Liiallinen haaveilu aikuisiällä
En tiedä onko tästä aiheesta joku jo kirjoittanut, kun en osaa käyttää vielä tätä foorumia kunnolla. Vinkatkaapa jos jossain on jo tästä aiheesta.
Eli siis ongelmani on (kaiken muun ohella) haaveilu. Olen ollut lapsesta asti omiin ajatuksiini vajoavaa sorttia. Osaltaan tämä on varmaan johtunut fyysisestä pakosta, kun en vamman vuoksi aina pysynyt muiden lasten mukana ja siksi välillä olin yksikseni ja piti saada aika kulumaan. Mutta siis, mulla on aina ollut hyvä mielikuvitus, ja nautin sen käyttämisestä. Joskus mietin tämän vuoksi jopa kirjailijan uraa, mutta en uskaltanut edetä ajatusta pidemmälle, koska pelotti alan epävarmuus, yksinäisyys sekä se, että uppoaisin oikeasti ihan liikaa oman pääni sisälle ja vielä luvan kanssa.
Nyt olen (toivottavasti) valmistumassa oleva opiskelija, ja ongelmani on se, ettei enää ole luentomuotoista opiskelua, vaan pitäisi kyetä tulokselliseen opiskeluun itsekseen. Mulla saattaa mennä päivästä tosi pitkiä pätkiä jossain ihan muualla kuin nykyhetkessä. Enimmäkseen kuvittelen tarinoita, ihmishahmoja ja niiden tavallista elämää. Välillä tuntuu että elän enemmän mielikuvitushahmojen elämää kuin omaa. Tiedän hahmojen luonteet ja kemiat tarkalleen, tiedän miten ne reagoisivat eri tilanteissa jne. En itse luule olevani joku muu, tiedän kyllä missä olen ja mitä olen tekemässä, eli olen kiinni ”tässä todellisuudessa”. Välillä kuitenkin pelottaa, että onko tämä mun tila joku monipersoonaisuushäiriön esiaste. Tunne on joka tapauksessa todella ahdistava, koska se on vähän kuin riippuvuus, tiedän että tulen haaveilemaan joka päivä vaikka en haluaisi ja vaikka aamulla kuinka päättäisin toisin.
Osaltaan haaveilu on jäänyt mulle tavaksi varmaan lapsuudesta, osaltaan ylläpidän sitä, koska nautin siitä, ja osaltaan se johtuu varmaan siitä, että olen etenkin viimeaikoina hieman syrjäytynyt ystäväporukasta uupumuksen vuoksi. Tämä on myös itseään ruokkiva kehä: kun saan ajan kulumaan haaveilemalla, ei mulle tule mitään pakottavaa tarvetta muuttua (esim. keksiä päivääni jotain järkevää tekemistä). Näin oli jo lapsena, mua ei haitannut vaikka ei olisi ollut pitkiin aikoihin leluja tai mitään ohjattua tekemistä. Joskus haaveilu tuntuu paremmalta kuin oikea elämä, mikä on musta järkyttävää ja surullista. Pelottaa, ettei tätä voi mikään muuttaa, kun olen haaveillut oikeasti koko ikäni. Ja yhtä paljon pelottaa, että millaista olisi elää ilman haaveilua. Jotkut hahmoista ovat olleet olemassa vuosia, joten niin tyhmältä kuin se kuulostaa, niin pelottaisi luopua niistä. Tuntuu myös nololta, että aikuinen ihminen on näin mielikuvituksensa vallassa. Kuitenkin haluaisin jotain muutosta nyt. Olen vielä nuori ihminen, ja täysipainoinen hyvä elämä olisi kai ihan nurkan takana.
Onko täällä muita liikahaaveilijoita? Oletteko hakeneet (ja saaneet) apua jostain tähän ongelmaan? Paraniko elämänlaatu? Kiitos jos ehditte lukea tämän mun romaanin ja vastata!
Moro taasen apila91.
"Huomaatko, että itsesuojeluvaisto iskee päälle joissakin tietyissä tilanteissa? Mulla tulee erityisen epävarma olo, jos pitää "edustaa" jotain toista, eli puhua jonkun muun puolesta. Ihan niinkin arkisella tasolla, että pitäisi kertoa toiselle kaverille, mitä edellinen kertoi lomasuunnitelmistaan 😀 Tää on varmaan jo askel parempaan, että tiedostaa näitä omia ongelmakohtia. Tiedä sitten kuinka paljon itse kenenkin pitäisi muuttua, ja mitä vain oppia hyväksymään itsessään. Tasapainoilu on vaikeaa."
Mulla on sitä suurempi tarve suojella itseäni mitä ns. tuntemattomampi tilanne on edessä. Tutussa porukassa ja ympäristössä huomaan olevani rento yms. Varmaan se mun hallinnantarve tässä taustalla. Juu tiedostamisesta kaikki lähtee. Täytyy kyl myöntää etten aiemmin ole näitä kauheasti pohtinut 🙂, tai sitä että missä tilanteissa on vaikeuksia ja minkälaisia ja miksi.
Nuorempana, kun mulla oli jokunen tuollainen tilanne, jossa juuri puhuin ns. toisen puolesta jollekin kolmannelle osapuolelle, niin en kyllä koskaan saanut asiaa perille asti sellaisena kuin se oli tarkoitettu 😀.
Ja Tunnusxille kiitoksia Doctor Whon mainitsemisesta, katellut ny pari kautta Netflixistä. En ole aiemmin sitä kattonut, jos oikein muistan niin sitä vanhempaa sarjaa tuli 90-luvulla telkkarista, en silloin skidinäkään sitä katellut.
Apila91: Ei tule kijailijaa minusta. Hyvät on mielikuvitukset mutta se kirjoittaminen onkin sitten toinen asia.
Tuli mieleen koulussa kun äidinkielen tunnilla piti kirjoittaa aina jotain aineita. Päätin sitten kirjoittaa jonkinlaisen seikkailun ja kuvittelin että se oli tosi hyvä. Pelkasin että toivottavasti opettaja ei mainitse siitä mitään kun en kaivannut mitään ylimääräistä huomiota kun kiusattukin olin. Mainitsi sitten kirjoitukseni koko luokan edessä mutta vähän eri lailla kun ajatteli. Haukkui kirjoituksen ihan lyttyyn kaikkien kuullen ja sen jälkeen kesti vuosia kun kirjoitin yhtään mitään. Eli ei kirjoittajan uraa minulle.
Warum: Kiitos kiitoksista. Vai pyörii se Netfliksissä parhaillaan? Täytynee miettiä jos sitten ottaisi senkin vaikka on riittänyt tähän asti tuo HBO.
Juu Tunnusx, muistaakseni viisi kautta on tarjolla Netflixissä. Tiedä sitten miten kauan ne on tarjolla. Esim. viime tai toissa viikolla Platoon poistu leffavalikoimasta, emmä ees tiennyt että kyseinen leffa oli siel tarjolla 🙂.
Moi vaan taas. Kiitos vastauksista Tunnusx ja Warum, en vain jaksanut vastata aiemmin kun tässä on ollut kaikenlaista :/
Nyt vaan tuntuu, että on taas pakko purkaa tätä haaveilua tänne mun ketjuun. Nyt on elämässä ollut muutenkin stressiä ja tapahtumaa, ja huomaan, että haaveilu meinaa taas riistäytyä käsistä. Vaikka stressi olisi positiivista (onnistunut jossain hyvin) tai negatiivista (ahdistaa että selviydynkö päivittäisistä jutuista), niin aina vaan päädyn haahuilemaan pääni sisään. Musta onkin alkanut tuntumaan, että tämä on enemmän sidoksissa johonkin mielen "ylikuormitukseen" kuin pelkkään ahdistukseen. Varsinkaan kotona en pysty juurikaan keskittymään nykyhetkeen, kaupungilla vähän paremmin.
Ja taas nolottaa hirveästi kun aikuinen ihminen ja olen näin ulalla :'(
Moi apila,
Mulla on käynyt niin että mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän yritän (pystyn?) hyväksyä itsessäni sellaista mitä olisin aikaisemmin pitänyt lapsellisena tai jotenkin säälittävänä. Tavallaan ajattelen että mussa asuu "nykyisen minäni" lisäksi myös joku aikaisempi minuus, se lapsi joka kerran olin, joka joutui ehkä aikuistumaan liian nopeasti. Nyt kun elän aikuisen turvallista arkea, voin ehkä itse pitää siitä lapsesta (itsestäni) hyvää huolta, yrittää antaa sille jotakin jota se jäi lapsena vaille. Tämä ajatus tuli ehkä reaktiona siihen kun mainitsit, että tuntuu nololta uppoutua lapsellisiin juttuihin aikuisena.
Ajattelen että mielikuvitus on valtava rikkaus - selvästi niin sulla kuin Warumilla ja Tunnusx:llakin on huimat määrät luovuutta ja potentiaalia, mutta jollakin tavalla ymmärrän ton huolesi siitä että haavemaailma on houkuttelevampi kuin todellinen, ihmisineen ja konflikteineen. Varmaan sekin jo auttaa, että tiedostaa siihen uppoutumiseen liittyviä riskejä tai huonoja puolia.
Mä pyöritän aika paljon pääni sisällä sellaisia tarinoita jotka liittyy joko todellisiin tai fiktiosta poimittuihin henkilöhahmoihin, kuvittelen just miten ne toimii tai vuorovaikuttaa tai seikkailee keskenään. Olen yrittänyt vähentää oikeiden ihmisten "käyttöä" näissä mielikuvitusmaailmoissa sen jälkeen kun huomasin, että mielikuvituksessa kehitellyt "henkilöhahmot" vaikuttavat siihen miten helppo (tai vaikea) mun on olla niiden kanssa tekemisissä kun tapaan ne pitkän ajan jälkeen livenä.
apila91 kirjoitti 23.3.2017 22:1
Moi vaan taas. Kiitos vastauksista Tunnusx ja Warum, en vain jaksanut vastata aiemmin kun tässä on ollut kaikenlaista :/
Nyt vaan tuntuu, että on taas pakko purkaa tätä haaveilua tänne mun ketjuun. Nyt on elämässä ollut muutenkin stressiä ja tapahtumaa, ja huomaan, että haaveilu meinaa taas riistäytyä käsistä. Vaikka stressi olisi positiivista (onnistunut jossain hyvin) tai negatiivista (ahdistaa että selviydynkö päivittäisistä jutuista), niin aina vaan päädyn haahuilemaan pääni sisään. Musta onkin alkanut tuntumaan, että tämä on enemmän sidoksissa johonkin mielen "ylikuormitukseen" kuin pelkkään ahdistukseen. Varsinkaan kotona en pysty juurikaan keskittymään nykyhetkeen, kaupungilla vähän paremmin.
Ja taas nolottaa hirveästi kun aikuinen ihminen ja olen näin ulalla :'(
Moro taasen Apila91 🙂
Itellä menee vähän kausittain netissä asioiden seuranta, saatan pitkään ja hartaasti seurata ja kirjotella, mutta saattaa sitten mennä tovi jos toinenkin, että käyn edes sivuilla.
Oon melkein kymmenen vuotta sua vanhempi (jos tuo 91 meinaa syntymävuotta) ja olen edelleen ulalla, toisaalta olen alkanut hyväksymään sitä, että ettei kaiken tarvitse olla täydellistä, vaan saa olla myös epäkelpo, heikko yms.
Kyllä mäkin koin että haaveilu liittyi jonkinlaiseen mielen ylikuormittumiseen, jotenkin haaveilun kautta pääsi pois. Ongelma oli ehkä siinä, että kun olisi hyvä saada ns. aivot narikkaan niin haaveilua tapahtuu juuri sillä samalla mielen tasolla missä on ylikuormittumista.
Tässä ja nyt olla läsnä. Se on mulle muutenkin aina ollut vaikeaa, mutta opettelen sitä. On muuten kaunis auringonpaiste tänään 🙂
Mukava kuulla että jotkut osaavat ja ennen kaikkea uskaltavat vielä aikuisiälläkin haaveilla.
Itse jouduin tavallaan luopumaan haaveilusta ja unelmista jo peruskoulussa. Huomasin, että haaveilu sai aikaan vain mielipahaa kun haaveet eivät koskaan toteutuneet vaan asiat menivät aina täysin päinvastoin.
Nykyään lähinnä stressaan ja jännitän siitäkin edestä, enkä elätä minkäänlaisia unelmia tulevasta. Mutta haaveilkaa te minunkin puolesta, teidänlaisianne ihmisiä tarvitaan!🙂👍
Warum kirjoitti 6.4.2017 9:59
Tässä ja nyt olla läsnä. Se on mulle muutenkin aina ollut vaikeaa, mutta opettelen sitä. On muuten kaunis auringonpaiste tänään 🙂
Juu samaten. Mut ihanaa, kun kevät tulee ja ekat sinivuokotkin jo työntää päätänsä. Kun aurinko paistaa niin tuntuu, että on niin paljon elämää joka paikassa! Ja aina kevät tulee, ilman mitään ponnisteluja, se vaan tulee.
☺️❤️
Mua ei ees haittaa, että kevään kukkimisen myötä tulee allekirjoittaneelle muutaman kuukauden siitepölykausi alkaen pajusta ja päättyen koivuun 🙂.
Miettinyt hetken tuota ylikuormittumista ja tuntuu, että itseni kohdalla olen asian ytimessä sen kanssa, että haaveilu lisää ylikuormittumista. Taustalla on myös kohdallani se, että on ollut aikoja, jolloin en ole kyennyt ajatuksia katkaisemaan ja se oli aikamoista härdelliä tuolloin.
Tuossa luonnostellut kirjoituksia. Kirjoitan minulle tutusta urheilulajista, joka on vähän kuin viitekehyksenä yhen perheen tarinassa ja kasvussa. Huomannut, että aika lailla kirjoittaessa tarina alkaa kasvaa ja saamaan eri muotoja.