Hei,

Löysin tänään tämän palstan, ja ajattelin rohjeta kirjoittamaan. Sain eilen viestin, jota olin pelännyt saavani ja jonka melkeinpä jokainen meistä joskus saa: ystäväni on poissa. Olin tuntenut hänet neljävuotiaasta, 26 vuotta. Asuimme nyt toisilla paikkakunnilla, mutta pidimme yhteyttä melkein päivittäin. Viimeksi maanantaina laitoin hänelle viestin, johon hän vielä vastasi, vastasi olevansa kunnossa ja menevän vielä nukkumaan hetkeksi. Se hetki on nyt ikuinen… Päivää aikaisemmin hän oli halunnut minun varmistavan, että hän on kunnossa. Se oli se juttu, jota teimme. Nyt tietenkin mietin, että olisiko minun pitänyt patistaa häntä menemään päivystykseen eikä odottamaan maanantaita. Entä jos. Kunpa. Siis patistaa kovemmin.

Hänen elämänsä ei ollut helppoa, jos kenenkään nyt on. Siinä oli sairaustta ja tuskaa, menetystä. Hän oli elinsiirtopotilas, mutta en todella ikinä ajatellut häntä vain niin; hän oli ystävä. Puhuimme tuntikausia, pelasimme yhdessä (hän sai minut jälleen pelaamaan lapsuuden jälkeen), katsoimme samoja sarjoja, luimme nuoruudessa samat kirjat, joista puhuimme vieläkin. Lähetimme typeriä ja turhia viestejä, joskus soitimme useammankin kerran päivässä. Täydensimme toisiemme lauseita. Molemmat kirjoitimme, luimme toistemme tekstejä. Olimme aikuisia, mutta samalla aina lapsia ja teinejä, yhtä avoimia ja vilpittömiä toisillemme.

Muutin uudelle paikkakunnalle muutama kuukausi sitten. Tunnen täältä yhden ihmisen. Ajattelin, että onhan minulla kaksi ystävää, siellä muualla. Asuimme aikaisemminkin eri paikkakunnilla, joten tilanne ei ollut uusi. Muutto oli muutenkin vaikeahko päätös, iäkäs äitini jäi entiselle paikkakunnalle (josta työt loppuivat). Ystäväni oli suunnitelma tulla käymään luonani lähiviikkoina; hänen luonansa kävin viimeksi keväällä.

Aloitin maanantaina työt uudessa paikassa. Samana päivänä kun hän nukkui pois. Tänään menin töihin. Itkin ehkä, en ole ihan varma. Onneksi työni on rutiinia, palvelualaa, mutta ei suoranaista asiakaskohtaamista. Onneksi olen tehnyt vastaavaa ennenkin, se sujui siis jotenkin rutiinilla. Kotiin tullessa vain nukuin ja keitin kahvia. Televisiossa pauhasi urheilu, piti jotakin, ja silti tunsin että enhän minä voi, ettei ole sallittua tehdä oikeastaan mitään. Juot aina paljon kahvia, ystäväni aina sanoi nauraen. Kuulen hänen sanovan niin…

Viimeisten 24 tunnin aikana olen kokenut tunteita, joita en edes tiennyt olevan olemassa, niin syviä ja hukuttavia. Tämä on elämäni isoin menetys tähän asti, olo on epätodellinen. Kaikki värit ja muodot haaleita ja muuttuneita. Samalla nimittäin ymmärsin miten vähän minulla oikeasti onkaan ihmiskontakteja. Kunpa tässä olisi nyt joku ihminen, joka ihan vaan… olisi. Onneksi on kissat. Ja onneksi toinen lapsuudenystävä (olimme kaikki kolme samalla ala-asteella; heidän yhteydenpitonsa jäi, mutta välitin aina kuulumisia) tulee viikonlopuksi – tämän sovimme jo viikkoja sitten. Sen piti olla hauska viikonloppu, ensimmäinen vakitöiden alettua.
Tiedän maanantain olevan taas vaikea, vielä vaikeampi kuin muutoin vierailun jälkeen.

Miten… miten tämän kanssa oppii olemaan? Tämän kaiken menetyksen ja yksinäisyyden? Milloin ei enää tule vaistomainen reaktio, että soitan ystävälleni tai viestitän hänelle? Tiedän, ettei tämä tietenkään ole ohi päivissä, viikoissa, ehkei kuukausissakaan, mutta… Jotakin lohtua siis varmaan haen tässä.