Heitänpä tässä joitakin omia ajatuksiani.
En ole parisuhteessa, takana on kyllä pirstaloitunut sydän + muita pettymyksiä.

Uskoisin, että useimmat tarvitsevat läheisyyttä, se kuinka paljon ja minkälaista läheisyyttä, se vaihtelee kait suuresti. Onko läheisyys henkistä (keskustelut kirjoittamalla tai puhelimitse tai face to face, toisen tuntemista ja toimimista tuon mukaisesti ilman sanoja, toisen huomioon ottaminen ilman että pyydetään/pyynnön mukaisesti, jne) vai onko se fyysistä (halaus, seksi, kädestä kiinnipitäminen jne.). Henkisen läheisyyden tarjoaminen/antaminen voi olla (siis voi) merkkinä toisen välittämisestä ilman tarkoitustakaan antaa fyysistä läheisyyttä. Tuossa tulevat kai mukaan ainakin jollakin tapaa sellaiset asiat kuin vilpittömyys, rehellisyys, kunnioitus ja pyyteettömyys. Toki samat asiat vaikuttavat tai ainakin pitäisi vaikuttaa myös fyysisellä puolella.

Itselleni läheisyydentarve on, niin... en tiedä määrästä mutta huomattavasti enemmän sitä tarvitsen kuin mitä sitä saan, tosin kun ei sitä oikein ole, niin tarve on huutava. Juttukaveri olisi mukava vaikka en itse osaakaan ehkä kovin hyvin jutella ns. small talk ei luista mutta kun vauhtiin pääsee ja mielenkiintoinen aihe löytyy niin mielipide kyllä löytyy. Halipula-sanasta eivät kaikki pidä (läheisyydenpula lienee "parempi")mutta itse näen tuon sanan ainakin jossakin määrin juuri sanatarkasti noin: jos saisin edes yhden lämpimän ja vilpittömän halin viikossa, olisin iloinen. Silloin kun ystävällisen halauksen saa, olipa se sitten mihin asiaan tahansa liittyvä, se antaa aivan uskomattomasti voimaa ainain hetkellisesti ja kyllä se haavankin parantaa, varsinkin mieleen syntyneen pikkuhaavan. Se rauhoittaa kummasti.

Miten läheisyydennälkä vaikuttaa ratkaisuihin: no ainakin niin että etsin edes jotain inhimillistä kontaktia ja se tietysti näkyy ennen kaikkea ajankäytössä. Toisen auttaminen on hyvä tapa poistaa läheisyydennälkää monellakin tapaa: monesti auttaminen on konkreettista ihmisen auttamista ja siinä "kohteelle" antama ilo tuo itsellekin tyydytystä kun huomaa toisen arvostavan sitä apua jota on saanut. Joskus se jopa palkitaan ihan halauksella tai lämpimällä kättelyllä, vuolaitten kiitossanojen kera. No tuossa tavassa on tietysti ongelmana se, että se on monesti hyvin lyhytkestoista. Mutta onhan päässyt hetkeksi lähelle, kun on päässyt toisen mieleen positiivisella tavalla ilahduttaen häntä.

Fyysisen läheisyydennälän poistaminen onkin sitten hankalampaa. Mitä pitäisi tehdä että sen halin saisi (ansaitsisi!?). En tiedä, kai pitäisi ensin saada se "luottohenkilö", siis ystävä, kenties. Pienin askelin, esim kirjoittamalla voi saada jonkun ajatusten tasolla lähelle ja ehkä joskus, jos luottoa löytyy ja kemiat kohtaavat edes hitusen, sen halauksenkin saa. Se, että saisi kainaloon jonkun, jestas, siinäpä sitä terapeuttista ja mielenmaailmaa rauhoittavaa toimintaa. Ja seksi: ei mitään "bang-bang-pum-morjens" meininkiä vaan toista hellien ja kosketellen. Tietysti noin lähelle pääseminen on sitten oma taiteenlajinsa ja edellyttää jo hieman läheisempää suhdetta. Maksettu seksi; "mekaanista" läheisyyttä saa ja rööreistä paineet ehkä pois mutta läheisyydennäkää tuskin poistaa, en ainakaan usko. On kyllä mielessä käynyt vaan ei oikein kuulu toimintavalikoimaan.

Tarve osoittaa toisen ihmisen tärkeys, helliä, osoittaa omaa arvostustaan ja välittämistään, se on joskus jopa tuskaisaa. Rakkautta olisi jakaa vaan mihin? Ei ole helppoa katsoa sivusta kun joku kärsii tavalla tai toisella tai huutaa tuskaansa. Pitäisi päästä ottamaan syliin ja lohduttamaan vaan kun ei pääse.

Tarve saada edes jonkun kosketus, eikö edes hipaisua käteen, se vie välillä yöunet ja saa olon haikeaksi ja jopa turhautuneekin kun näkee joidenkin muiden läheisyyttä. Huomiota tuo nälkä vie välillä paljon ja saa aikaan vieläpä heikentyvää itsetuntoa: jos en ansaitse läheisyyttä, lienen kai huono ihminen. Ja mitä useammin se jopa torjutaan, niin ei helpota pätkääkään.

Itse en lapsena läheisyyttä saanut kovinkaan paljoa. "Vilkas lapsi, ei kukaan huoli syliin", näin muistan kerrotun. No nyt ei ainakaan ylivilkkaudesta voi syyttää, päinvastoin. Itsensä tyrkyttäminen on jotenkin alentavaa ja huomion kerjäämistä. Jos olen huomion ansaisnnut ja joku lähelle tulee, olen sen kai ansainnut ja muutoin en ole. Niinkö?

Miksi sitten niin moni kärsii läheisyyden puutteesta? Kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa ja niihin lienee kai tuhansia syitä. Jos kaikki kertoisivat tarpeensa ja halunsa rehellisesti ja kiertelemättä, olisi se kai helpompaa vaan kun on oman edun tavoittelijoita toisen kustannuksella ja "pelimiehiä ja -naisia" niin siitähän syntyy sitten epäluulo ja se taas estää paljon kontakteja.

Oho, tulipas tekstiä ja vähän kai aiheen vierestäkin (sori) ja taisi jäädä jotain kertomattakin mutta onhan tuossa jo pureskeltavaa 🙂

No ainakin jotain hyötyä jorinoista oli; pikkuisen pääsi omia ajatustenkeihäitä heittelemään ja oloaan helpottamaan.

Hei, nimim.kuu!

ja kiitos päivän nauruista! 😋 Sillä sen aiheutti tuo 'mission-impossible', johon voin kai jollain tavoin samaistua.

Voisimmeko olla jollakin konkreettisella tavalla toistemme vertaistukijoita tässä läheisyydennälkäasiassa?

Minä ainakin tarjoan vertaistukeani tässä läheisyydennälkäasiassa. Ilmottaudu, että haluat ystäväkseni, niin kirjoitellaan.

Terveisin

Adele