Liiallinen itsekriittisyys, puhumisen pelko, yksinäisyys jne...
Yritän tiivistää… Viime aikoina on alkanu rassaamaan moni asia, kuten töissä jaksaminen, etenemätön parisuhde ja se etten saa kotona mitään aikaseksi eikä mitkään harrastukset tms. jaksa kiinnostaa. Oon parikymppinen ja asun yksin.
Päivärytmi arkena: herään juuri ennen töihin lähtöä, 8h työpäivä, kotiin koneelle tai telkkaria kattoon ja nukkumaanmeno. Nukun varmaan liikaa, ehkä kymmenisen tuntia koska tuntuu ettei vapaa aikaa juuri viikolla ole. Joskus poikkean vanhempien luo töistä päästyäni ja siitä kotiin nukkumaan. Viikonloputkin kuluvat useimmiten mitään tekemättä, ellei joku kaveri ota yhteyttä. Niitä kavereita joiden kanssa pystyn olemaan kahdestaan suht rennosti on pari, mutta yhteydenpito on aina ollu tosi vaihtelevaa. Jännitän soittamista ja muutenkin aloitteen teko ei aina tahdo onnistua vaikken yksinkään viihdy. Tää sosiaalisten tilanteiden jännittäminen alko varmaan joskus murrosiässä.
Lapsenakin olin ujo ja arka, mutta silti valosa luonne ja kaveripiiri oli laajempi, puhuminen helpompaa. En välttämättä edes tarvis montaa sydänystävää, mut kaipaan silti enemmän ja sujuvampaa sosiaalista elämää. Haluaisin pystyä jutteleen työkavereiden kanssa niitä näitä, mut jännittää pelkkä tervehtiminen. Silmiin kattominen on kamalaa ja se jos on jostain syystä pakko puhutella puolituttua tai tuntematonta. Siis pelkään ihmisiä vaikka olen pohjimmiltani seuraa kaipaava luonne. Miehiä ehkä vähän enemmän mut naisiakin kyllä. Tää ristiriita on alkanu pikkuhiljaa käydä masentavaks ja tunnen välillä hirveetä yksinäisyyttä vaikka ainakin vanhempien luo voin aina mennä.
Haluaisin vaan että normaali arki, työ ja ihmisten kanssa oleminen lakkais ahdistamata ja stressaamasta niinku joku pahempikin koitos. Mietin paljon mitä musta ajatellaan, tulkitsen ihmisten katseita ja ilmeitä väärin… Oon tosi kriittinen itseäni kohtaan ja kuvittelen muidenkin jatkuvasti arvostelevan. Se on varmaan yksi syy miksi mykistyn aina kun haluaisin puhua ja jos saankin jännitykseltäni jotain sanottua (vaikka ihan merkityksettömän kommentin säästä) niin olo heti suun avaamisen jälkeen on kamala ja sydän pomppii kurkkuun.
Parisuhteestani en kehtaa täällä enempi avautua, mutta voin sanoo sekin kärsii mun jännityksestä/puhumattomuudesta ja useemman vuoden jälkeen ollaan yhä samalla tasolla kun jotkut vasta tavanneet. Toki kyseessä on etäsuhde ja nähdään harvakseltaan, mut jos uskaltaisin puhua puhelimessa enkä menis lukkoon aina kun tavataan ilman että juodaan hirveesti niin asiat olis toisin…
Aion hakee apua ennen kun masennun ja elämä valuu ohi mun vaan jähmettyessä ja mykistyessä. Saatan olla jo lievästi masentunu, tai ainakin kärsin aika voimakkaista mielialanvaihteluista. Pieni asia saattaa pilata koko päivän ja johtaa itkukohtaukseen. Pystyn kuitenkin olemaan itkemättä töissä tai muuten julkisesti koska se olis niin nöyryyttävää… Iloakin vielä on, vaikkei juuri nyt mut kuitenkin nauroin viimeksi tänään. En paasaa enempää, hankala kuitenkaan saada kaikkee selitetyks.
Mut siis oon nyt tajunnu että kaikkien mun ongelmien taustalla on toi sos. tilanteitten jännittämisen ja tosi kovan läheisyydenkaipuun ristiriita. Viä kun tietäis mistä se jännittäminen johtuu… Kiitos jos joku jaksoi lukee.