Olen lapsena kokenut olevani erilainen ja ulkopuolinen. Idearikas haaveilija sai osakseen vain pilkkaa ja oudoksuntaa.

Elämä on vienyt koulujen kautta työttömyyteen ja korkeakouluun, mutta muiden kuin aivan alimman tason töiden hakeminen tuntuu kauhealta ajatukselta. Lapsena opin, että vain olemalla paras saan huomiota isältäni. Minkäänlaista heikkoutta ei saanut koskaan näyttää. Äidiltäni opin, että innostuminen on turhaa, koska ei asiat kuitenkaan onnistu.
Kasvoin todella kyyniseksi jo ala-asteiässä, jolloin alkoi myös masennukseni.

Koko lapsuuteni ja nuoruuteni elin väkivallan pelossa, joten käyttäydyin muita kohtaan todella väkivaltaisesti. Väkivalta oli ratkaisumenetelmä ihmisten välisessä kanssakäymisessä, jos tuli minkäänlaista konfliktia. Myöhemmin opin välttelemään kaikkia konfliktitilanteita, koska en olisi osannut ratkaista niitä millään normaalilla tavalla.

Valtava torjutuksi tulemisen pelko vaivasi minua aina 23 vuotiaaksi, jolloin kävin elämäni ensimmäisen kerran treffeillä.

Olen oppinut normaalia arkikäyttäytymistä lähinnä televisiosarjoista, mistä on ollut suuri apu, sillä ennen niitä olin lähinnä rationaalinen kone, jolla ei ollut mitään annettavaa tunnetasolla.

En ole edes hakenut töitä tälle kesälle, koska koen ettei minulla ole mitään annettavaa yritykselle. En kuitenkaan osaa mitään, kun arvosanat ovat heikot ja persoonasta puuttuu se paljon kaivattu positiivisuus. 26-vuotias, jolla on heikosti työkokemusta on iso punainen lippu työmarkkinoilla.

Varmaan ainoa tapa, jolla tulen saamaan töitä, on yrittäjyys. Silloin minun ei tarvitse kilpailla työpaikasta muiden kanssa, vaan voin kilpailla tuotteella.

Ironisena sivujuonteena elämässäni on ollut alkoholi. Alkuun pystyin käsittelemään traumojani vain voimakkaassa humalatilassa. Terapiat jätin aina kesken, koska en pystynyt avautumaan tunnetasolla toiselle ihmiselle ollenkaan. Kerroin vaikeista asioistani aina ilmaan mitään tunnereaktiota.

Parasta mitä vanhemmat voivat lapsilleen antaa on hyvällä itsetunnolla päällystetty polku aikuisuuteen.

Kyllä lapsena koetut traumaattiset tapahtumat jättävät poltinmerkkinsä ihmiseen . Jos kasvuympäristö on epävakaa ja lapsi ei saa olla lapsi, vaan häneltä vaaditaan perheessä tasapainottavaa roolia, tarkemmin sanoen kaikkeen sopeutuvan pikkuaikuisen osaa tai muuten hän on tuhma, itsekäs nilviäinen, joka tekee äidin ja/tai isin todella surulliseksi. Syyllistämällä lapsen vanhemmat saavat lapsen aisoihin, mutta käynnistävät samalla lapsen ajatusmaailmassa jotain tuhoisaa. Hän sisäistää ajatuksen, että tullakseen hyväksytyksi hän ei saa olla vihainen, minkäänlaisten negatiivisten tunteiden ilmaiseminen ei käy laatuun. Muille ihmisille täytyy olla mieliksi vastaisuudessakin, ja omat tarpeet, mitä ne sitten ovatkaan,unohdetaan. Ja kuitenkin, tämä kiltteyden perikuva tuntee sisimmässään ajoittain jostain syvältä kumpuavaa epämiellyttävää oloa, joka voimistuu voimistumistaan. Tunteet, joiden ilmaisuun ei ole ollut lupaa, alkavat vyöryä esille. Olen pian 44-vuotias nainen, masentuneisuuteen, ahdistuneisuuteen taipuvainen ja erilaisista riippuvuuksista kärsivä ihminen. Kasvoin alkoholistiperheessä, juomisen lisäksi arkea sävytti juovan vanhemman väkivaltaisuus sekä itsetuhoinen käytös. Olin äärimmäisen kiintynyt päihdeongelmaiseen vanhempaani ja koin olevani hänestä vastuussa. Tämä elämänjakso päättyi vanhemman itsemurhaan . Elämä ei parantunut sen jälkeen, olin ja tuntuu että olen edelleen eksyksissä, vailla päämäärää. Olen sotkenut oman elämäni, olen tyytymätön ja rauhaton..etsin jotakin. Etsin sisäistä rauhaa, joka syntyy omalla kohdallani siitä että pystyisin hyväksymään itseni kaikkine virheineni ja myös samalla ottamaan vastuun tekemistäni valinnoista. Kuinka se sitten tapahtuu, niin..

"Kuinka se sitten tapahtuu, niin..." Tässähän se ongelman ydin onkin: on oppinut olemaan kauhean ankara itselleen eikä ole mitään välineitä, millä siitä oppisi pois.

Näin ainakin itselläni. Kaikki oli minun syytäni: jos en olisi syntynyt, kaikilla olisi paremmin. JOs olisin ollut kiltimpi, kaikilla olisi parempi. Jos en olisi itsekäs, kaikilla olisi asiat hyvin. Tätä voi jatkaa loputtomiin.

Miten itselleen voi antaa anteeksi? Miten se tapahtuu, millaisen prosessin se vaatii? Ja onko sittenkään parempi? Kun kuitenkin on syyllinen...

No mitä nyt olen itse olen terapiassa saanut selville niin kyllä ne kaikki sieltä lapsuudesta on lähtöisin.

Mä rupesin olemaan hyvin kiltti lapsi, en riidellyt äitini kanssa ikinä. Pelkäsin aina ettei äiti välitä musta, sillä hänen tekonsa ja sanansa saivat minut tuntemaan niin.
Eli en sanonut koskaa mitään mikä olisi saattanut pahoittaa äidin mielen.
Murros iässäkään en päästänyt mitään ulos, vaan pidin kaiken sisällä.

Nyt aikuisen oman elämän kanssa on hankalaa. En pysty vieläkään tekemään mitään mistä saattaa aiheutua toiselle pahaa mieltä, tai minkä takia hän ei pitäisi minusta, tai ylipäätään ajattelisi jotain negatiivista.

Tä oli vain yksi asia mikä on vaikuttanut minuun, tuli vain ekana mieleen...

Kyllä minusta ainakin tuntuu monesti että jos minulla olisi ollut parempi lapsuus niin olisin nykyäänkin henkisesti paljon terveempi mitä olen ja ehkä en olisi sairastunutkaan.. Eihän sitä koskaan varmaksi voi tietää, mutta uskon ainakin että aika suuri vaikutus on ollut kaikilla lapsuuden ja nuoruuden tapahtumilla tähän päivään.

Minä uskon, että lapsuuden voi unohtaa.
Lapsuus on vaan tekosyy olla onneton aikuinen.

...ja vain muistamalla voi unohtaa; kun traumaattisia tiedostamattomia asioita, jotka sitoo voimia voi muistaa ja niin kohdata uudestaan paremmasta suunnasta käsin kuin lapsena, jolloin ei voinut tehdä mitään niiltä traumoilta suojautumiseksi.
Totta tuokin, että lapsuudella voi peitota ja paeta omaa osuutta aikuisen arkeen.