Olemassaoleminen on omanlaisensa kamppailulaji.

Vähän niinkuin kamppailulajissa(itämaisessa)
kunnioittaminen(itsen ja toisen kunnioittaminen)
on iso tekijä otteiden valinnassa, tai niiden säätelyssä.

Jostain selkäytimestä asti tulee tieto aivojen kautta lihaksiin ennen tietoisuuteen tulemista.
Salamannopeista reflekseistä käsin kamppailussa pyrkii saamaan mattoon toisen, ei itseään.

Lapsuuden kokemuksista johtuen itsen kunnioittaminen on vähän niin ja näin itse kullakin.
Toisilla sitä
(itseluottamusta)
on yli oman tarpeen ja toisilta sitä puuttuu, keneltä minkäkin verran, ja sillä välillä varmaan eri variaatioitakin omaavia on.
Jos on nivuksillaan oikein raskas taakka
(lapsuudesta),
kamppaillessa ei ole tietoinen omien lihaksien ja nivelten (huollonkaan)merkityksestä,
saati siitä,
miten arvokkaita
joka lihas,
ote,
(oman) voiman käyttö on.

Minun mielestäni lapsuus(lapsuuden kovat kokemukset) hankaloittaa kaikkein eniten olemassaolemista aikuisuudesta käsin asiaa katsoen.
On mummo/paappaiässä olevia, jotka vielä ehkä saattohoidossakin taistelevat minuutensa puolesta.

Kyllä lapsuus vaikuttaa koko elämän kehdosta hautaan😞
Se vain on hyväksyttävä vaikka vaikeaa on ja yritettävä löytää nykyisestä arjesta jotain positiivista.
Minua on auttanut luonto, ulkoilu koiran kanssa ja keskittyminen käsitöihin.
Joka päivä yritän muistaa kiittää itseäni että olen selvinnyt päivätä toiseen vaikeasta lapsuudesta huolimatta.
Niinhän sinäkin olet selvinnyt älä aseta itsellesi liian suuria vaatimuksia pieni positiivinen askel kerrallaan🙂🌻

Aloitit tärkeän ketjun maanvaiva, kiitos siitä!

Kyllä lapsuuden kokemukset vaikuttavat joka päiväisessä elämässä. Ne tekevät sitä tahtomattaan, ei lapsuudestaan pääse aikuisena irti. Se kulkee rinnalla. Kaikissa elämänvaiheissa, kaikissa valinnoissa.

En rupea niitä erittelemään. On niin huono päivä, että vain luen mutta luen ja pohdin ketjua.

Hei!

Todella tärkeä aihe.

Mua askarruttaa myös ko. asia. Eikä pelkästään askarruta, vaan suoraan sanottuna vaivaa -lähes joka päivä, vaikka olen jo aikuinen (en mikäänn ikäloppu silti 😋 !) ja noista lapsuudenpäivistä on aikaa. Silti aika ei ole vielä parantanut haavoja - liekö koskaan paranna.

Eniten mua haittaa HÄPEÄN tunne.
Hävettää muistot (omassa mielessä) niin paljon, että joskus itku meinaa tulla ja on pakko paeta, vaikka kauppajonosta mahdollisimman nopeasti oman kodin seinien sisään.
Lisäksi jos vastaantulijat esim. nauraa. Kuvittelen, että ne nauraa mulle ☹️ Niin he varmasti nauraisivatkin, jos tietäisivät millainen luuseri olen.

Mua hävettää sekin, että vaikkka minulla on ollut kivinen lapsuus, en ole saanut sitli "käännettyä sitä voitoksi tai voimavaraksi tms." vaan olen luuseri ammatissa, yksinäinen ja pyöritän samoja asioita mielessäni.
Hävettää välillä olla edes olemassa.

Ulospäin osaan esittää muuta vieraille ihmisille. Mutta tämä esittäminenkin kalvaa mieltä ☹️ Ja estää ihmissuhteiden kunnollisen solmimisen.
Tiettyyn rajaan asti osaan olla oma itseni, mutta sitten tulee seinä vastaan ja tarve peitellä asioita (just menneisyyttä, ammattiani ym.) - ja töks! Ihmissuhteiden rakentaminen tyssää siihen (tai jää siihen pisteeseen) koska enempää en kehtaa itsestäni paljastaa.

silent,

Melkein sanasta sanaan kirjoitit ajatuksiani. Kokemuksissakin on siis jotain yhteistä, vaikka väitetään, että ihmenen on oman kokemusmaailmansa kanssa aina yksin.

Ei ole mitään poppakonstia päästä näistä jutuista yli. Itse ainakin (melkein ikäloppuna) olen vuosi vuodelta enemmän pihalla...

Nuorena jaksoi sillä nuoruuden eliksiirillä, mutta enää ei.

Aurelie kirjoitti 5.2.2012 17:42

Kyllä lapsuuden kokemukset vaikuttavat. Vaikka kuinka haluaisin pois näistä tuntemuksista.Itse olen kokenut syrjintää ja ns.jokseenkin ylimääräisenä oloa n. 5-vuotiaasta alkaen, niin kotioloissa kuin koulussakin. Tämä tunne seuraa minua aina kaikkiin yhteisöihin niin harrastuksissa kuin työpaikoilla.

Olen huomannut, että ei sitä lapsuuttaan pysty unohtamaan kokonaan, vaikka haluaisi. Olen kokenut samoja tunteita kuin Aurelie, ja yksinäisyyden pelko on tällä hetkellä vähän liiankin vahva ajatus jokapäiväisessä elämässäni. Jostain syystä en ole päässyt viimeisen kolmen vuoden aikana kunnolla osaksi opiskelitovereitani, joita tosin riivaa tiukat kuppikunnat. Silti ottaisin mieluummin kuppikuntaan kuulumisen kuin sen, että joka päivä tunnen olevani yksin luokassa. Tämän takia koen jälleen olevani surkea ihmissuhteissa ja pelkään, etten tulevasta työpaikastanikaan tule löytämään ystäviä. Ja lapsuuden koulukiusaus ja yksinäisyys on aiheuttanut minulle lievää kateutta miestäni kohtaan, jolla on nyt hyvä opiskelijaporukka johon hän kuuluu ja kun hän pitää heidän kanssaan hauskaa mm. bileissä, huomaan useimmiten olevani yksin kotona TV:tä katsomassa.

En halua olla kateellinen, mutta se edellyttäisi että saisin jotenkin hyväksyttyä itseni ja myös sen ulkopuolisen oloni jotenkin luonnolliseksi osaksi itseäni, tai ennen kaikkea oppisin nauttimaan myös omasta seurastani.

Hei!

Lapsuuden kokemukset ovat kyllä ikuinen "riesa" elämänrepussa. Itselläni epämääräinen ja turvaton suhde äitiin ja se, että hän ei ole koskaan ollut millään tavalla tukemassa ratkaisujani, vaan jopa hylännyt tietyissä tilanteissa, on ollut erittäin paljon elämän kulkuun vaikuttanut tekijä. Olen tuntenut aina jonkinlaista alemmuuden ja riittämättömyyden tunnetta. Toisaalta suhteessa omiin lapsiini olen yrittänyt olla aina läsnä ja lasten käytettävissä, myös nyt kun heillä on omat perheet. Ongelmallinen suhde äitiin on aiheuttanut myös sen, että yritän aina olla ihmisille mieliksi ja luovun omastani muiden hyväksi, minua on helppo käyttää hyväksi. Tiettyyn pisteeseen asti se on varmaan ihan hyvä, mutta omalta kohdaltani se on johtanut oman itsen unohtamiseen ja vakavaan uupumiseen ja lähes täydelliseen itsekunnioituksen puutteeseen. Nyt kun tuntee itsensä todella ahdistuneeksi ja masentuneeksi, huomaa, ettei ole lähellä oikein ketään johon voisi turvata ja luottaa. On minulla tietenkin ukkokulta, mutta jotenkin en osaa tai halua häntä kuormittaa omalla pahalla olollani. Tuntuu, että vaikka on itse ollut ihmisten apuna tällaisissa tilanteissa useasti, niin itsellä ei ole ympärillä ketään, joka olisi lähellä ja tukisi. On todella yksinäinen olo ja jotenkin häpeää sitä, että on saattanut itsensä tähän jamaan.

Olen 60v. vieläkin minua vaivaavat lapsuuden traumat. Äitini oli narsisti ja isä hermonsa menettänyt sodasssa. Minua pahoinpideltiin paljon, heitettiin pitkin seiniä.Lapsena sitten opin käyttäytymismallin että minun pitää miellyttää kaikkia, se oli ainoa keino selviytyä. Miellyttäminen selviytymiskeinona jatkui sitten 40v. asti, olin hyvin ahdistunut. masentunut ja häpeissäni, minunko vika kaikki?
40 vuotiaana aloin kuntouttaa itseäni, hakeuduin terapiaan ja erilaisille itsetuntemuskursseille. (esim. nainen jämäkkänä-kurssi, pitävät aikuisopistot). Kuntoutumista ja erilaisia kursseja olen jatkanut tähän asti ja sitä tietä taitaa riittää elämäni loppuun asti, ilman tukea en selviä. Tähän mennessä minulle on selvinnyt, että ei ole minun vikani että mulla on ollut vaikeata, kyllä syy oli vanhemmissani ja lapsuuden olosuhteissa. Vanhemmathan silloin aikuisia olivat, heidän olisi kuulunut ymmärtää ja ottaa vastuu. He vain olivat omien lapsuuden olosuhteiden tulosta, he olivat molemmat huutolaisia, eivät ymmärtäneet että he eivät saisi siirtää taakkaansa lapsilleen.
Olen myös potenut yksinäisyyttä, vieläkin kärsin siitä. Ei ole kuin yksi ystävä ja häntäkin näen harvoin. Minulla myös on tunne että en halua kaataa kuormaani kumppanilleni joten juttuseuraa olen kaivannut. En myöskään ystäviä halua kuormittaa liikaa, en halua olla "energiasyöppö" mutta toisten kokemuksia kuuntelen mielelläni ja koetan oppia niistä. Olen vain huomannut että jos erehtyy jossain ryhmässä sanomaan olevansa yksinäinen niin ihmiset alkavat karttamaan, pelkäävät kai että olen jonkilainen rasite. Yksinäisyydensä myöntävällä näytttää olevan jonkinlainen stigma niin kuin monella muullakin ominaisuudella joille ihminen ei voi yhtikäs mitään.
Kai sitä on vain hyväksyttävä että tämä on minun elämäni risti ja tulemaan toimeen ahdistuksieni ja jännittämiseni kanssa. Eroon en niistä pääse, kunhan pysyisivät kohtuullisella tasolla. Koetan myös tietoisesti etsimään ja tekemään itselleni mieluisia asioita ja muodostamaan elämästäni, olosuhteisiin nähden, mahdollisimman mukavaa. Yllätyksekseni niitä mieluisia asioita on löytynyt yllättävän paljon. Olen innokas puutarhuri ja maaliskuussa kylvän ensimmäiset siemenet joita odottelen taimia kasvavaksi... Pienten mukavien asioiden avulla selviän.

Tintsu kirjoitti 22.2.2012 15:57
--- yritän aina olla ihmisille mieliksi ja luovun omastani muiden hyväksi, minua on helppo käyttää hyväksi. Tiettyyn pisteeseen asti se on varmaan ihan hyvä, mutta omalta kohdaltani se on johtanut oman itsen unohtamiseen ja vakavaan uupumiseen ja lähes täydelliseen itsekunnioituksen puutteeseen. Nyt kun tuntee itsensä todella ahdistuneeksi ja masentuneeksi, huomaa, ettei ole lähellä oikein ketään johon voisi turvata ja luottaa. ---

🤕 Noinhan se menee: sitä on varmaan jo lapsena sisäistänyt, että kaikki muut ja kaikkien muiden tarpeet tulevat ensin. Eikä omia tarpeita saa senkään jälkeen huomioida: silloin on itsekäs. Tältä musta tuntuu, ja kohta joku kuitenkin sanoo, ettei noin saa tuntea. Loputon kierrehän siitä syntyy.

Ulospääsyä etsiessä... 😯🗯️ olisi kiva saada. Paitsi, että työn sitä ei saa pyytää 😭

Itselläni lapsuus näkyy epäsosiaalisuutena ja ahdistuneisuutena. Päiväkodista asti kiusattuna oleminen, kaverittomuus ja yksikseen vietetty aika tekivät tehtävänsä ihan hyvin. Vaikka nykyisin kaikki onkin suhteellisen hyvin olen hyvin riippuvainen muiden ihmisten mielipiteistä, odotuksista ja toivomuksista. Ahdistun myös muiden ihmisten puheista helposti ja jään ajattelemaan muiden sanomisia useiksi tunneiksi, saattaen vielä viikkojen tai kuukausienkin päästä palata kyseisiin lausahduksiin.

Tästä ja yksin vietetyistä lapsuuden tunneista johtuen en toisaalta kaipaa ihmisiä juurikaan. Itselleni ne ovat pääasiassa välttämätön paha, jota pitää kestää hengissä selviämisen edellytyksenä. Valikoin itselleni hieman erityisemmät ihmiset joita näen useammin, mutta pidän heidätkin oman suojamuurini ulkopuolella. Nyt olen viettänyt 6päivää neljän seinän sisässä itsekseni, mikäli kaupassa käyntiä ei lasketa, mutta tästä huolimatta en kaipaa ihmisiä yhtään sen enempää. Ennemminkin toivoisin tällaisen hiljaisen, mutkattoman elämän jatkuvan loputtomiin.

WhiteAbella

Ilman ihmisiä menisi varmaan paremmin mullakin. Se kanssakäyminen sitä tuskaa on: sanonko oikeita asioita, hymyilenkö oikeassa kohdassa. Miten huomaan, kun muut haluavat, että lähden? jne.

Ja kun näkee sydänystäviä, jotka nauravat, halailevat ja päättävät toistensa lauseet. Kertovat nauraen kuinka hauskaa siellä ja siellä oli, että koska nähdään taas.

Läppärin kautta voi hoitaa jo valtaosan virallisista asioista, toivottavasti pian loputkin.

Ruokakauppakin toimittaa tavarat ovelle.

Ristiriitahan se on kun haluaisi - kuitenkin - olla muiden hyväksymä ja osa jotain ryhmää. Ja kun totuus on, ettei ainakaan mun itsetunto sitä kestä, että mua ei haluta mukaan.

Kun ei kohtaa ihmisiä, pystyy edes hetkeksi unohtamaan sen, ettei itselle ole sijaa tuolla ihmisten keskuudessa.

Minä en ainakaan uskalla sanoa, jos kysytään miksi en ollut jostain tapahtumassa, ettei minua pyydettykään sinne. Että en edes tiennyt tapahtumasta, kuin vasta muiden kertoessa siitä.

Vähemmän tuskaista on valehdella itselleen, ettei oikeasti haluakaan muiden mukaan.

Jaksaako? kirjoitti 24.2.2012 12:28

WhiteAbella

Ilman ihmisiä menisi varmaan paremmin mullakin. Se kanssakäyminen sitä tuskaa on: sanonko oikeita asioita, hymyilenkö oikeassa kohdassa. Miten huomaan, kun muut haluavat, että lähden? jne.

Ja kun näkee sydänystäviä, jotka nauravat, halailevat ja päättävät toistensa lauseet. Kertovat nauraen kuinka hauskaa siellä ja siellä oli, että koska nähdään taas.

Läppärin kautta voi hoitaa jo valtaosan virallisista asioista, toivottavasti pian loputkin.

Ruokakauppakin toimittaa tavarat ovelle.

Ristiriitahan se on kun haluaisi - kuitenkin - olla muiden hyväksymä ja osa jotain ryhmää. Ja kun totuus on, ettei ainakaan mun itsetunto sitä kestä, että mua ei haluta mukaan.

Kun ei kohtaa ihmisiä, pystyy edes hetkeksi unohtamaan sen, ettei itselle ole sijaa tuolla ihmisten keskuudessa.

Minä en ainakaan uskalla sanoa, jos kysytään miksi en ollut jostain tapahtumassa, ettei minua pyydettykään sinne. Että en edes tiennyt tapahtumasta, kuin vasta muiden kertoessa siitä.

Vähemmän tuskaista on valehdella itselleen, ettei oikeasti haluakaan muiden mukaan.

Hieman sama ongelma itselläni - haluaisin hirveästi että ihmiset voisivat hyväksyä itseni sellaisena kuin olen, enkä sitä mitenkään kiellä. Olen tuhottoman kyllästynyt ihmisten silmiin ja ruumiinkieleen joka viestii aivan jostain muusta kuin suorat sanat. Kyllähän sen ensimmäiset puoli vuotta uusien ihmisten seurassa toimivat, mutta sitten alkavat aina tulla esille ne samat toistuvat lausahdukset ja asiat. Aina pitäisi olla jollain tavalla erilainen tai parempi tai tällainen ja tuollainen että kelpaisi.

Ja sydänystävät ovat aina olleet itselleni kova paikka. Kukaan ei alusta astikaan itseäni huolinut joten aika katkeraahan tuo on läheisiä ihmisiä katsella.

Eristäytymisessä on se hyvä puolensa, ettei silloin kukaan vaadi mitään. Voi itse asettaa omat tavoitteensa, eikä niiden tarvitse olla aina niin suuria. Itsekin sain paljon suurempaa riemua aikaiseksi kun muovailin massasta nuken, kuin mistään koulusuorituksestani. Siitä tuli aidosti hyvä olo, sillä kerrankin sai täyttää niitä vaatimuksia joita itse haluaisi täyttää.

Täytyy tähän loppuun vielä sanoa, että tottahan tuo sinänsä on, että mieluummin sitä ajattelee että yksin on mukavampi. Itseni kohdalla asia on kuitenkin niin, että en ihmisiä jää kaipaamaan pitkäksikään aikaan kun tiet jossain kohtaa eroavat. Harvoin ketään niin lähelle päästän, että se sinänsä mihinkään sattuisi. Useimmiten kuvioiden muuttuessa ennemminkin toivon ihmissuhteiden katkeavan, sillä itse koen väkinäisten yhteydenottojen olevan kiusallisia. Miksi puhua jos ei ole mitään sanottavaa?

Vielä muutama kuukausi sitten olisin väittänyt, että ihminen voi olla vahva, ehjä ja kokonainen vaikeasta lapsuudesta huolimatta. Nyt tiedän, että riski hajota on todellinen. Kerron vähän taustaa:
Vanhempani erosivat kun olin vain kuukauden ikäinen. Isäni muistan nähneeni vain kerran elämäni aikana ja nyt hän on jo kuollut. Äitini alkoholismin vuoksi vietin lähes koko lapsuuteni lastenkodissa, huostaanotettuna. Niinä jaksoina, jotka olin äitini luona näin ryyppäämistä, väkivaltaa, puukotuksia ym. asioita mitä lapsen ei pitäisi koskaan kokea.
En muista olleeni koskaan äitini sylissä tai saaneeni häneltä hellyyttä tai rakkautta.
Nyt avioerokriisin keskellä nuo lapsuuden varhaiset hylätyksi tulemisen kokemukset ovat aktivoituneet siten, että ole todella romahduksen partaalla. Järjelläni en voi selittää nykyisiä tuntemuksiani, paniikkia ja tuskaa siitä, että mieheni jättää minut. En voi hallita tunteitani.

mirkir,

Minäkin olin aiemmin VARMA siitä, että olen voittanyt lapsuuden pahat asiat.

Siksi ehkä elämä onkin ollut niin vaikeaa; ei niistä oikeasti mihinkään ole päässyt vaan ovat salaa taka-alalla vaikuttaneet kaikkeen tekemiseen. Siksi ehkä en ole koskaan tarpeeksi hyvä, riittävä. Siksi ehkä en edes ole yrittänyt vaan teilannut itseni heti - eipä tule epäonnistumisia kun ei yritäkään.

Onneksi pääsin vihasta eroon. En siksi, että se olisi jotenkin käsitelty vaan voimat loppuivat. Huomasin, etten enää jaksa vihata. Tilalle tuli inho, halveksunta ja hylkiminen. Näin ajattelen itsestäni. Kun vanhempikin kerran ajatteli näin, eivät aikuisen ja vanhemman tunteet vääriä voi olla.