta. Jos hän sanoisikin, että ei halua minua niin se olisi tavallaan lopullinen loppu tälle, nyt on kuitenkin jotain toivoa jäljellä kun hän ei ole sitä loppua tehnyt. En halua viedä hänen elämästään mitään, eikä minulla todellakaan ole kiire rynnätä suhteeseen hänen kanssaan. Haluaisin vain tutustua kunnolla ja selvittää, että voisiko siitä edes tulla mitään. Ja reilumpaa minusta olisi, että hän kertoisi minulle suoraan, jos ei halua edes yrittää tutustua minuun. Kyllähän se pahalta tuntuisi, mutta pahempaa tämä epätietoisuus on.

En minäkään ymmärrä miksi kaikesta täytyy tehdä niin hankalaa... Toisaalta poikakaveristani varmaan tuntuu että mä hankaloitan asioita kun olen nykyseen tilanteeseemme tyytymätön ja yritän keskustella siitä. Hänestä kun kaikki olis varmaan ok jos mäkin tyytyisin tapailemaan harvakseltaan ja muuten vaan tekstailemaan kuulumisia. Kai hänkin vähän useammin haluais nähdä, mutta sanoi tuossa taannoin että ei tiedä miksi mutta olis vaikee kuvitella että nähtäis joka päivä tai viikonloppu. On kuulemma "ilmeisesti niin tottunut tällaiseen".

Hänelle siis tuo oma aika ja projektit on hirveen tärkeitä ja ikäänkun terapiaa huonoina aikoina (ei ole nähnyt kavereitaankaan viime aikoina vaikka niitä on kyllä) ja tässä mä oon aivan päinvastanen, eli jos masentaa ja muutenkin niin tahtoisin käpertyä toisen kainaloon enkä eristäytyä. Toki itekkin tykkään puuhailla yksin mutta mulle riittää että omaa rauhaa on jonkun verran, ei loputtomiin. Yhteenmuutosta ja tulevaisuudensuunnitelmista kun joku aika sitten puhuttiin niin kuulemma hänkin tahtois oman talon ja kyllä emännänkin siihen (vaikka naimisiinmeno on kuulemma turhaa ja pois muodista), eli ei kuitenkaan tahtois yksin elellä. Ehkä hän vaan tarvii aikaa tutustuakseen muhun kunnolla ja ei kai se ihan helppoa olekaan kun olen niin hiljaa kun tavataan. Molemmissa siis vikaa... Kai mä vielä katson mihin suuntaan asiat alkaa mennä sitten kun tavataan taas pitkästä aikaa. Toki jos tyyliin vielä vuoden päästä ollaan samassa tilanteessa niin pakkohan se oravanpyörä on joskus katkasta. Viimeaikoina ainakin tää suhde on saanut mut useemmin itkemään kun hymyilemään, ihan vaan tästä pitkästä erossa olemisesta johtuen. Mutta ei me tosiaan ihan vielä luovuteta.

Niin ja vaikka tänne kirjoittelen ja parille tutullekin olen jotain puhunut meidän suhdesolmuista niin otan kyllä muiden mielipiteitä vastaan, mutta olen itsekin jo ajat sitten todennut ettei kukaan ulkopuolinen voi täysin ymmärtää tätä meidän juttua. Eli en oikeestaan anna edes äitini neuvojen vaikuttaa mun ratkaisuihin (tai varsinkaan niiden 🙂 ) vaan ite teen loppuviimeksi päätökset omassa elämässäni.

Ihan musta itsestäni vielä sen verran että kun mulla on tää ihmiskammo/jännittämisongelma, niin kuulemma isäni on ollut nuorena jokseenkin samanlainen. Sillä erotuksella tosin että hän ei voinut puhua peloistaan kenellekään tai hakea mistään apua ja joutui heti peruskoulun jälkeen työnhakuun ja tienaamaan rahaa kotiin. Nykyään hänellä on ainakin jonkun asteinen alkoholiongelma (vaikkakin on työkykyinen jne.) ja öisin näkee painajaisia ja huutaa ja puhuu sekavia unissaan. Mä vaan en hänen kanssaan osaa oikeen vakavemmista asioista puhua vaikka ymmärrystä vois olla enemmän kun äidillä joka taas on täysin vastakohtainen, tosi sosiaalinen ja avoin ihminen.

Pitkästä aikaa on ihan "tasanen" olo. En oo tainnut itkeä alkuviikosta ollenkaan, eikä ole toisaalta ollut sellasta ylikierroksilla käymistäkään. Joskus on niin etten meinaa saada unta millään ja silti ei seuraavanakaan iltana nukuta. Silloin teen töitä ihan täysillä ja jatkan kotonakin, siivoilen ja järjestelen tavaroita tai alan askarrella jotain. Ja jos tapaan kavereita tai perhettä niin puhun koko ajan ja normaalia nopeammin. Tuntuu että päivä loppuu kesken ja olis kaikenlaista tehtävää. Se olotila ei tunnu normaalilta multa vaikka on kiva kun olen silloin monesti tosi luovalla tuulella.

Sitten tosiaan joku pienikin pettymys voi kääntää kaiken ihan päälaelleen. En oikeen osaa käsitellä epäonnistumisia vaikka toisaalta pystyn myös nauramaan itselleni. Ja otan asioita liian henkilökohtaisesti, esim. jos oon parkkeerannut vahingossa varatulle paikalle ja joku jättää tuulilasiin lapun niin nolostun tosi paljon. Pari vuotta sitten meinasin alkaa junassa itkemään kun en ollut huomannut että opiskelijakortistani puuttui uusi vuositarra ja kondyktööri rupesi huutamaan ja sanoi että kyllä omista asioistaan pitäis osata huolehtia. Tunsin itseni ihan luuseriksi vaikka tarra vaan oli kadonnut postissa tai jotain, enkä ollut heti tajunnut sen puuttumista. Eikä asiakkaille saisi tuolleen pikkujutusta raivota, mutten pystynyt sillä hetkellä näkemään asiaa niin vaan kuvittelin ansaitsevani haukkumiset. Samoi aloin kerran itkemään kun joku ohitti mut liikenteessä ja näytti keskaria. Taaskaan siinä tuskin oli mitään henkilökohtaista mutta mulle tuli vähän samanlainen olo kun jos vanhempani olis juuri huutanut mulle. Sinä päivänä olin kyllä jo valmiiksi alamaissa kun pelkäsin että mä ja poikakaverini erotaan.

Vatvon myös pieniä epäonnistumisia ja negatiivista palautetta tosi kauan vaikka todellisuudessa kaikki muut ovat varmaan jo unohtaneet mun mokanneen. Aikoinaan kun en vielä hallinnut juomistani ja törttöilin pari kertaa jossain pippaloissa, niin mulla oli viikkotolkulla kamala morkkis vaikken ollut satuttanut itseäni tai ketään muita, ainoastaan käyttäytynyt hölmösti. Se nolotus kyllä sai mut opettelemaan vähän kohtuullisuutta ja huomaamaan omat rajani. Edelleen juon juhlissa sitä enemmän mitä useampi mulle vähän vieraampi ihminen porukassa on, mutta pystyn kuitenkin huolehtimaan itsestäni ja muistan aamulla ainakin lähes kaiken. Mun pää kestää yllättävän paljon kokooni nähden enkä ole koskaan sammunut, vaikka juon harvoin. Ilmeisesti geenitkin voi vaikuttaa asiaan? Sitten olen kyllä tullut isän puolen sukuun.

Kuitenkin ainoa riippuvuus mikä mulla on on sokeriin. Tiedän että jos viikonlopun tapaaminen poikakaverin kanssa peruuntuu (mikään ei kuulemma ole niin varmaa kun epävarmaa) niin unohdan täysin mitä kaikkea inhottavaa fyysistä vaivaa makean mättäminen mulle aiheuttaa ja ostan ison kasan suklaata. Sillä ahmimisella kai jotenkin korvaan läheisyyden puutetta...

Jonkun aikaa on mennyt ihan hyvin, toiveikkaasti. Tuntuu että kesä ei ole kaukana vaikka viime päivinä on sadellut vähän lunta. Poikaystävän piti tulla viikonlopulla käymään muttei päässytkään. Oli ajat sitten luvannut hoitaa yhden asian minkä oli oltava valmis nyt alkuviikkoon mennessä, eikä ehtinyt saada sitä tehtyä viikonlopuksi. Nielin pettymykseni taas. Aluksi itkin, mutta olen jo aika tottunut siihen etteivät tapaamisemme onnistu. Viime kerrasta on jo yli kolme kuukautta. Pientä riidanpoikastakin siinä meinasi tulla tekstiviestitse, mutta syy perumiseen oli ihan aiheellinen. Niin kuin aina, ei hän koskaan ole mua ilman syytä feidannut. Meinasi vielä että josko sitten seuraavana viikonloppuna nähtäisiin.

Kun ei taaskaan nähty niin tietysti ikävöin kovasti, haluaisin niin kovasti puhua hänen kanssaan ja laiton pe-la muutaman viestin saamatta niihin vastausta. Lauantai-iltana kysyin että ovatko viestini tulleet perille ja olivathan ne. Ei vaan ollut ehtinyt vastailla ja oli kuulemma miettinyt taas että onko tässä meidän jutussa mitään järkeä. Kokoaika kuulemma stressaa eikä meidän tilanne oo vuosien aikana parantunut yhtään. Keskustelu loppui taas ihan kesken, eli päättyi hänen osaltaan tuohon epämääräiseen "ei meidän tilanne oo parantunu yhtään, päin vastoin"-kommenttiin. Laitoin sitten tänään aamulla lisää viestiä miten en kestäis ajatella että hän katoaisi elämästäni kokonaan. Kysyin voinko soittaa illemmalla.

Häntä ahdistaa ja eniten häiritsee kymmenet viestit viikossa joita olen hänelle viime aikoina lähetellyt. Myönnän että osa niistä on ollut kovin negatiivisia, semmosia "huono päivä tänään blaa blaa blaa", mutta ajattelin että hän olis kiinnostunut kuulumisistani kun itse ainakin haluaisin tietää enemmän miten hänellä menee... Lisäksi viestien määrä on ollut musta ihan normaali kun kerran seurustellaan eikä tavata juuri koskaan... Evätkä ne kaikki ole olleet negatiivisia. Huono oloni johtuu pääosin ikävästä ja siitä että pelkään että me erotaan.

Itseäni en kuulemma saisi syyttää vaan suurin syy kaikkeen on hänen elämäntilanteensa jne. Nyt jäi kuitenkin ihan epäselväksi että erotaanko me vai mitä?? Hän sanoi vaan ettei oikein enää jaksa uskoa asioiden parantuvan. Kysyin lopulta ihan suoraan että mitä hän nyt oikeen haluaa, mutten yllätys yllätys ole saanut mitään vastausta... Ja lupasin olla sittenkin soittamatta ja myös pommittamasta viesteillä joten tässä sitä vaan odotellaan suklaalevyn kanssa itkuisena että mitä tapahtuu...

Olin tänään päivällä kaverin ja hänen poikakaverinsa kanssa kaupoilla. Kaveri näytti mulle nokkamukia että osta tästä tulevaisuuden varalle. Kaverin poikakaveri heitti siihen että: mitä ootko sä paksuna? Syvä hiljaisuus kun sanoin että en oo ja ite asiassa sain juuri viestin että poikakaverini ei enää usko meillä olevan tulevaisuutta. Sitten yritin tietysti piristää tunnelmaa höpisemällä niitä näitä ja heittämällä tyhmiä puujalkavitsejä joka asiasta... Olisin vaan halunnut itkeä mutten voi näyttää tunteitani kellekään naamatusten. Mentiin sitten kaljalle.

Ei kai tästä enää mitään tule. Haluaisin niin kovasti keskustella ja saada asiat poikakaverini kanssa järjestymään mutta viestittelystä ei tunnu tulevan mitään. Pitäisi kai hiljetä ja antaa hänen kaikessa rauhassa miettiä lähettämiäni tekstareita ja omia ajatuksiaan. Toivon yhä että hän tulisi viikonloppuna käymään, vaikka sitten viimeistä kertaa. Jos erotaan niin haluaisin ensin puhua asiat kunnolla naamatusten ettei mikään jää vaivaamaan... Ajattelin jopa että ajan viikonloppuna yllättäen hänen luokseen jos ei hän tule tänne. Matka on aika pitkä ja olisi toisaalta hölmöä ajaa sinne vaan käymään, mutta mua vaivaa niin kamalasti kun en tiedä mitä hän nyt haluaa, erota vai olla yhdessä. Kun kysyin tekstarilla asiaa suoraan niin vastaus oli että kyselen vaikeita, ja ei hän tiedä... Sekin vielä että jos ilmaantuisin sinne yllättäen, niin tuskin voisin mennä suoraan hänen kotonaan käymään. Hän nimittäin asuu vanhemmillaan joita en ole koskaan tavannut ja olisi aika kiusallista mennä esittäytymään nyt kun tilanne on tällainen. Että hei vaan, olen teidän pojan tyttöystävä mutta en varmaan enää kauaa...

En todellakaan haluaisi erota, eikä hänkään ilmeisesti ole ihan varma haluaako. Mutta mitä muutakaan sitten on tehtävissä jos ei hän halua keskustella mistään, ei pysty tapaamaan mua useammin ja molemmat ollaan suhteessa onnettomia... Tiedän kyllä että romahdan ihan täysin sitten jos/kun lopullinen päätös meidän suhteelle tulee. Uskoin sokeasti että voisin jakaa koko loppuelämäni ensirakkauteni kanssa ja jossain vaiheessa muuttaisimme yhteen, olisimme onnellisia jne. Tuntuu ettei mun elämässä ole oikeen muuta sisältöä kuin tämä onneton rakkaus. Tai on toki muitakin läheisiä joiden takia mun täytyy jaksaa elää ja mennä eteenpäin, mutta en tiedä miten ikinä pääsen poikaystävästäni yli. Miten voin ikinä kiinnostua kestään toisesta ja miten pärjään ihan yksin, ilman kosketusta ja ihania viestejä. Kuulemma voisin silti mennä juttelemaan jos nähtäisiin jossain, mutta entä jos näkisin hänet vaikka uuden naisen kanssa... Kuolisin siihen paikkaan. 😭

Vielä äsken oli toivoa, viime viikonloppuna hänen piti tulla käymään jne. Tunteet eivät ole kummaltakaan toista kohtaan käsittääkseni hävinneet mihinkään... En ymmärrä miksei hän sitten jaksa enää yhtäkkiä uskoa meihin.

Tämä epätietoisuus tuntuu melkein yhtä pahalta kuin jos ero olisi jo tullut... Vielä on ehkä toivoa, mutta odotan koko aika että hän laittaisi viestiä mitä ajattelee, ilmoittaisi itsestään jotain... Joudun taas vain odottamaan enkä voi tehdä mitään. En pysty keskittymään töihin kunnolla, en pysty näyttämään iloiselta ja ystävälliseltä... Kävelin tänään parin teinipojan ohi ja toinen sanoi: "Hyi mikä ruipelo. Kamalan näkönen." En katsonut mitä he tekivät, ehkä he kommentoivat jotain kuvaa kännykässä tms., mutta mieleen tuli ensmmäisenä että kommentti koski minua. En ole todellakaan alipainoinen, hoikka kylläkin mutta rintava jne. Rasvaa on ihan sopivasti. Pojat näyttivät itse ruipelommilta joten en tiedä voisiko se kommentti oikeesti olla ollut mulla tarkotettu... Oloni oli kuitenkin tosi kurja jo valmiiksi ja silloin olen tosi herkkä kuvitellullekin arvostelulle ja pilkkaamiselle.

Pitäisi jotenkin saada nukuttuakin... Toisaalta mua väsyttää koko ajan joten en tiedä tuleeko siinä ongelmia. Lisäksi otan melatoniinia enkä joudu heräämään aikaisin. Torstaina menen psykologille. Onneksi sain ajan nyt sillä odotin sitä jo aika kauan. Nyt tuntuu että todella tarvitsisin sitä keskusteluapua kun poikakaveri ei suostu puhumaan, äiti ei osaa sanoa muuta kun "yritä ryhdistäytyä"-tyylisiä kommentteja jotka saa mut vaan tuntemaan syyllisyyttä pahasta olostani, enkä oikein osaa avautua kavereilleni.

Ikävä kuulla, että poikaystäväsi ei tullutkaan käymään. Jokainen tietenkin määrittelee itse parisuhteensa ja sen, miten usein haluaa esimerkiksi pitää yhteyttä kumppaninsa kanssa jne. Jokainen parisuhde on erilainen, toisille on luontevaa edetä nopeasti, toiset eivät koskaan esimerkiksi halua muuttaa yhteen. Minusta vaikuttaa kuitenkin aika itsekkäältä käytökseltä, jos poikaystäväsi ei edes suostu keskustelemaan suhteenne tilanteesta. Kun kertomasi perusteella olette aika selvästi eri mieltä siitä, mitä juuri tällä hetkellä haluatte. Sinä haluaisit nähdä poikaystävääsi ja viettää aikaa hänen kanssaan, mutta hän ei halua/ehdi ilmeisesti edes keskustella asiasta kanssasi. Paras ja reiluin vaihtoehto olisi tietenkin se, että keskustelisitte asiat läpi kasvokkain ja miettisitte sitten yhdessä, että mihin suuntaan etenette. Jos tapaaminen ei onnistu, niin voisitteko vaikka yrittää puhua asioista puhelimessa? Niin, että kumpikin kertoo ihan rehellisesti mitä haluaa/ei halua. Rehellisyys on kuitenkin aina se suhteen kulmakivi, ilman sitä ei hommasta tule oikein mitään. Juuri sellainen "jossittelu" ja totuuden kiertäminen on kaikista raastavinta. Ikävätkin totuudet kuulee aina mieluiten suoraan, vaikka ne satuttavatkin. Ja jos ero tulee, on huomattavasti helpompi alkaa kerätä elämäänsä kokoon, kun asiat on kunnolla selvitetty sen entisen kumppanin kanssa. Jospa teillä asiat kuitenkin selviäisivät vielä!

Lisää yksinäistä höpinää. Pari viimepäivää ovat tuntuneet viikoilta ja jokainen tunti ikuisuuden mittaiselta. Vahtaan töissäkin kännykkääni vähän väliä ja kun siihen ei ole mitään tullut niin sorrun taas viestittämään ajatuksiani poikakaverille, kinuamaan että sanosit nyt edes jotain ja vaikka mitä sekavaa... Välillä jo (eilen illalla) lupasin että jätän hänet rauhaan vaikka mua vaivasi ettei hänestä ollut kuulunut mitään. Mutta tiesin viesteillä pommittamiseni ahdistavan häntä joten lupasin lopettaa. Mutta tänäänkin on mennyt varmaan kymmenen viestiä ilman vastausta + kolme puhelua joihin ei vastattu. Mua hävettää ihan hirveästi käytökseni. Jos kysyn "saanko soittaa illalla" enkä muutaman tunnin kuluessa saa vastausta niin pitäisi kai tajuta ettei hän halua puhua kanssani, mutta soitin silti...

Pieni järjen ääni päässäni on yrittänyt koko ajan sanoa että rauhotu nyt jo nainen, jos se haluaisi jättää mut niin kyllä se sanoisi sen eikä "en tiedä". Selvästi hän haluaa nyt miettiä asioita kaikessa rauhassa, mutta mitä teen minä hullu nainen, pommitan sekavilla ja itkuisilla viesteillä surien jo valmiiksi mahdollista eroa, jolloin jätetyksi tulemisen todennäköisyys vaan kasvaa... Ja juuri sitähän mä en tahdo, siis eroa, mutta kuka nyt tämmösen hysteerikon kanssa haluaisikaan yrittää enää selvittää asioita... 😭

Viimeisin viesti jonka hänelle lähetin yritti olla positiivissävyinen, kerroin että uskon asioiden järjestyvän ajan kanssa. Tarkoitin niin kummankin henkilökohtaisia ongelmia, kun meidän suhdettakin. Nyt pitäisi vielä koittaa pysyä hiljaa kunnes hän itse on valmis ottamaan yhteyttä ja kokee että olen vähän rauhottunut enkä aivan hysteerinen. Ehkä sitten on vielä jotain toivoa. Pitäisiköhän jättää kännykkä huomena pukukaappiin työpäivän ajaksi? Tänään ainakin olisi pitänyt... Kai se on viisaampi etten jatka pommittamista liian pitkälle... Yritin jo poistaa hänen numeronsa puhelimestani toistaiseksi etten voisi viestittää enempää ennen hänen vastaustaan. Kerroin tästä ajatuksesta hänelle ja sainkin ainoan vastauksen pariin päivään: "Eiks toi mee jo vähän yli hilseen". Kai mä oon ihan seonnut ja pakkomielteisesti käyttäytyvä ämmä ja jos tulenkin jätetyksi niin ansaitsen sen...

Onneksi psykologiaikaan on enää yksi päivä. Tällä hetkellä keskusteluntarve alkaa olla jo aika suuri. Tuntuu että pää hajoaa tässä suhdesopassa ja jokainen sanani ja tekoni vaan pahentaa asioita... Siinä sitten pitäisi vielä jaksaa käydä töissä tässä olotilassa, jatkuvasti itkun partaalla tai muuten ahdistuneena, kännykkää kytäten, odottaen ja peläten. Kun muutenkin työympäristö ja ihmisten kohtaaminen sielä on mulle raskasta sairaalloisen ujouteni takia.