Hei!

Minulla on ehkä ulkopuolisen mielestä asiat ihan mallillaan. On kiva koti (vuokra), mies, työpaikka ja lemmikki. Mutta lapsuuttani on sävyttänyt isäni väkivaltaisuus ja äitini mielensairaudet sekä molempien välinpitämätön suhtautuminen minuun.

Koulukiusaamista tapahtui 9 vuotta eli koko peruskoulu. Koulukiusaaminen jätti vahvat jälkensä minuun. Sosiaalisissa tilanteissa olen ihan surkea. Pojat olivat siis pahimpia. Yksi kiusaaja esimerkiksi laittoi sormensa sepaluksensa läpi ja tökki sillä minun pyllyä. Kaikilla muilla oli tosi hauskaa. Ja menin tästä suoraan luokkaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Olin tuolloin 10-11-vuotias. Yläasteella tuli sitten kuvioihin mukaan huorittelu, huutelu ja samaan aikaan s-liikkeiden näyttäminen, jotka olivat tarkoitettu minulle.

Minua on myös hyväksikäytetty perheen sisällä. Koen insestin vaikeimmaksi asiaksi, jota olen joutunut kokemaan. Tämä tulee minulle nyt aikuisiällä usein iltaisin mieleen. Monta vuotta itkin esimerkiksi sitä, ettei minulla ole ollut oikeaa ensisuudelmaa ihastuksen kanssa. 11-vuotiaana pohdin, että jos teen itsemurhan joudunko taivaaseen vai helvettiin. Suunnittelin myös paperille erilaisia tapoja päättää oma elämä.

Sairastin myös monta vuotta epilepsiaa lapsena. Siihen en saanut oikeastaan yhtään tukea. Ja kun olin huolissani lääkityksen lopettamisesta. Minulle sanottiin vain, että se tulee, jos se tulee (epilepsiakohtaus). Myöhemmin mietin vain, että kuinka olen tästä kaikesta oikein selvinnytkään. Nyt aikuisen koen olevani tyhjän päällä henkisesti. En edes tunne itseäni. Äitinikin päätti lempivärini, kun olin lapsi. Minulta ei kysytty mitään eikä minua kannustettu mihinkään harrastukseen. Minulle sanottiin usein, että sittenkun asut omassa kodissa voit tehdä siellä mitä huvittaa.

Olen kyllä puhunut ammattiauttajille, mutta huomaan vain, että olen vain surullisempi ja päiväni on ihan pilalla. Työelämässä yritän pitää itseni vain kasassa ja toivoa etten romahda. Ihmiset voivat olla todella ilkeitä ja ymmärtämättömiä. 20-vuotiaana esimerkiksi paljastin äitilleni tämän hyväksikäytön ja hän syytti minua viettelystä. Silloin kaikki psykologeilla ja kuraattoreilla tapahtuneet keskustelut valuivat maahan. Joskus mietin, että kumpa joku olisi nähnyt hätäni. Opettaja, terveydenhoitaja, kuraattori, pappi tai naapuri. Kun kerroin äidistäni (haukkui huoraksi) terveydenhoitajalle. Hän vain halusi tietää onko äitini biologinen vanhempani.

Nykyään minulla menee fyysisesti hyvin (ei ole väkivallan pelkoa tms. minua ei satuteta). Mutta henkinen puoli elää kuukasittain uudelleen näitä lapsuuden kurjuuksia. Selviän niistä puhumalla miehelleni. Yleensä minulle tulee parempi olo, kun puhun. Kuitenkin vain hetkellisesti.

Todellista turvallisuuden ja ilon lähdettä haen ajalta, jolloin olin alle kouluikäinen. Muistan päiväkodin, jossa olin ja vaatteet, joita rakastin. Ja sen kun äidilläni oli minulle aikaa ja vietimme yhdessä aikaa kaupungilla. Haen myös lohtua valokuvista, jotka on otettu minusta näihin aikoihin. Minua ei myöskään lyöty alle kouluikäisenä.

Olisi mukava lukea jotain rohkaisu ja/tai stemppausviestiä. Olen myös aika yksinäinen ja töiden jälkeen minulla ei oikeastaan ole ketään, jonka kanssa olla. Miehellänikin on iltapainotteista työtä.

-Latte-