Moikka!

Itse ajattelin ensin että ne asiat mitä lapsuudessa on tapahtunut on täysin mitättömiä ja turhia eikä niillä ole vaikutusta "aikuisuuteen" (siksi heittomerkeissä sillä olen 19v, enkä vielä haluaisi olla niin aikuinen, sillä on kiva hullutella lapsen lailla). Nyt tiedän että ne mitä lapsuudessa on tapahtunut heijastaa pitkälle aikuisuuteen. Mutta toki niistä voi päästä yli ja sen jälkeen niillä ei ole merkitystä, ne on silloin vain menneisyyttä jota ei voi muuttaa.
Ajattelin ihan samalla lailla kuin sinä, että lapsuudella ei ole mitään väliä (ei mua hyväksikäytetty, lähinnä kun olin vanhin ja kaksi pikkusiskoani sai kaiken huomion vanhemmiltani, jäi sivuun, ei päässyt syliin kun molemmat siskot oli jo "varannu sylit". Jäi sivuun.. Kun mua kiusattiin noin 6 vuotta. Ajattelin että ei ne mitään vaikuta enää tähän nykyhetkeen, et ne on menneisyyttä. Kun minua vanhempi ystäväni sanoi että lapsuus vaikuttaa meihin paljon. Hän kertoi että oli kerran käynyt psykologilla joskus aikoinaan ja kun psykologi oli vai yrittänyt analysoida mitä ystävälleni tapahtui lapsuudessa, ei ystäväni enää menny psykologille sillä hän ei tykännyt kaivaa lapsuuden asioita esille sillä ei uskonut niillä olevan vaikutusta ja ymmärsi että hän on itse ainut joka voi lopulta auttaa itseään.. Myöhemmin ystäväni ymmärsi että lapsuuden tapahtumilla on paljonkin merkitystä aikuisuuteen.. Niin myös minulle kävin. Äitini joi paljon alkoholia ollessani lapsi (nuori), isäni oli aika paljon tallissa iltaisin ja myöhään illalla (tai niin minä sen ainakin koen), minä jäin ikäänkuin syrjään siskojeni "alle", mua kiusattiin ala-asteella eikä kukaan voinut tehdä mitään, kärsin niin henkisesti kuin fyysisestikin (kouluarvosanat olivat sitä mitä olivat). Nyt tiedän että lapsuudella on merkitystä. Muistan vieläkin tarkasti kiusaamisiani, ja jonkun aikaa pelkäsin vielä kovasti että ystäväni jättävät minut. Nyt olen päässyt jonkun verran peloistani pois, sillä olen käsitellyt asiaa jonkun verran. Tosin syvällä sisimmässäni, jos riitelen ystäväni kanssa ja tiedän järjellä ajatellessa että tämä on vai niitä tavallisia ystävien pieniä riitoja, niin pelkään että tämä johtaa meidän ystävien eroon. Mutta vielä ei ole niin käynyt ja luulen että ei käykkään. Lapsuuden pahat-muistot vain heijastavat siihen pelkoon.. Samaten oivalsin eräänä päivänä miksi pelkään myrskyä (siis oikeesti kovaa myrskyä, ei vain tuulta) ja tunnen oloni aivan epämukavaksi ja alkaa ahdistamaan jos olen ulkona kaukana suojista (omasta talosta, ystävän talosta, tai jostain kaupoista mihin pääsee suojaan tms). Sillä pienenä ollessani isovanhempieni kanssa merellä veneellä alkoi yhtäkkiä ihan kauhee myrsky, veneemme keinui ja hädin tuskin päästiin eteenpäin siellä merellä. Ei voitu edes rantautua mihinkään kun myrsky ja aallot olisivat paiskanneet meidät päin laituria. Muistan miten käperryin erään pyyhkeen alle veneen kulmanurkkaan ja itkin ja pelkäsin.. Kun vihdoin pääsimme kotimökillemme saatoin huokasta helpotuksesta enkä silloin huomannut mitään "jälkiä" jotka olisivat jääneet minuun. Mutta niin vain kävi, pelkään myrskyä. Tämä oli vain pikkujuttu johonkin kiusaamiseen tai hyväksikäyttöön tai johonkin, mutta kirjoitin sen vain esimerkkinä miten lapsuuden kokemukset jäävät mieleemme aiheuttaen kummastusta aikuisena..

Tarkoitan että vaikka nyt ajattelet että lapsuus on mitätöntä nykypäivään, tulet sen varmasti huomaamaan jossain vaiheessa että lapsuus varmasti heijastaa nykypäiväämme. Luulen että näin on varmasti jokaisen kohdalla, vaikka voi toki olla poikkeuksiakin milloin ihmiselle ei vaikuta lapsuus nykypäivään, aikuisuuteen.

Mutta silti, luulen, että lapsuudesta pääsee irti kun käsittelee ne ja ymmärtää mistä on kyse. En tarkoita että pitää elää koko elämä lapsuuden tapahtumissa, vaan että kun ne asiat käsittelee, niistä pääsee yli ja sitten ei enää ajattele lapsuutta kun on sen käsitellyt ja ymmärtänyt. Lopulta kuitenkin lapsuuden tapahtumat ovat menneisyyttä eikä niitä voi muuttaa vaan on elättävä tätä hetkeä ja muutettava tulevaa siten miten tulevan sitten haluaa muuttaa verrattuna nykyhetkeen.
En usko että lapsuudessa vellominen olisi heikkoutta. Se vaan taitaa kuulua johonkin vaiheeseen elämässään että ajattelee lapsuuttaan.. Ja kun sanoit ettet muista pahemmin mitään alle 9vuotiasta itsestäsi, niin mäkään en muista kuin pätkiä. Joitain yksityiskohtia muistan, ensimmäisen koulupv:n esimerkiksi, sen miten siskoni puri mua selkään ollessani joku 8v, siis yksityiskohtia ja jos alkaisin miettimään niin ehkä saisin lisää muistikuvia siit ajasta.. Mutta miksi miettisin, kun ne ovat menneisyyttä ja nyt yritän selviytyä nykyhetkestä elossa..

Voimia sulle!!

Kiitos vaan voimien toivotuksista, vaikka oikeastaan tuntuu, että muut ihmiset mun lähellä tarvitsevat enemmä voimia jaksaa olla mun kanssa.
Minulla aina herää tämä kysymys kun joku jossain aloittaa lapsuudestaan puhumisen ja tekisi mieli sanoa, että jätä se lapsuus jo. Että olet aikuinen. Kuitenki sitten hokaa seuraavalla terapiakäynnillä, että mietinki lapsuuttani ja terppa on heti innokkaana ohjaamassa mua muisteleen asioita.

Sitten minusta tuntuu, että se johtaa minua pois aikusuudestani ja halua minut taas lapsentasoiseksi. Tai että sen mielestä en koskaan edes ole aikustunut ja se on pitänyt mua aina lapsellisena. Minua sanotaan usein lapselliseksi mutta en enää niistä niinkään piittaa, mutta sitten kyllä närkästyn jos joku ammattilainen pitäisi minua lapsellisena.

Minä tiedän, että minussa on se vika etten halua puhua minun biologisesti isästäni mitään pahaa. En minä edes muista onko siinä ollutkaan mitään pahaa koskaan. Mutta pelkään, että minut johdatetaan muistamaan isästäni jotain pahaa. esmes ettei se kuollutkaan siten miten minä muistan.
Kun äitini teki itsarin ja alotin siitä puhumaan net-tukihenkilön kanssa, se kai jossain vaiheessa kysäsi jotain mun isästä. Koska olin sille jo kertonut kaikkea muustakin perheestä, jopa koirastani. Sitten kysyin, että haluatko sie että kerron muistoja isästäni ja se pahaksi onnekseni halusi. Sitten menin kirjastoon ja hain kirjoja mitä isät yleensä tekee perheessä ja kerroin niitä sitten net-tuessa. Muistan kyllä isäni työpaikan ja sellaiset mutta en muista mitä minä sen kanssa tein, sitten otin kirjoista tarinoita.

Mutta ne tarinat ei sovi yhteen mun siskon ja veljen kanssa. Olen kyllä tarinaa muuttanut heidän tarinaansa sovivaksi mutta ei se silti ole muistelo.
Olen silti jo tähän asti päässyt ilman lapsuuteni oikeaa muisteloa enkä ymmärrä miksi minun pitäisi sinne mennä vellomaan uudestaan. Miten se lpasuuden oikea muistelo palvelisi minun nykyajan mielenterveyttäni ja olisiko minulla parempi aikusuus, onnellisempi vanhuus, jos minulla olisi oikea muisto isästäni.

Mahtaako lapsuudesta koskaan eroon päästä? Kaikkein eniten lapsuutta taidetaan velloa vanhainkodeissa.🙂 Vanhukset muistelee lapsuudenkotia, äitiä, sen ajan paikkoja ja tapahtumia. Jotkut alkaa elää niitä päiviä kokonaan uudestaan. Kaikki muu on jo mielestä unohtunut, mutta lapsuusajat elävinä mielessä...

Ehkä lapsuuden asioiden liiallinen kaiveleminen ja niissä vellominen ei ole hyväksi, mutta onhan lapsena koetuilla ja opituilla asioilla suuri merkitys siinä millaisia aikuisia meistä tulee. Jos on kokenut lapsena pahoja asioita tai turvattomuutta, onhan sillä ehdottomasti suuri yhteys siihen kuinka käsittelee asioita aikuisena, tämähän nyt on selviö. Ja myös jos on kokenut turvallisen lapsuuden ja saanut rakkautta, sitä osaa antaa ja ottaa vastaan myös aikuisena. Toki elämän varrella koetut asiat myös muuten tekevät meistä sen ihmisen joka olemme, mutta ehdottomasti myös lapsuus. Itselleni on ollut helpottavaa saada puhua terapiassa lapsuuden kokemuksista, koska en ole voinut puhua niistä aiemmin kenenkään kanssa.

Hei!

No mä en usko tuohon etteikö lapsuudella olis väliä. Uskon siihen, et kun ne asiat käsittelee, niin sit niistä on hyvä päästää irti ja mennä elämässä eteenpäin. Jokainen ihminen muotoutuu juuri lapsuutensa aikana siksi mikä hän on ja muokkautuu elämänsä varrella senkin jälkeen. Uskoisin että huonolla lapsuudella on suurikin vaikutus ihmiseen, se on sit se eri asia miten kukin kokee huonon lapsuuden ja kuinka saa ne käsitellyksi.

Oma lapsuuteni ei ollut mikään erikoisen mukava, ja uskoisin että moni minua heikompi ihminen olisi sortunut masennuksen syövereihin ja muutenkin onneton elämässään. Mut mä koen itseni erittäin hyvin selvinneeksi, tosin ystävieni avulla. Terapiaa en ole koskaan tarvinnut vaikka lapsena minut sinne kiikutettiinkin. En vain kokenut siitä saavani mitään hyötyä. Ystäville itkin usein huonoa kohteluani tai vanhempien juomista, siten pääsin niistä ylitse ja uskon että minusta tuli vahva tukipilari äidillenikin (ollut nyt noin 7 v masentuneena, maanis-depressiivisuutta lähinnä) juuri lapsuuteni vuoksi. En uskoisi olevani kovin kummoinen selviytyjä jos olisin kasvanut ikään kuin pumpulissa. Eli oma näkemykseni omasta lapsuudestani on hyvin realistinen ja tiedän mitä tapahtui ja siten sain hyvät eväät elämään ja siihen millainen äiti aion olla omille tuleville lapsilleni (jos ja kun toivot. heitä saan) ja millaisen perhe-elämän haluan heille suoda.

Olen käsitellyt lapsuuteni ja hyväksynyt sen osaksi menneisyyttäni, mutta olen tullut myös siihen tulokseen, että mitään en haluaisi siinä muuttaakaan vaikka kaikenmoista paskaa tulikin koettua. Silti se kaikki muovasi minua hyvään suuntaan sillä uskon, että parhaiten voittoon pääsee vaikeuksien kautta 🙂 🙂👍