Lapsuudessa saamme ikäänkuin silmälasit millä katsomme maailmaa. Paljon siitä, miten suhtaudumme meitä ympäröivään todellisuuteen, on lapsuudessa itseen imettyä. Saamme lapsuudessa myös peilin josta näemme aikuisenakin itsemme. Voimme olla pystyviä ja luottamuksen arvoisia tai mitättömiä luusereita.
Voimme myös ymmärtää ja hyväksyä vanhempamme vain ihmisiksi, jotka tekivät niin hyvin kuin osasivat.
En osaa sanoa mitään siitä, jos vanhemmat ovat kuolleet. Sen kyllä uskon että ajatteluttaa paljon se, miten elämä olisi mennyt jos vanhemmat olisivat elossa. Useimmillahan ne ovat. Luulen että sijaiskodissa oleminen eroaa siitä vanhempien kanssa kasvamisesta. Ainaki mikäli kaikki ei ole tapahtunut ihan vauvaiässä. Onko se sitten onni vai onnettomuus, riippuu tapauksesta. Kyllähän biologisissakin vanhemmissa on niin uskomattomia tapauksia että hui olkoon. Itsestäni olen huomannut että ikääntyessäni olen alkanut muistuttaa vanhempiani.

Mutta voi ollakin niin, että ne lapsuudessa saadut silmälasit pitää vaihtaa aikuisena. Käydäänhän sitä usein optikolla tarkastamassa näkö.
Jos lapsuudessa saa huonot perustat, niin itse ne pitää muuttaa hyväksi.
Vaikka sitten unohtamalla koko lapsuuden.

Lapsuuttaan ei voi unohtaa. 😳

Kaikki tietoisuus, tunteet, tapahtumiin reagointi, ovat syntyneet kasvanut ja kypsynyt siellä.
Oma äitini oli orpo.
Hänen äitinsä/mummi kuoli aborttiin, kyse oli kolmannesta lapsesta, suku vaati sen abortoimista

Äiti ruoski meitä orpoudellaan, ruoskaa käytettiin työn teettämiseen, meillä oli työpäivät 6v eteenpäin.
Äiti ilmoitti monesti; ettei koskaan halunnut yhtäkään lasta, aina vain joutui maha pystyssä olemaan > 9. täysi aikaista raskautta.
Kaksi poika vauvaa kuoli alle 2 kk ikäisinä.
Äidin ilmoitus: Lapsi lauma on olemassa siksi, että kotona tarvitaan työntekijöitä.

Tuo Aran 😍 mainitsema peili, oli hieman toisin; siitä näki mitä puhuttiin ja vaadittiin, mitä vanhemmat eivät ITSE tehneet.
Isä oli työvieroksuja, hän oli se työjakaja ja teettäjä, mutta itse ei tehnyt muuta kuin käskytti ja valvoi.
Selkään saimme remmillä, jos työ oli YMMÄRRETTY väärin ja sitä sattui.
Molemmat vanhemmat olivat sitä mieltä, että minä ja veljeni jäämme kotiin vanhapiika/piiaksi ja vanhapoika/rengiksi.
Tämä tehtiin täysin selväksi, ammatilliseen kouluun ei ollut mitään tarvetta, eikä siihen lupaa annettu.
Maatilan rajoja ei ollut mitään lupaa ylittää, meillä oli neljää eri elinkeinoa joten työtä riitti.
Kun me lapset olimme alle kymmenvuotiaita, meillä oli kaksi renkiä ja piika, jotka saivat lähteä ja työt siirtyi lapsille.
Kun esikoinen oli 16v. sanottiin kaikki palkolliset irti, meitä elossa 7. ja ikäeroilla 1v.3 kk. - 1v. 11 kk. Lasten työpäivä alkoi klo 7.00 ja loppui siinä 20.30. Sitten oli mentävä nukkumaan, että pääsee aamulla ylös töihin. Sunnuntai vapaana oli isällä ja äidillä, lapsilla olivat määrä työt, jotka oli tehtävä, niistä ei edes keskusteltu. Lehmät vaihdettiin kanoihin, että myös äiti pääsi ainoastaan sisätöihin. (teki ruuan pääsääntöisesti) Isän vastuulla ei ollut ainoaakaan päivittäistä työtä.

Lapsuus on joillekin elämän rankinta aikaa.

Isä oli väkivaltainen fyysisesti ja psyykkisesti. Hän vihasi NAISIA ja kommunisteja.
Mieli painuu vieläkin.

Kyllä lapsuuden kokemukset vaikuttavat. Vaikka kuinka haluaisin pois näistä tuntemuksista.Itse olen kokenut syrjintää ja ns.jokseenkin ylimääräisenä oloa n. 5-vuotiaasta alkaen, niin kotioloissa kuin koulussakin. Tämä tunne seuraa minua aina kaikkiin yhteisöihin niin harrastuksissa kuin työpaikoilla. Työni tulenkin syksyllä muutamaan osaksi tästä syystä kotona työskentelyksi.

Ihminen muovautuu vauvasta asti sen mukaan, mitä ympäristössä on - tai mitä sieltä puuttuu.

Kovasti en usko, että aikuisena voi lapsuuden haavoja, vammoja, ruhjeita, särkymistä korjata. Väittävät, että voi.

Särkynyt olen minäkin, jo vauvasta asti. Mistä lie olen jaksanu tänne asti... nyt saa riittää. Pahasti loukkaantuneet eläimetkin lopetetaan, kun parantuminen on epätodennäköistä. Sama tapahtukoon minulle.

Jaksaako ? tässä vastaukseni sinulle ja toivon sydämestäni, että jaksat.

Uskon ihmisen eheytymiseen ajansaatossa ja eheytymisellä tarkoitan asian hyväksymistä ja elämään opettelua. Sille, että lapsuuden kokemukset ja kasvuolosuhteet ovat muovanneet meitä sellaisiksi kuin olemme, emme voi mitään. Ja takapakkiakin tulee varmasti. Silti kannattaa uskoa, että aurinko voi todellakin paistaa risukasaan.

Vertasit elämän päättämistä eläimiin jotka lopetetaan ellei paranemistoivoa ole.
Voin sanoa, että mieleltään herkkien, väärinkohdeltujen eläimien kohdalla lähes jokainen eläinrakas ihminen näkee toivoa ; hyvä siitä tulee, oikeissa oloissa ja kärsivällisyydellä.

Minusta se vähän on kuin ettei itse ottaisi mitään vastuuta elämästään, jos antaa lapsuutensa aina vaikuttaa.

hei, sinulle Jaksaako?

en tiedä korjaamisesta, mutta kohdata voi menneisyyden jotenkin aikuisen näkökulmasta aikuisena -
- on enemmän ymmärrystä elämästä takana -
ehkä ymmärtää enemmän vanhempiensakin ongelmia, jotka jollain lailla selittävät heidän kyvytöntä kohtelua -
- se ei aina riitä helpottamaan, jos ei opi itseä enemmäm ymmärtämään -
tai hyväksymään - tarkemmin ajateltuna?

itsen hyväksyminen on helpompaa jos ymmärryksen lisäksi saa joltain taholta hyvällä huomatuksi tulemista -

Paljon puhutaan vanhempien ja heidän väärän kohtelunsa ymmärtämisestä aikuisena kun tietää vanhempien omat taustat. Mitäs sitten kun aina on pitänyt ymmärtää ja ymmärtää omaa vanhempaa lapsesta saakka. Kun on pitänyt antaa anteeksi silloinkin kun ei ole pystynyt tai halunnut.

Miten siitä pääsee eroon että vaatimus ymmärtämisestä vain ahdistaa?

Kaikki missä on jotain vaatimusta, luo ahdistavaa oloa.
Jos asian, senkin asian kääntäisi ympäri,
ei vaadi itseltä ymmärrystä, mutta sallii - jotenkin ymmärtää että - saa - saa ymmärtää jos kykenee - eli jotenkin ymmärtää ett'ei mun tarvi' ymmärtää vanhempien toilauksia,
jotenkin vapauttaa itseään siitä vaatimuksesta?
Mutta jos ymmärrän, saan ymmärtää, mutt'ei ole pakko'.

maanvaiva,

"Ei ota vastuuta"...???? Omalla kohdallani kyse on juuri päinvastaisesta: tunnen, että KAIKKI on minun vastuullani (vaikka järki sanoo, ettei näin ole).

Välillä otan syykseni senkin, kun esim. Kreikalla menee taloudellisesti huonosti - siis täysin älytön tunne. Mutta kyse on TUNTEESTA, ei sitä järkipuheilla ojenneta.

Minä en USKALLA olla heikko, epäonnistua, kieltäytyä, koska sieluuni on kaivertunut se viesti, että silloin on TARPEETON ja ARVOTON.

Näiden sieluun kaivertuneiden (väärien) elämää ohjaavien oppien muuttaminen on sitä, mihin ulkopuolista ammattiapua tarvitsee (=terapiaa).

Kun väittelen itseni kanssa, häviän aina.

Jaksaako?,

huomaatko miten vahva olet?
voitat itsesi aina?=
olet sekä voittaja että häviäjä, mutta oletko hyvä häviäjä vai huono häviäjä?
hyvä voittaja kuitenkin olet jos ilo sinussa jossain hetken pilkahtaa?-)

Hoks jaksaako, minä en just sinua tarkoita kirjoituksissani vaan lähinnä minä kirjoittelen omasta itsestäni ja omista kokemuksistani.

En enää jaksa olla vahva. Lapsesta asti on pitänyt jaksaa, pystyä, ehtiä. Koska saan olla haavoittuvainen?

Kun et jaksa, silloin saat olla haavoittuvainen.
Saat olla mikä olet siinä olossa jossa olet.
Se on vähän kuin rajalla oloa?
Olemisen/jaksamisen rajalla.
Miten päästä siitä pois, siitä ettei jaksa kun ei ole voimia joilla jaksaa?