Liiallinen itsekriittisyys, puhumisen pelko, yksinäisyys jne…

Liiallinen itsekriittisyys, puhumisen pelko, yksinäisyys jne...

Käyttäjä sitruunakeksi aloittanut aikaan 21.02.2014 klo 00:33 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä sitruunakeksi kirjoittanut 21.02.2014 klo 00:33

Yritän tiivistää… Viime aikoina on alkanu rassaamaan moni asia, kuten töissä jaksaminen, etenemätön parisuhde ja se etten saa kotona mitään aikaseksi eikä mitkään harrastukset tms. jaksa kiinnostaa. Oon parikymppinen ja asun yksin.

Päivärytmi arkena: herään juuri ennen töihin lähtöä, 8h työpäivä, kotiin koneelle tai telkkaria kattoon ja nukkumaanmeno. Nukun varmaan liikaa, ehkä kymmenisen tuntia koska tuntuu ettei vapaa aikaa juuri viikolla ole. Joskus poikkean vanhempien luo töistä päästyäni ja siitä kotiin nukkumaan. Viikonloputkin kuluvat useimmiten mitään tekemättä, ellei joku kaveri ota yhteyttä. Niitä kavereita joiden kanssa pystyn olemaan kahdestaan suht rennosti on pari, mutta yhteydenpito on aina ollu tosi vaihtelevaa. Jännitän soittamista ja muutenkin aloitteen teko ei aina tahdo onnistua vaikken yksinkään viihdy. Tää sosiaalisten tilanteiden jännittäminen alko varmaan joskus murrosiässä.

Lapsenakin olin ujo ja arka, mutta silti valosa luonne ja kaveripiiri oli laajempi, puhuminen helpompaa. En välttämättä edes tarvis montaa sydänystävää, mut kaipaan silti enemmän ja sujuvampaa sosiaalista elämää. Haluaisin pystyä jutteleen työkavereiden kanssa niitä näitä, mut jännittää pelkkä tervehtiminen. Silmiin kattominen on kamalaa ja se jos on jostain syystä pakko puhutella puolituttua tai tuntematonta. Siis pelkään ihmisiä vaikka olen pohjimmiltani seuraa kaipaava luonne. Miehiä ehkä vähän enemmän mut naisiakin kyllä. Tää ristiriita on alkanu pikkuhiljaa käydä masentavaks ja tunnen välillä hirveetä yksinäisyyttä vaikka ainakin vanhempien luo voin aina mennä.

Haluaisin vaan että normaali arki, työ ja ihmisten kanssa oleminen lakkais ahdistamata ja stressaamasta niinku joku pahempikin koitos. Mietin paljon mitä musta ajatellaan, tulkitsen ihmisten katseita ja ilmeitä väärin… Oon tosi kriittinen itseäni kohtaan ja kuvittelen muidenkin jatkuvasti arvostelevan. Se on varmaan yksi syy miksi mykistyn aina kun haluaisin puhua ja jos saankin jännitykseltäni jotain sanottua (vaikka ihan merkityksettömän kommentin säästä) niin olo heti suun avaamisen jälkeen on kamala ja sydän pomppii kurkkuun.

Parisuhteestani en kehtaa täällä enempi avautua, mutta voin sanoo sekin kärsii mun jännityksestä/puhumattomuudesta ja useemman vuoden jälkeen ollaan yhä samalla tasolla kun jotkut vasta tavanneet. Toki kyseessä on etäsuhde ja nähdään harvakseltaan, mut jos uskaltaisin puhua puhelimessa enkä menis lukkoon aina kun tavataan ilman että juodaan hirveesti niin asiat olis toisin…

Aion hakee apua ennen kun masennun ja elämä valuu ohi mun vaan jähmettyessä ja mykistyessä. Saatan olla jo lievästi masentunu, tai ainakin kärsin aika voimakkaista mielialanvaihteluista. Pieni asia saattaa pilata koko päivän ja johtaa itkukohtaukseen. Pystyn kuitenkin olemaan itkemättä töissä tai muuten julkisesti koska se olis niin nöyryyttävää… Iloakin vielä on, vaikkei juuri nyt mut kuitenkin nauroin viimeksi tänään. En paasaa enempää, hankala kuitenkaan saada kaikkee selitetyks.

Mut siis oon nyt tajunnu että kaikkien mun ongelmien taustalla on toi sos. tilanteitten jännittämisen ja tosi kovan läheisyydenkaipuun ristiriita. Viä kun tietäis mistä se jännittäminen johtuu… Kiitos jos joku jaksoi lukee.

Käyttäjä repukka kirjoittanut 21.02.2014 klo 12:25

Jännittäminen on mulle kans tosi suuri ongelma. Olen kyllä sosiaalisissa tilanteissa avoin ja reipas, mutta sitten yhtäkkiä saattaa iskeä jännitys ja menen lukkoon ja vetäydyn. Välillä jännitän jo etukäteen jotain ihan pientä tapahtumaa, kuten kaverin kanssa kahville menemistä. Olen niin jännittynyt, että kädet tärisevät ja on vaikea nostaa kahvikuppia ja nieleminenkin on vaikeaa. Ihan kamalaa! Enkä todellakaan tiedä, mistä tuo johtuu. Luulen, että valtava itsekriittisyys saa minut tsemppaamaan hurjasti vuorovaikutustilanteissa, mistä sitten väsyn ja muuri alkaa murtua ja siinä vaiheessa sitten menen lukkoon. Jotenkin noin sen näkisin. Ehkä.

Minusta on hyvä idea, että haet apua ennen kuin tilanne menee tosi pahaksi. Ihan hyvin voit jo hakeutua yleislääkärille ja sitä kautta eteenpäin tai suoraan yksityiselle psykiatrille. Riippuen rahatilanteesta tietty.

Käyttäjä sitruunakeksi kirjoittanut 21.02.2014 klo 20:43

Olen jonossa juttelemaan psykologin kanssa mutten ole saanut vielä aikaa. Toivottavasti puhumisesta olisi jotain apua ja saisin kaikki asiat sanottua. Tuntuu että en oikeen osaa kunnolla ja tarpeeksi ymmärrettävästi kuvailla kaikkia asioita jotka mua stressaa. Lisäksi pelkään että psykologi on jotenkin sen oloinen että menen lukkoon. En siis tarkoita että ilkee ihminen tai mitään mutta joskus oon törmänny mm. lääkäreihin joiden kanssa ei vaan synkkaa yhtään, joku olemuksessa saa mut menemään lukkoon, tuntemaan ettei tuo kuuntele tai usko kuitenkaan, enkä sitten saa asioitani kerrottua kunnolla.

En haluaisi uuvuttaa niitä paria läheistä joille on jotain pystynyt pahasta olostani kertomaan. Siksi kirjauduin tännekin kun en ole vielä saanut sitä keskusteluapua. Jotenkin helpottavaa lukea muiden samantapaisia kokemuksia ja tuntemuksia. 🙂

Käyttäjä sitruunakeksi kirjoittanut 22.02.2014 klo 13:19

Eilen perjantaina olin jotenkin energisemmällä tuulella kuin aiemmin viikolla. Aloin välillä taas murehtia ja itkeskellä mutta sain koottua itseni ja keskityttyä töihin. Suunnittelin että näkisin kavereita tänä viikonloppuna, laitoin jo viestiä kahdelle et olis kiva nähdä. Mut nyt tuntuukin taas kauheen hankalalta ottaa yhteyttä ja sopia mitään tarkemmin...

Päivähän on onneksi vasta aluillaan, ehkä vielä saan jotain aikaseksi. 🙂 Eniten haluaisin olla poikakaverini seurassa. Ei olla nähty pariin kuukauteen, eikä se johdu ainoostaan välimatkasta. Hän haluaa olla nyt itsekseen eikä tavata ketään, edes mua. Jotain saman tapasta on ollut meidän edellisinäkin talvina. Molempia vaivaa joku kaamosmasennuksen tapainen, mutta sillä erolla että toinen voi paremmin olemalla yksin ja toinen (minä) taas tarvitsisi läheisyyttä... Yritän ymmärtää vaikka erossa oleminen lisää mun pahaa oloa. Auttaisi pelkkä lähellä oleminen, vaikka vaan istuttaisiin hiljaa vierekkäin. Häntä yksin olo kai kuitenkin auttaa jaksamaan talvea ja alkuvuodesta olleita vastoinkäymisiä. Oon silti onnellinen että meillä on toisemme ja ehkä keväämmällä taas jatketaan siitä mihin syksyllä jäätiin, jahka herätään tästä horroksesta. Mun on niin mahdotonta tutustua ihmisiin että ihmettelen miten ollaan päästy näinkin pitkälle.

Nyt sit menin kuitenkin avautumaan siitä parisuhteesta... Mut nimettöminähän täällä ollaan.

Käyttäjä Paatti kirjoittanut 22.02.2014 klo 21:19

Oletko kokeillut selittää kumppanillesi kaikkea tuota tunteiden tulvaa? 🙂 Itse pelkäsin puolisoni pitävän minua hulluna mutta kun avasin suuni huomasin että ei se ollu nii iso juttu 🙂Älä pelkää että mitä hän ajattelee kun puhut vaan kerro rehellisesti miltä sinusta tuntuu ja kysy hänen mielipidettään asiasta.Tämä avartaa teidän molempien mieltänne. Voitte yhdessä keksiä helpotuksia ahdistukseen, yhdessäolo on minulla ainakin auttanut näkemään itseni paremmassa valossa ja asioista puhuminen on auttanut minua hyväksymään itseni 🙂 voimia kevääseen 🌻🙂🌻

Käyttäjä sitruunakeksi kirjoittanut 22.02.2014 klo 23:07

Paatti, juu olen kyllä tekstiviestitse selittänyt tuntojani hänelle. Paremmin asiat saisi tietty selvitettyä kun nähtäisiin naamatusten, olettaen että sit uskaltaisin kanssa puhua enkä menis lukkoon. Vaatii yleensä paria lasillista että pystytään kunnolla puhuun kun ollaan yhdessä. Molemmat siis ujoja, vaikka mun kohdalla kyse on ehkä tuon puhumisen ja jännittämisen kanssa vähän isommasta ongelmasta.

Niin, poikkikselle olen kyllä selittänyt nuo samat asiat ja vähän enemmänkin kuin mitä edellisessä viestissä kirjoitin. Eli että tarvisin enemmän läheisyyttä jne. Mutta se ei muuta sitä että hän ei nyt (masentuneena?) halua tavata ketään. Kuulemma viihtyy yksin ajatustensa kanssa juuri nyt. Luulen että hieman lisäsinkin hänen stressiään alkamalla painostaa ja kyselemällä liikaa meidän tilanteesta ja tulevaisuudesta. Ajoitus oli tosi huono sillä hän on kokenut kovia alkuvuodesta. En tiedä kuulostaako tää selitykseni nyt siltä ettei hän välitä musta, niin moni kuvittelee joka ei meistä paremmin tiedä ja häntä tunne. Mä taas tiedän että oon löytäny jotain ainutlaatusta ja siksi jaksan vielä yrittää.

Nyt oon saanut vähän toiveikkuutta ja voimia jaksaa odottaa että nähdään taas keväämmällä. Meillä on ehkäjuuri nyt vähän erilaiset odotukset parisuhteelta ja yleensäkin tulevaisuudelta mutta yhdessä haluttaisiin pysyä molemmat. Lupaan itselleni että vaikka muuten olisin jatkossakin ihmisten seurassa tällainen mykkä p**ka niin kultani seurassa yritän kaikkeni etten jännittämiselläni ja epävarmuudellani pilaisi tätä...

Tän hetkinen optimistisuuteni johtuu ehkä nousuhumalasta, mutta kuitenkin. Täytyy tähän vielä lisätä että juon aika harvoin mutta kännissä on petollisen rento ja hyvä olla. Varsinkin juhlissa pienikin humala helpottaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa.

Käyttäjä sitruunakeksi kirjoittanut 23.02.2014 klo 21:43

Huh, ei toiveikas mielialani hävinnytkään pään selvitessä. 🙂 Olen vielä tänäänkin jaksanut uskoa että asiat voi muuttua. Olisimpa vaan rohkeampi ja pystyisin olla miettimättä jatkuvasti mitä muut musta ajattelee. En millään tahtoisi koskaan häiritä ketään, ärsyttää tai olla vaivaksi. Toisaalta oon saanut työssäni kiitosta siitä että olen huomaamaton, hienotunteinen ja tarkka. Samoja ominaisuuksia jotka välillä tuntuvat kääntyvän mua vastaan. En todellakaan haluaisi kaiken aikaa olla huomaamaton, näkymätön sivustakatselija. Saatika pikkutarkka nipo joka toisinaan vaatii itseltään liikoja. Haluan elää ilman että pelot ja ahdistus rajoittaa.

Nyt uskon että kaikki vielä järjestyy pikku hiljaa. Mielialani voi kuitenkin romahtaa tosi pienestä ja välillä taas käyn ihan ylikierroksilla. Nyt on ihan tasainen, hyvä olo, vaikka samat ongelmat on yhä olemassa ja odottelen edelleen että saisin sen psykologiajan.

Onneksi ensi viikolla ei tarvitse olla kovin sosiaalinen kun töissä ei ole juuri muita. Työtehtäviäkin sain esimieheltä hieman liian vähän mutten viitsinyt kinuta lisähommia kun viime viikolla kävin niin hitaalla, murehtiminen vaikutti työn tekoon. Normaalisti työpäiväni ovatkin aika kiireisiä joten voin hyvällä omalla tunnolla suoda itselleni hieman löysemmän viikon kerta en talvilomaakaan pysty pitämään.

Hyvää talvilomaa niille joilla sellainen on ja muille muuten vaan aurinkoa päiviin ja jaksamista! 🙂🌻

Käyttäjä sitruunakeksi kirjoittanut 27.02.2014 klo 18:26

Ei tämä viikko olekaan ollut töissä yhtään rauhallisempi vaan olen paahtanut täysillä peläten etten ehdikään kaikkea aikomaani tarpeeksi hyvin viikossa. Onneksi huomena on jo perjantai. Lähdin tänään vahingossa tuntia liian aikaisin töistä kotiin. Jo se nyt on kumma kun ei osaa kelloakaan enää. ☹️

Itkin sitten autossa koko kotimatkan. En varmastikaan vaan tuon mokan takia, saanhan sen huomena korjattua olemalla vähän pitempään töissä. Jotenkin stressaa kaikki. Alkuviikosta olin tosi energinen. Aamut teki tiukkaa, mutta kun pääsin vauhtiin niin työt eteni hyvin ja jaksoin kotonakin tiskata ja vähän järjestellä. Päätin myös että jaksan kyllä odottaa vielä vaikken ole nähnyt poikaystävääni kohta kolmeen kuukauteen. Iloitsin keväisestä säästä ja uskoin asioiden järjestyvän... Ärsyttää kun nyt taas "romahdin".

Mulle sattuu muutenkin tuollaisia pieniä kämmejä tosi usein ja tunnen itseni niiden johdosta todella tyhmäksi. Nolottaa aina kun joudun soittamaan apua jätettyäni avaimet sisälle tai rikottuani jotain. Autolla ajaminenkin pelottaa vähän koska olen jo kertaalleen ajanut ojaan. Viimeaikoina oon huomannut tekeväni tosi typeriä kirjotusvirheitä, vaikka olen aina ollut tarkka niissä ja tänään tosiaan katsoin kelloa väärin... Kai tää tyhmeneminenkin on joku stressioire.

Käyttäjä sitruunakeksi kirjoittanut 28.02.2014 klo 22:14

Tunteet on yhtä vuoristorataa ja mieliala vaihtelee. Eilen illalla oli taas aivan kamala olla, ei tienny miten päin olis ja kun pääsin kotiin, istuin keittiön matolle itkeen. Siitä siirryin sängylle pillittämään, tekstasin poikakaverille olostani. Ei vastausta (en kyllä tiedä menikö viestit edes perille saakka) ja itkin itseni uneen. Yöllä heräilin ja olin siksi aamulla ihan poikki mutta muuten vähän paremmalla tuulella.

Työpäivä meni nopeesti viikonloppua odottaessa. Vaikken aina oikein tiedä mitä odottamista niissä on. Eipähän tarvitse raataa (työni on aika raskasta fyysisesti ja teen sitä yksin) eikä kohdata työpaikan muuta väkeä, mikä taas on henkisesti rasittavaa.

Eilen illalla kerroin myös äidille surkeesta olostani niin kun monesti teen. En juuri muille uskalla näistä asioista puhua ja hänellekin usein tekstaamalla. Äiti vaan ei oikeen ymmärrä tuskailujani koska on itse niin sosiaalinen ja puhelias ihminen. Yrittää kyllä aina kuunnella ja auttaa mutta loppuviimeksi vaan kyllästyy mun valittamisiin. Eilen se ehdotti että menisin lääkäriin ja pyytäisin lääkityksen. En halua lääkkeitä.

Psykologi joka on lupaillu soittaa kun vapaita aikoja löytyy ei oo vieläkään ottanut yhteyttä ja äitikin ehdotti että menisin yksityiselle. Ne hinnat ei vaan oikeen sovi matalapalkkasta työtä tekevälle... Äiti lupasi maksaa ekan käynnin, mut kai sen saman ihmisen puheilla tarvis käydä useemman kerran että olis jotain hyötyä. Kun mulla nyt on tätä jännittämisongelmaa ollut iät ja ajat. Kai mä vielä odottelen sitä soittoa.

Noita mielialanvaihteluita oon miettiny myös että voiko syömäni e-pillerit vaikuttaa kuinka. Ei kai ne nyt ihan hirveesti kuitenkaan, matalahormoniset vielä... En oikeen pysty niitä lopettamaankaan.

Käyttäjä nevermindme kirjoittanut 01.03.2014 klo 15:23

Hei!

Viestistäni ei ehkä varsinaista apua sinulle ole, mutta et uskokaan kuinka pystyin samaistumaan kirjoittamaasi... Olen myös parikymppinen nuori nainen ja painin samojen ongelmien kanssa, ainakin osittain. Minulla on kyllä paljon ystäviä ja kavereita, joiden seurassa viihdyn hyvin jännittämättä. Viihdyn hyvin myös isommissa porukoissa, riittää kun tunnen edes yhden porukan jäsenen paremmin. Ystävyyssuhteissa minulla ei siis tätä jännittämistä juuri esiinny.

Minulla on siltä osin hieman erilainen tilanne kuin sinulla, että olen ollut nyt puoli vuotta työttömänä. Koko ajan olen kyllä hakenut töitä ja yhdestä paikasta ainakin kesätöitä lupailtiin ja ensi viikolla olisi työhaastattelu toiseen paikkaan, jossa työt alkaisivat mahdollisesti heti. Olen siis ollut käytännössä "neljän seinän sisällä" jokaisen arkipäivän tämän puolen vuoden aikana. Ystävien kanssa olen yrittänyt viettää mahdollisimman paljon aikaa, mutta ei heillä ole joka päivä, eikä edes joka viikko aikaa minulle. Aivan kuten sinäkin, minä olen aika seurankipeä tyyppi, en viihdy hyvin yksin. Toisinaan on kiva olla yksin pari päivää, jos olen esimerkiksi ollut useamman päivän kavereiden kanssa reissussa. Vähän aikaa palautua...

Parisuhdetta minulla ei ole tällä hetkellä, eikä ole ollut vuosikausiin. Tapasin pari kuukautta sitten mukavan ja kaikin puolin muutenkin viehättävän oloisen miehen. Alkuun kaikki sujui hyvin ja pitkästä aikaa minulla oli sellainen olo, että ehkä siitä jutusta voisi kehittyä jotain vakavampaakin. Minulla on aiemmin ollut melko monta ikävästä päättynyttä suhdetta/juttua... Tapasimme tuon miehen kanssa siis yhteisellä mökkiressulla, eli vietettiin heti alkuun lähes viikko yhdessä. Reissun jälkeen pidettiin tiiviisti yhteyttä ja sitten hän tuli käymään luonani. Olin yhtäkkiä ihan lukossa! Mökillä kaikki sujui hyvin, kun ympärillä oli koko ajan muitakin ihmisiä ja ehkä vaikutusta oli myös sillä, että olin lähes koko reissun ajan aika tukevassa humalassa. Mutta sitten kun hän tuli käymään luonani ja olimme kahdestaan, en saanut sanottua juuri mitään, vaikka tiesin että se oli tilaisuutemme tutustua kunnolla. Tämä mies yritti varmasti kaikkensa, jotta saisi kanssani aikaan järkevän keskustelun ja oli minulla monta kertaa mielessäni asioita, joita voisin sanoa, mutta en niitä koskaan sanonut. Sain kuitenkin vielä toisen mahdollisuuden ja menin käymään tämän miehen luona muutamaa päivää myöhemmin. Sama juttu toistui ja ainakiin minusta tuntuu, että se toinen kerta oli vielä pahempi minun osaltani. Jollain tavalla vetäydyin itseeni, enkä taaskaan saanut sanottua mitään järkevää. Koko ajan oli joku rooli päällä. Näistä tapaamisista on nyt yli kuukausi aikaa. Yhteyttä ollaan pidetty silloin tällöin, mutta uudesta tapaamisesta ei ole ollut puhetta. Minä haluaisin yrittää vielä, koska olen todella kiinnostunut tästä miehestä, mutta ymmärrän kyllä jos hän ei halua nähdä minua. Kuka haluaisi tavata ihmisen, joka ei pysty ilmaisemaan kiinnostustaan käytöksellään...

Olen nyt siis pari kuukautta pyörotellyt kaikkia mahdollisia ajatuksia päässäni, enkä ymmärrä miksi minun on toisinaan niin vaikeaa tutustua uusiin ihmisiin. En ole koskaan saanut uusia kavereita helposti, mutta iän myötä sekin on vaikeutunut. Ja mitä kiinnostuneempi olen jostakin ihmisestä, sitä vaikeampaa minun on antaa itsestäni mitään tälle henkilölle. En tiedä onko se sitten jotain pelkoa ja yritän vain suojella itseäni. Mutta jos jatkan tätä itseni "suojelemista", en tule koskaan esimerkiksi saamaan toimivaa parisuhdetta. Olen niin sekaisin ajatusteni kanssa, että mielialani heittelevät laidasta laitaan. Välillä vain makaan sohvalla itkien ja surkutellen elämääni ja välillä taas päätän, että kaikki kääntyy hyväksi vielä kun jaksan vain yrittää ja toivoa. Pahinta tässä on se, että elättelen jatkuvasti turhia toiveita tätä miestä kohtaan, josta kerroin. Ennen kun minulla on ollut "sydänsuruja", minun on ollut pakko käydä päivittäin joko koulussa tai töissä. Nyt minulla ei ole mitään muuta kuin aikaa murehtia ja miettiä asioita. Toivon todella saavani sen työpaikan, jotta olisi edes jotain tekemistä. Mutta auttaako sekään sitten, ehkä minunkin kannattaisi yrittää varata jonkinlaista keskusteluapua ihan ammattiauttajalta...

Mietiskelit e-pillerien vaikutusta mielialaan. Jos olet syönyt niitä jo pidemmän aikaa, niin en usko niiden vaikuttavan. Alussahan voi esiintyä mielialojen vaihtelua, mutta yleensä ne tasoittuvat kyllä kun pidemman aikaa niitä syö...

Käyttäjä sitruunakeksi kirjoittanut 01.03.2014 klo 22:57

Neverminde, kiitos vastauksestasi!

Mulla on tuo aivan sama kumma juttu, että juuri sellaisiin ihmisiin tuntuu olevan vaikee tutustua joista pidän. Opiskelin pari vuotta sitten toisella paikkakunnalla jossa luokallani oli pari tosi hyvää tyyppiä. Yhden kotona käytiin porukalla kahvillakin, mutta muuten en missään vaiheessa tuon kahden vuoden aikana saanut kysyttyä näiden luokkkavereiden puhelinnumeroita tai sovittua tapaamisia koulun ulkopuolella. Mulla oli myös pari tosi mukavan oloista kämppistä joista toinen oli yllättäen samalta suunalta kotoisin kun mä ja toisen kanssa oli mm. musiikkimaun suhteen yhteistä. Eli puheenaiheita olis luullu löytyvän, mut mä vaan linnoittauduin huoneeseeni jos kuulin jonkun touhuuvan meidän yhteisessä keittiössä. Alkuun tuli vaihdettua pari sanaa, esittäydyttyä jne. mutta sitten se muuttui pelkäksi moikkailuksi.

Lopulta aloin vältellä heitä niin että se alkoi jo tuntua epänormaalilta. Mainitsin asiasta koulupsykologille jolla kävin muutaman kerran kun puhuin ensin terkkarille yksinäisyydestäni. Psykologi totesi kämppiksissäni olevan jotain ominaisuuksia jotka vaan pelotti mua?? Musta he molemmat vaikuttivat tosi kivoilta tyypeiltä, mitä kuulin heidän keskustelevan keittiössä keskenään tai kavereidensa kanssa. Mutta mitä pitempään tuota välttelyä kesti niin ajattelin jo heidän pitävän mua ihan hulluna kun aina lymysin huoneessani hiljaa. Jäi sitten tutustumatta.

Poikaystäväni kanssa oli myös alku tosi kankeaa. Edelleen takkuilee, mutta ei sentään niin pahasti. Tutustuttiin kännissä ja yllätyin kun hän halusi tavata uudestaan. Tekstailtiin ja meni pari kuukautta ennen kuin uskaltauduin käymään hänen luonaan. En ollut ennen tapaillut ketään enkä juuri edes yksin poistunut niin kauas kotipaikkakunnaltani, joten jännitin ihan älyttömästi. Otin vähän rohkasua mutten silti saanut puhuttua juuri mitään koko kyläilyn aikana. Menin aluksi istumaan kauas hänestä ja aloin tapittaa telkkaria selkä häneen päin. Siis ihan älytöntä käytöstä mutten mahtanut jännitykselleni mitään...

Nyt ollaan päälle kolme vuotta nähty harvakseltaan (välimatka, kiireet, kaamosmasennus ja kaikenlaiset vastoinkäymiset estäneet tapaamasta kovin usein...) ja seurustellaan. En voi kun ihmetellä miten hän on tämmöstä tuppisuuta jaksanut katella näin kauan, olkoonkin että on itsekin aika ujo ja hiljanen. Sanotaanko että vasta vuoden sisään oon alkanu rentoutua ja ollaan pystytty puhumaan paljon paremmin kun alkuun. Ja jos ei naamatusten saa sanottua jotain niin sitten erossa ollessa tekstaillaan. No joo, ehkä jännitys olis alkanu helpottaa aikasemmin jos oltaisiin nähty useemmin kun kerran kuussa tai kahdessa ja vietetty enemmän aikaa yhdessä... Toivottavasti säkin saisit vielä mahdollisuuden sen miehen kanssa ja voittaisit pelkos. Mun on kyllä paha lähtee paljon neuvomaan että miten.

Noista pillereistä taidat olla oikeessa. Ja musta tuntuu että mulla oli mielialanvaihteluita jo ennen kun alotin ne useampi vuosi takaperin. Ehkä oon vaan luonnostani herkkä persoona. Ja ompa kai ahdistukselle ja stressille ihan "luonnollinenkin" syy, kun tosiaan tuo jännittäminen on nakertanut jo vuosikaudet.

Ehdottomasti kannattaa hakea keskusteluapua jos tuntuu että tarvii. Ei siitä ainakaan haittaa ole ja ehkä jo se kun joku kuuntelee arvostelematta ja kertoo oman näkemyksensä ajatuksistasi voi hyvinkin auttaa. Mä ainakin pystyin koulupsykologilla käydessäni puhumaan kaikki nolommatkin asiat ihan tosta noin vaan (toisin kun ikinä kellekään muulle) kun jotenkin helpotti ajatus että sillä on vaitiolovelvollisuus ja se on ammattilaisena varmaan kuullut tyhmempiäkin ongelmia. Eikä tultais juuri törmäilemään vastaanoton ulkopuolella. En kyllä silloin ihan kunnolla osannut selittää kuinka paljon jännittämiseni mua vaivaa, mutta yritän nyt uudestaan jahka saan ajan.

Käyttäjä nevermindme kirjoittanut 02.03.2014 klo 16:16

Niin... En tiedä onko ongelma sitten itsetunnossa? Kun ei uskalla päästää ketään lähelle, pelkää näyttää sitä millainen oikeasti on. Tämäkin on ihan tyhmää, koska tiedän, että ihmiset varmasti pitäisivät paljon enemmän minusta omana itsenäni, kuin siitä tyhmästä rooliminästä, jonka vedän aina uusissa tilanteissa päälle. Ja jännitys sitten puskee esille joko hiljaisuutena ja juuri sellaisena kaiken kattavana passiivisuutena, joka saa minut vain istumaan paikoillani vaikka haluaisin tehdä ties mitä. Tai sitten on myös se vaihtoehto, että lyön yli. Olen muutenkin melkoinen rääväsuu ja melko rivokin, sitten uudessa tilanteessa tulee tätä piirrettä helposti liioiteltua. Sitä vain ei ehkä tarvitsisi tuoda niin selvästi ilmi heti ensimmäisillä tapaamisilla...

Ja niin, mitä tulee siihen mieheen... En usko, että hän haluaa tavata minua enää. Hän on kuitenkin itse melko sosiaalinen ja tuntuu muutenkin olevan melko tyytyväinen elämäänsä kaikin puolin. Tuntuu, että olisin lähinnä pallo jalassa ongelmineni 😀. Ja varmasti hän on huomannut epävarmuuteni, eikä välttämättä osaa sanoa itsekään, mitä mieltä minusta on. Mutta toisaalta liikumme toisinaan samoissa kaveriporukoissa, eli ennen pitkää tulen joka tapauksessa törmäämään häneen. Ja kun se hetki tulee, toivon todella, että osaisin toimia hieman järkevämmin.

Ainakin olen nyt tiedostanut ongelman, siitä on varmaan hyvä lähteä liikkeelle. Ennen olen syyttänyt näissä pieleen menneissä ihmissuhdekiemuroissa sitä, että olen yrittänyt tutustua vääränlaisiin ihmisiin. Nyt tajuan sen, että ehkä syyllinen löytyykin peilistä.

Käyttäjä sitruunakeksi kirjoittanut 02.03.2014 klo 22:57

Mulla ainakin on tosi huono itsetunto ja kaipaan jatkuvasti kehuja uskoakseni itseeni. Taustalla jonkun verran koulukiusaamista mutta se kyllä kohdistui ulkonäköön ja siihen puoleen itsessäni olen nykyään enimmäkseen tosi tyytyväinen. (Tosin ollessani pitkään alamaissa huomaan vähän "rupsahtavani". Silmien aluset tummuu ja finnejä ilmestyy vaikkei niitä juuri ollut ees teininä. Ahmin suklaata kun masentaa.) Mitään lapsuustraumojakaan tuskin on. En sit tiedä mikä mättää.

Tästä hetkestä sen verran että mun olotila on ollu koko viikonlopun aika nousujohdanteinen. Perjantaina surin hetken kun tiesin etten luultavasti näkisi poikaystävääni vielä tänäkään viikonloppuna. Kuitenkin sen sijaan että olisin lähettänyt hänelle säälittäviä ikävässä riutuvia viestejä yritin ajatella mitä kaikkea kivaa sitten tehdään kun tavataan. Molemmat ollaan oltu hyvällä tuulella tähän iltaan saakka ja lähetelty piristäviä tekstareita ilman valittamista ja kitinää. Muutenkin oon ollut tosi energisellä tuulella.

Jätin yhdet juhlat menemättä eilen. Olin "kipeenä" vaikka tosiasiassa en vaan jaksanut tavata tuntemattomia ihmisiä joita sielä olisi ollut enemmän kun tuttuja. Tunsin tästä vähän huonoa omaatuntoa vaikken kuulu juhlien järjestäjän läheisimpiin ystäviin joten hän tuskin kamalasti suri poissaoloani. Biletyksen sijaan aloin keskellä yötä toteuttaa yhtä projektia ja muutenkin oon koko viikonlopun jaksanut olla innoissani pienistä asioista, uusista hankinnoista ja kotona puuhastelusta. Oon hieman materialisti ja tykkään sisustaa kotiani ihan vaan itseäni varten vaikkei vieraita juuri käy.

Joskus mietin voisiko näiden mielialanvaihteluideni taustalla olla joku psyykkinen sairaus. Joku aika sitten toivoin etten olisi syntynyt ja itkin pitkin päivää, nyt taas olen pitkästä aikaa innoissani asioista ja tavallista luovempi. Toisaalta taas kai mulla joskus on tasasempiakin kausia eikä nuo "masennusjaksot" kestä kun maksimissaan viikon. Välillä tunnelmat vaihtelee jyrkästi ihan vuorokauden sisään.

Käyttäjä nevermindme kirjoittanut 03.03.2014 klo 21:23

No hyvä, jos viikonloppu on mennyt sinulla paremmin 🙂. Oikeastaan munkin viikonloppu oli ihan ok. Ei hyvä, mutta ok. Oon kyllä välillä itkenyt pahaa oloa jne, mutta pääasiassa kaikki on mennyt ihan hyvin. Oon koittanut olla miettimättä liikoja, vaikka juuri mitään tekemistä ei ole ollutkaan. Tykkäisin kyllä kovasti esim. käydä baareissa, tai ihan muuten vaan ulkona, mutta tänä viikonloppuna en saanut ketään kaveria lähtemään mukaan vaikka yritinkin kovasti kysellä. Odotan kovasti ensi viikonloppua, kun tiedän, että yksi ystävä on tulossa käymään toiselta paikkakunnalta.

Mullakin mielialat saattaa vaihdella ihan laidasta laitaan monta kertaa päivässä. Joskus on pidempiä hyviä jaksoja, joskus huonompia. Pääasiassa mulla menee ihan hyvin, mutta nyt on ollut tällainen pidempi alamäki -jakso. Masennun tosi helposti, kun tulee vastoinkäymisiä ja oonkin miettinyt samaa kuin sinä, että olisiko taustalla jotain pientä mielenterveysongelmaa. Vastoinkäymiset kuitenkin kuuluu jokaisen elämään ja tuntuu, että ei niistä ylipääsemisen pitäisi näin vaikeaa olla...

Käyttäjä sitruunakeksi kirjoittanut 04.03.2014 klo 18:44

Muakin taas tänään itkettänyt. Porukat lähti matkoille joten en voi mennä sieläkään käymään töitten jälkeen. Ei ne kyllä kauaa sielä ole ja pitäishän mun tulla iteksenikin toimeen kun en enää edes asu niiden luona. Tekis vaan kauheesti mieli jutella jonkun kanssa ja töissäkään en oo puhunu tänään mitään...

Kävin syömässä ja sielä oli muutama muu työntekijä samaan aikaan. Teen yksin töitä ja oon ainoa oman alani ihminen täällä joten työasioista mulla ei noiden muiden kanssa oikeen ole puhuttavaa. Ne siinä jutteli keskenään koiranpennuista ja vauvoista ja ties mistä. Sillon tajusin ettei mun vapaa-ajassa ole mitään kerrottavaa. En edes harrasta mitään, mikä johtuu osittain siitä etten työaikojeni puolesta ehdi mihkään jumppatunneille tai muille kursseille. Oon siis nytkin töissä.

Lisäksi mua alkaa aina masentamaan tuollainen perheonnesta puhuminen kun itse elelen yksin vaikken haluaisi. Kaverin tulevista häistäkin tunnen kateutta vaikka yritän olla hänen puolestaan onnellinen. Ja olenkin tietysti mutta silti en voi olla miettimättä että pääsenkö itse ikinä naimisiin ja saanko lapsia jne... Poikakaverini nimittäin ei halua noita asioita näillä näkymin tulevaisuudessakaan, vaikka kuulemma kaikki voi muuttua ja pitää edetä päivä kerrallaan...

En mä odotakaan saavani kaikkea heti nyt kun oon niin nuorikin vielä. Mutta en mä haluaisi vaan odottaa ja odottaa ja asua yksin vuosikaudet... En ymmärrä kun molemmat ollaan samaa mieltä että meidän kannattais tutustua paremmin ennen kun ajatellaan yhteen muuttamista mutta silti hän on tyytyväinen kun nähdään kerran parissa kuukaudessa. Miten siinä muka tutustuu??

Toisaalta voisin jopa muuttaa hetikin yhteen. Olisihan siinä omat riskinsä kun toinen joutuis jättämään työpaikkansa ja vaihtamaan paikkakuntaa, mut mikäs sen parempi tapa tutustua toiseen kun asua saman katon alla. Hänestä se kai olis turhaa riskinottamista, liian nopeaa etenemistä ja sitoutumiskammosena pelkäis että veisin hänen kaiken oman aikansa... Niinkun mä häneltä mitään haluaisin ottaa pois...

Hölmöä avautumista juu... Tällä hetkellä vaan suorastaan vituttaa kun kaiken pitää olla niin hankalaa. Itellä ei oo tapana jahkailla asioita; opiskelemaan lähdin mututuntumalla enkä harkinnut kauaa auton ostoa, muuttoa tai työpaikan vaihtoa entisestä nykyseen kun tilaisuus tuli. Poikkis taas on tainnut elää vuosikaudet samaa tasasta ja tuttua elämää harrastustensa parissa niin koita siihen sit ängetä mukaan. ☹️

Käyttäjä nevermindme kirjoittanut 05.03.2014 klo 17:16

Mulla on ihan sama ongelma, oon kateellinen muille ihmisille. Yksi ystävä meni juuri naimisiin, toinen meni kihloihin, kolmas muutti yhteen poikaystävänsä kanssa, neljäs sai lapsen jne. Oon ehkä jopa hieman katkera siitä, että muut menee elämässään eteenpäin hurjaa vauhtia ja minä vain jumitan paikallaan. Nuoriahan tässä toki ollaan vielä, mutta kun omat haaveet on aina jollain tavalla liittyneet parisuhteeseen/perheeseen ja kun asiat ei etene mihinkään vaikka kuinka yritän, niin kyllähän se turhauttaa. Haluaisin vain oppia olemaan tyytyväinen siihen, mitä minulla on, olemaan murehtimatta siitä mitä minulta puuttuu. Osaan onneksi piilottaa tämän kateuden ja katkeruuden mielestäni ihan hyvin ja olen toki onnellinen ystävieni onnesta, mutta silti tuntuu jotenkin epäreilulta. Haluaisin vaan asettua elämään ihan tavallista elämää ylä- ja alamäkineen. En vaan halua tehdä sitä yksin. Muille tällainen parisuhteen muodostaminen ja ylläpitäminen tuntuu olevan ihan arkipäiväisiä juttuja, mulle ne on aina olleet ongelma numero 1. Tiedän stressaavani tämän asian takia ihan liika, mutta jollain tavalla tunnen jopa epäonnistuneeni.

Kävin maanantaina (taas) yhdessä työhaastattelussa, eikä siitäkään mitään sen suurempaa menestystarinaa syntynyt. Joitakin pätkätöitä voi olla luvassa tulevaisuudessa, mutta ei mitään pidempiaikaista. Tässäkin asiassa tunnen itseni epäonnistujaksi.

Tänään päätin kuitenkin, että en aio jäädä koko päiväksi sohvalle makaamaan. Kävin leffassa ja syömässä, YKSIN. Oon tosi huono tekemään mitään tällaisia juttuja yksin, mutta eipä tuo nyt niin pahaltakaan tuntunut. Viikonloppua odottelen, että näkisi kavereita.