Liiallinen haaveilu aikuisiällä
En tiedä onko tästä aiheesta joku jo kirjoittanut, kun en osaa käyttää vielä tätä foorumia kunnolla. Vinkatkaapa jos jossain on jo tästä aiheesta.
Eli siis ongelmani on (kaiken muun ohella) haaveilu. Olen ollut lapsesta asti omiin ajatuksiini vajoavaa sorttia. Osaltaan tämä on varmaan johtunut fyysisestä pakosta, kun en vamman vuoksi aina pysynyt muiden lasten mukana ja siksi välillä olin yksikseni ja piti saada aika kulumaan. Mutta siis, mulla on aina ollut hyvä mielikuvitus, ja nautin sen käyttämisestä. Joskus mietin tämän vuoksi jopa kirjailijan uraa, mutta en uskaltanut edetä ajatusta pidemmälle, koska pelotti alan epävarmuus, yksinäisyys sekä se, että uppoaisin oikeasti ihan liikaa oman pääni sisälle ja vielä luvan kanssa.
Nyt olen (toivottavasti) valmistumassa oleva opiskelija, ja ongelmani on se, ettei enää ole luentomuotoista opiskelua, vaan pitäisi kyetä tulokselliseen opiskeluun itsekseen. Mulla saattaa mennä päivästä tosi pitkiä pätkiä jossain ihan muualla kuin nykyhetkessä. Enimmäkseen kuvittelen tarinoita, ihmishahmoja ja niiden tavallista elämää. Välillä tuntuu että elän enemmän mielikuvitushahmojen elämää kuin omaa. Tiedän hahmojen luonteet ja kemiat tarkalleen, tiedän miten ne reagoisivat eri tilanteissa jne. En itse luule olevani joku muu, tiedän kyllä missä olen ja mitä olen tekemässä, eli olen kiinni ”tässä todellisuudessa”. Välillä kuitenkin pelottaa, että onko tämä mun tila joku monipersoonaisuushäiriön esiaste. Tunne on joka tapauksessa todella ahdistava, koska se on vähän kuin riippuvuus, tiedän että tulen haaveilemaan joka päivä vaikka en haluaisi ja vaikka aamulla kuinka päättäisin toisin.
Osaltaan haaveilu on jäänyt mulle tavaksi varmaan lapsuudesta, osaltaan ylläpidän sitä, koska nautin siitä, ja osaltaan se johtuu varmaan siitä, että olen etenkin viimeaikoina hieman syrjäytynyt ystäväporukasta uupumuksen vuoksi. Tämä on myös itseään ruokkiva kehä: kun saan ajan kulumaan haaveilemalla, ei mulle tule mitään pakottavaa tarvetta muuttua (esim. keksiä päivääni jotain järkevää tekemistä). Näin oli jo lapsena, mua ei haitannut vaikka ei olisi ollut pitkiin aikoihin leluja tai mitään ohjattua tekemistä. Joskus haaveilu tuntuu paremmalta kuin oikea elämä, mikä on musta järkyttävää ja surullista. Pelottaa, ettei tätä voi mikään muuttaa, kun olen haaveillut oikeasti koko ikäni. Ja yhtä paljon pelottaa, että millaista olisi elää ilman haaveilua. Jotkut hahmoista ovat olleet olemassa vuosia, joten niin tyhmältä kuin se kuulostaa, niin pelottaisi luopua niistä. Tuntuu myös nololta, että aikuinen ihminen on näin mielikuvituksensa vallassa. Kuitenkin haluaisin jotain muutosta nyt. Olen vielä nuori ihminen, ja täysipainoinen hyvä elämä olisi kai ihan nurkan takana.
Onko täällä muita liikahaaveilijoita? Oletteko hakeneet (ja saaneet) apua jostain tähän ongelmaan? Paraniko elämänlaatu? Kiitos jos ehditte lukea tämän mun romaanin ja vastata!
Moi,
Itselle kans nuorena kehittyi tapa haaveilla. Mulle se oli puhtaasti pakoa todellisuudesta ja kuitenkin tiesin että ne olivat ihan omia luomuksiani. Ja mitä vanhemmaksi tulin sitä ikävämpää itselleni oli elää tässä ja nyt, olisin paljon mielummin keskittynyt ns. oman maailmani "ylläpitämiseen" ja kehittämiseen ja tiesin kyllä koko ajan ettei se ole todellista. Mutta sulla vaikuttais olevan erilainen tilanne, ettei se tässä ja nyt ole se iso peikko.
Kiva kun vastasit, Warum 🙂 Joo, mulla tilanne on enneminkin niin päin nykyään, että nykyhetki olisi ihan ok ja haluaisin olla paremmin nykyhetkeen orientoitunut, mutta olen vain tapojeni orja. Minkälainen tilanne sulla on nykyään, oletko päässyt haaveilusta tai saanut vähennettyä sitä?
Moi apila91.
Harvemmin nykyään tulee haaveiltua, tosin joskus saan unen päästä kiinni paremmin haaveilun kautta🙂.
Mulla aikoinaan oli myös käsitys, että oikea maailma ja elämä siinä on hyvin tylsää ja pitkäveteistä, kuten se usein onkin, mutta se varmaan paljon riippuu itestäkin. Ite löytänyt liikunnan kautta mielekästä sisältöä ja puuhaa arkeen, toki mulla taustalla vaikuttaa että teen asioita jonkin päämäärän hyväksi, ei siinä muuta mutta itse tekemisestä jää nautintoa pois. Liiallista tavoitehakuisuutta tai jotain
Mites se kirjoittaminen? Ainakin se rajais sen haaveilun (ehkä) siihen kirjoittamisen ajaksi. Itse joskus ihan aikataulutin, kun kirjoitin tarinoita, novelleja tms. tyylin tunti päivässä.🙂
Moi taas, Warum. Kiva kuulla, ettei haaveilu ole sulle nykyään ongelma 🙂 Ja mielestäni haaveilussa sinänsä ei ole mitään pahaa, kun se voi auttaa rentoutumaan ym. kuten kirjoititkin. Vain liiallinen ajankäyttö haaveilun suhteen on se minkä haluaisin muuttaa.
Joo, tuo nimenomaan on mun ongelma, etten keskity tähän todelliseen elämään. En oikein tiedä mikä siinä on takana, mutta tuntuu vaan vaikealta mennä johonkin harrastusporukkaan ym. mukaan. Alussa aina viihdyn hyvin, mutta sitten se ei enää tunnu yhtä palkitsevalta. Ehkä en vain ole löytänyt riittävän omanlaista porukkaa. Tai en osaa luottaa ihmisiin tai jotain. Kotona kyllä harrastelen kaikenlaista käsillä tehtävää, mutta niissäkin on se ongelma ettei tartte niin keskittyä, eli voi samalla haaveilla... Itse asiassa pystyn tehdä melkein mitä vain ja samalla haaveilla, joten sitä on tosi vaikea rajoittaa. Ja joskus tehdyn työn laatuunkin tietysti vaikuttaa, kun ajatukset on jossain muualla :/
Kirjoittaminen voisi tosiaan auttaa rajaamaan haaveiluun käytettyä aikaa, jos pystyisi päättämään, että nyt on se aika kun "on lupa" haaveilla. Mutta sekin voi mennä vähän överiksi. Joskus nuorempana yritin kirjoittaa hahmojen juttuja ylös ihan vain omaksi huviksi, mutta vaikka tekstiä tuli sivukaupalla, niin silti en saanut kaikkea päässäni olevaa kirjoitettua "tyhjentävästi". Ja sen jälkeen tuntui, että ajatukset olivat vain vieläkin enemmän kiinni omassa mielikuvituksessa.
Kiitos vastauksesta, on ollut tosi kiva jutella kanssasi 🙂
Moro taasen apila91, tää on kyllä mielenkiintoinen keskustelu 🙂.
Pohtinut tänään sitä miten tuo mun haaveilua aikoinaan alkoi. 16-vuotiaana muutettiin uudelle paikkakunnalle ja en sopeutunut, joten tavallaan ajauduin sitten haaveiluun. Ne nuoruuden haaveet oli sellaisia, että olisin ne voinut tavallaan myös elää todeksi, kunhan vain olisin alkanut toteuttamaan niitä, mutta niin ei käynyt ja kun mietin elämääni tuolloin, niin en kyllä ihmettele sitä että valitsin mielummin haaveessa olemisen kuin tavallaan todeksi elämisen.
Ulkopuoliseksi olen kokenut itseni oikeastaan aina. Jo junnuna kun pelasin joukkuepelejä niin mitä vanhemmaksi tulin, sitä vähemmän tunsin kuuluvani joukkoon. Haaveissa en ollut koskaan ulkopuolinen 🙂
Minullakin tuo haaveilu vai pitäisikö sanoa mietiskely tai jotain on tuttua Lienee aika yleistä yksinäisille ja se olen ollut oikeastaan koko ikäni. Mielifantasiani lienee kun olisi aikakone ja voisi mennä eri aikakausiin. Jotenkin on vain aina tuntunut että olen syntynyt väärään aikaan ja paikkaan.
Historia on aina kiinnostanut ja scifi. Sellainen tutkimusmainen kuten Star trek eri muodoissaan oli suosikkejani samaten kuin oli Farscape, Tähtiportti jne. Doktor Who nyt on tietysti se paras josta tulee uusia jaksoja vielä silloin tällöin.
Elokuvat ja sarjat jotka sijoittuu menneisyyteen on myös hyviä. Mielikuvitus pääsee valloilleen kun kuvittelen itseni siihen aikakauteen. Jotenkin pystyn eläytymään 1700-1800 lukuihin eritoten ja varsinkin wild west vaikka ei se oikeasti niin villi ollut kuin elokuvissa. On vain jotenkin sellainen herrasmies Texasista mielikuva ja miten tuntuisi että siihen sopisi paremmin kuin nykyaikaan.
Mielikuvitelmani lienee jotain Doctor Who tai Tähtiporttimaista matkustelua menneisyyteen ja tulevaan. Meni taas vähän sekaisin kuten aina,
Warum kirjoitti 20.1.2017 18:1
Ne nuoruuden haaveet oli sellaisia, että olisin ne voinut tavallaan myös elää todeksi, kunhan vain olisin alkanut toteuttamaan niitä, mutta niin ei käynyt ja kun mietin elämääni tuolloin, niin en kyllä ihmettele sitä että valitsin mielummin haaveessa olemisen kuin tavallaan todeksi elämisen.
Jo junnuna kun pelasin joukkuepelejä niin mitä vanhemmaksi tulin, sitä vähemmän tunsin kuuluvani joukkoon. Haaveissa en ollut koskaan ulkopuolinen 🙂
Viestisi voisi olla kuin mun kirjoittama! Tosiaan mullakaan ei ole mitään korkealentoisia fantasiamaailmoja, humanoidirotuja ym., vaan hahmoni elävät tavallista elämää, joka voisi olla kenen tahansa elämää. Jotkin hahmoistani elävät kyllä eri aikakausilla, mutta siltikin niiden elämänsä on ihan tavallista, ei mitään eeppistä :>
Toisinaan mullakin tämä haaveilu on aina varmaan kummunnut yksinäisyyden tunteesta, vaikka en sitä tietenkään lapsena ja nuorempana tajunnut. Hämäävää on ollut myös se, että ihmiset on ympärillä tosi kannustavia ("pärjäät niin hyvin vaikka sulla on pyörätuoli" jne), jolloin on tuntunut, että enhän mä voi yksinäinen olla. Mutta silti tuntuu jotenkin ulkopuoliselta. Ihmiset ei ymmärrä millaista on elää mun elämää, ja toisaalta en uskalla paljastaa oikeaa "minääni" kovin monelle pettymysten pelossa.
Tavallaan olen tuntenut itseni myös itsekkääksi haaveilun takia. Sen sijaan, että sopeuttaisin itseni elämään oikeiden ihmisten parissa, sallin itseni hengailla omassa mielikuvituksessani, sellaisten hahmojen parissa, jotka toimivat niin kuin ajattelen ja joiden kanssa tiedän aina loppukädessä pärjääväni. Elämän arvaamattomuuden minimointia, sanoisinko...
Tunnusx kirjoitti 22.1.2017 16:54
Minullakin tuo haaveilu vai pitäisikö sanoa mietiskely tai jotain on tuttua Lienee aika yleistä yksinäisille ja se olen ollut oikeastaan koko ikäni. Mielifantasiani lienee kun olisi aikakone ja voisi mennä eri aikakausiin. Jotenkin on vain aina tuntunut että olen syntynyt väärään aikaan ja paikkaan.
Historia on aina kiinnostanut ja scifi. Sellainen tutkimusmainen kuten Star trek eri muodoissaan oli suosikkejani samaten kuin oli Farscape, Tähtiportti jne. Doktor Who nyt on tietysti se paras josta tulee uusia jaksoja vielä silloin tällöin.
Elokuvat ja sarjat jotka sijoittuu menneisyyteen on myös hyviä. Mielikuvitus pääsee valloilleen kun kuvittelen itseni siihen aikakauteen. Jotenkin pystyn eläytymään 1700-1800 lukuihin eritoten ja varsinkin wild west vaikka ei se oikeasti niin villi ollut kuin elokuvissa. On vain jotenkin sellainen herrasmies Texasista mielikuva ja miten tuntuisi että siihen sopisi paremmin kuin nykyaikaan.
Mielikuvitelmani lienee jotain Doctor Who tai Tähtiporttimaista matkustelua menneisyyteen ja tulevaan. Meni taas vähän sekaisin kuten aina,
Kiitos viestistä, Tunnusx! Itsekin pidän Doctor Who:sta, vaikka ihan joka jaksoa en ole nähnytkään (enkä pidä ihan joka kauden professorista). Nykyään tulee paljon mielenkiintoisia, historialliseen aikakauteen sijoittuvia sarjoja. Myös ihmissuhteisiin painottuvia historiallisia draamoja tehdään nykyään enemmän, mitä arvostan. Myös monissa animesarjoissa on todella mielenkiintosia miljöitä ja aikakausia (sekä hahmoja!), joihin uppoutua 🙂 Jotkut kirjasarjatkin kuljettavat mielenkiintoisiin paikkoihin. Harry Potter tietysti malliesimerkki.
Minustakin on joskus tuntunut, että olen syntynyt väärään aikakauteen. Tuntuu, että viihtyisin paremmin jollain aikakaudella, jossa ei olisi sosiaalista mediaa. Jossa ihmisten olisi pakko tavata toisiaan ja tehdä jotain toistensa kanssa, jotta saisi aikansa kulumaan. Vaikka en tiedä olisiko siitä loppukädessä mulle apua, varmaan vetäytyisin syrjään riippumatta aikakaudesta...
Oletko muuten kokenut haaveilua ikinä haitaksi? Että se vaikuttaisi päivittäiseen selviytymiseesi käytännön tasolla? Vai onko se vain mukavaa ajankulua sopivassa määrin?
Eihän siitä haittaa ole kun haaveilee silleen sopivasti. Syntynyt väärään aikaan tuntuu silleen että en aina tajua nykykäyttäytymistä, läheisyyttää tai jotain sellaista. Vaikea selittää mutta tuntuisi paljon helpommalta esimerkiksi tutustua toiseen sukupuoleen kun olisi selvät käyttäytymisnormit. Nykyajassa en tiedä miten toimia ym. ja yksin olenkin kun en vain tajua. Kaikki koskettelu julkisesti ja kaikki sellainen tunteiden näyttely on ylivoimaisen vaikeaa. Tietysti se voi olla vain tätä mielihäiriötä, ei oikea sana mutta kunen nyt saa oikeaa sanaa päähäni.
apila91 kirjoitti 25.1.2017 11:28
Toisinaan mullakin tämä haaveilu on aina varmaan kummunnut yksinäisyyden tunteesta, vaikka en sitä tietenkään lapsena ja nuorempana tajunnut. Hämäävää on ollut myös se, että ihmiset on ympärillä tosi kannustavia ("pärjäät niin hyvin vaikka sulla on pyörätuoli" jne), jolloin on tuntunut, että enhän mä voi yksinäinen olla. Mutta silti tuntuu jotenkin ulkopuoliselta. Ihmiset ei ymmärrä millaista on elää mun elämää, ja toisaalta en uskalla paljastaa oikeaa "minääni" kovin monelle pettymysten pelossa.
Tavallaan olen tuntenut itseni myös itsekkääksi haaveilun takia. Sen sijaan, että sopeuttaisin itseni elämään oikeiden ihmisten parissa, sallin itseni hengailla omassa mielikuvituksessani, sellaisten hahmojen parissa, jotka toimivat niin kuin ajattelen ja joiden kanssa tiedän aina loppukädessä pärjääväni. Elämän arvaamattomuuden minimointia, sanoisinko...
Mulla lapsi oli hetken aikaa pyörätuolissa, parin kuukauden ajan. Jonkin verran pojasta huomas että vetäyty, kun ei päässyt koulussa osallistumaan välitunneilla kuten ennen eli vetäyty muutenkin kun ei ollut mahdollista ottaa osaa joka asiaan kuten aiemmin. Varmasti erilainen tilanne kuin sulla, mutta tuli ny vaan mieleen 🙂.
Arvaamattomuuden minimoinnista tuli mieleen, että ite ennakoin hyvin paljon, jonkinlaista itsesuojelua se kait se on. Itsensä liiallinen suojeleminen, mikä varmaan ajoittain kuvaa mua aika lailla, rajoittaa vähän kaikkea.
Ite tykkäsin nuorempana kans historiasta. Noista scifijutuista ehkä eniten on jäänyt mieleen Salaiset kansiot, jota nuorena tuli katottua. Babylon 5 oli kyl aikoinaan mahtava. Kirjallisuudesta ehkä parhaiten on jäänyt mieleen fantasiasarja Belgarionin taru. Sulla Tunnusx tuo aikakonefantasiat toi heti itelle mieleen, että mihinköhän aikakauteen sitä ite menis jos olis mahdollista 🙂
Pitäisi mennä aikaan 0 ja katsoa onko meille valehdeltu kaikesta. Johonkin aikaan antiikin kreikassa olisi myös mielenkiintoista päästä. 1700 luvulle karibialle merirosvojen kyytiin. Kun ajattelee historiaa niin elämäni on arvoton kuin hyttysen pieru, mikäli hyttynen nyt sellaista tekee. Mitään ei meikäläiseltä jää jäljelle ja unohdun kokonaan muutamassa vuodessa. Tulisi Doctor Who Tardisin kanssa ja veisi matkalle.
Mua kiinnostaa Neandertalilaisten kohtalo. Tai se miten paljon ihmiset vaikuttivat kyseisen lajin sukupuuttoon. Muutenkin ihmisen kehityshistoria kiinnostaa aika lailla, joten varmaan aikakoneella kyllä kävisin noita tsekkaamassa. Antiikin ajalta ehkä Aleksanteri Suuren valloituksia ja elämää yms. ois mielenkiintoista seurata.
Jostain syystä tulevaisuuteen en tahtoisi matkustaa, ehkä sen takia kun en oikein osaa kuvitella tulevaa. Mut ois kuitenkin kiva tietää miten tiede kehittyy, jos kehittyy, seuraavien 500 vuoden aikana.
🙂
Tohtori tuli käymään, Tardis ilmestyi keskelle olohionetta. Tohtori avasi oven, tuli suuremmoisena kuten aina ja sanoi hämmästyneelle ilmeelleni, suu kiinni ja vaatteet päälle. Avasi uudelleen oven ja sanoi ,tuletko vai jäätkö.
Oli lukenut toiveeni päästä tapaamaan ja jotenkin Tardis oli sen viestin löytänyt. Sanoi vievänsä viidensasadan vuoden päähän tulevaisuuteen kun kuulemma warum haluaisi tietää mitä siellä on. Olisi tietenkin ollut helpompaa viedä warum tulevaisuuteen mutta tohtorin nyt on tehtävä kaikki vähän erilailla.
Olihan seikkailu sen jälkeen jota en tässä jaksa eritellä. Tulevaisuudessa ilmastonmuutos on edennyt siihen pisteeseen että huomasin asuinpaikallani kasvavan banaaneja, merikin oli tullut aika lähelle. Fossiilisia poltoiaineita ei enää ole mutta aurinkoenergia jyllää saasteetonta energiaa. Päiväntasaajan alue kun on pelkkää aavikkoa niin sinne on rakennettu aurinkokeräimet koko maapallon tarpeisiin. Suurin osa kelluvia kun meri on vienyt suurimman osan maa-alueesta. Suomessakin asui porukkaa aika lailla. Ihmeen hiljaista oli silti kun kaikki toimi sähköllä. Muutama alienien hyökkäyskin oli ollut mutta tohtori oli hoitanut ne kuten aina, monimutkaisesti mutta siististi.
Kuvitelkaa hämmästykseni kun tänään avaan koneen ja warum toteaa haluavansa päästä viidensadan vuoden päähän. On se tohtori vain aika epeli.
Ps. Edellisessä tarinassa saattaa olla jotain keksittyä, jos ei jopa liioittelua. Vai olikohan se unta?
Tunnusx 🙂👍
Heips taas Warum ja Tunnusx! Kiitos vastauksista 🙂
Warum kirjoitti 25.1.2017 18:7
Mulla lapsi oli hetken aikaa pyörätuolissa, parin kuukauden ajan. Jonkin verran pojasta huomas että vetäyty, kun ei päässyt koulussa osallistumaan välitunneilla kuten ennen eli vetäyty muutenkin kun ei ollut mahdollista ottaa osaa joka asiaan kuten aiemmin. Varmasti erilainen tilanne kuin sulla, mutta tuli ny vaan mieleen 🙂.
Arvaamattomuuden minimoinnista tuli mieleen, että ite ennakoin hyvin paljon, jonkinlaista itsesuojelua se kait se on. Itsensä liiallinen suojeleminen, mikä varmaan ajoittain kuvaa mua aika lailla, rajoittaa vähän kaikkea.
Tuo tuntui jotenkin hyvältä kuulla toisen pyörätuolissa olleen lapsen kokemuksista, vaikka sitten vanhemman näkökulmasta. Olen itse aina ollut ainoa pyörätuolia käyttävä päiväkodissa ja koulussa, joten samaistumisen kohteita ei juurikaan ole ollut. Toisaalta olen aina ollut huomion kohde, mikä osaltaan etäännytti muista. Välillä oli rankkaa ihan konkreettistenkin asioiden vuoksi; kaverit juoksi välkällä ympäri pihaa, ja itsekin olisi kovasti halunnut mukaan, mutta sitä piti tyytyä vain muiden katseluun. On mulla onneksi ollut pari läheistä ystävää, jotka viettivät välituntisin aikaa kanssani jutellen. Mutta varmaan tietynlainen nopeatempoisempi ryhmässä toimiminen/ sosiaalinen puoli on mulla jäänyt aika vähälle harjaannukselle.
Huomaatko, että itsesuojeluvaisto iskee päälle joissakin tietyissä tilanteissa? Mulla tulee erityisen epävarma olo, jos pitää "edustaa" jotain toista, eli puhua jonkun muun puolesta. Ihan niinkin arkisella tasolla, että pitäisi kertoa toiselle kaverille, mitä edellinen kertoi lomasuunnitelmistaan 😀 Tää on varmaan jo askel parempaan, että tiedostaa näitä omia ongelmakohtia. Tiedä sitten kuinka paljon itse kenenkin pitäisi muuttua, ja mitä vain oppia hyväksymään itsessään. Tasapainoilu on vaikeaa.
---------------------------------------------------------------------------------------
Tunnusx, tuossapa oli tarina! Itsekin kuvittelen aina välillä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ilmastonmuutos ja sen mukanaan tuomat lieveongelmat huolestuttaa mua jonkin verran. Siksi yritän itse parhaani mukaan kierrättää ja säästää resursseja kaikilla keksimilläni keinoilla. Vaikka eihän yksi ihminen ihmeitä tee 😀
Kirjoitatko ikinä uniasi tai tarinoitasi ylös? Muistatko muuten yleensä, mistä näit unta? Itse muistan tosi harvoin, ja välillä se harmittaa. Unipäiväkirjan pito kiinnostaisi, kun sanotaan, että sitä kautta pääsee kiinni omaan alitajuntaan. Myös nettiroolipelaaminen (siis että kirjoitetaan foorumilla tarinaa siten, että jokaisella jäsenellä on oma hahmo), kiinnostaisi mua, koska siinä olisi tavallaan omassa rauhassa mutta kuitenkin yhteydessä muihin. Mua kuitenkin ahdistaa ne vastaamisten aikarajat, joten se ei ollut kovin rentouttava harrastus mulle. Mutta kannattaa kokeilla, jos haluat osallistua yhteistarinan kirjoitukseen!