Minulle ja avomiehelleni tuli ero tässä lähiaikoina. Ongelmia on ollut paljon aikasemminkin, mutta jotenkin ollaan aina yritetty, rakkaus on ollut suurta. Nyt kuitenkin tajusin että puolisoni oli todella rankasti läheisriippuvainen, eikä hän luultavasti vieläkään myönnä sitä itselleen.
Hän on kaksi kertaa jättänyt minut, molemmilla kerroilla ero tuli aivan puun takaa. Syynä oli vaan todella rankka ahdistus mikä hänelle tuli. Hän ei ehkä pystynyt olemaan itselleen eikä minulleen rehellinen.
Elämäntilanteemme vuoksi vietimme todella paljon aikaa yhdessä, liikaakin. Molemmat tiedostivat sen kyllä mutta mitään ei tehty. Puhuttiin paljon omasta ajasta ja omien juttujen tärkeydestä, yksinolosta, mutta mitään muutosta ei tullut. Tiedostimme ongelmamme ja yritimme mutta meistä ei ollut siihen.
Jotenkin hän kadotti itsensä siinä, ja näiden kahden kriisin aikana jotka johtivat eroon, hän oli todella ahdistunut, masentunut ja avuton.
Hän satutti minua todella rankasti mutta annoin anteeksi ja yritimme uudestaan.

Olemme molemmat olleet työttöminä, ja olin yrittänyt saada muutosta tilaanteeseen mutta hän oli todella lamaantunut ja haluton järjestämään asioita paremmiksi. Jotenkin hän aina ahdistui kun yritin saada häntä vaikka tekemään jotain, harrastamaan tai töihin. Hänellä ei tuntunut olevan mitään suuntaa
. Yritin tukea häntä, ja tuinkin todella paljon, jopa unohtaen itseni ja lopulta tilanne päätyi siihen että puhalsin pelin poikki ja halusin olla erossa jonkin aikaa, miettien miten saan elämäni haltuun. Hän otti asian ihan hyvällä mutta sitten tuli taas se ahdistus, ja hän oli oikeasti sitä mieltä että meidän kannattaa olla erossa koska hän satuttaa minua taas.

Ehkä olen itsekin valehdellut itselleni. Valehdellut että rakkaus voittaa kaiken ja kaikesta voi selvitä. Nyt kuitenkin tajusin että ehkä hän ei koko suhteen aikana edes rakastanut minua, oli vaan läheisriippuvainen. Ja jotenkin minusta tuntuu että hän yritti kaikin voimin miellyttää minua ja muuttaa itseänsä paremmaksi, menettämisen pelko mielessään. MInä hyväksyin hänet juuri sellaisena kuin hän on, ja rakastin häntä, enkä yrittänyt muuttaa häntä miksikään. Hän ei vain tuntunut tajuavan sitä.

Syy miksi kirjoitan tätä on se järkytys minkä juuri tajusin; Elämäni mies ei ollutkaan sitä mitä kuvittelin, hän kadotti itsensä täysin koko suhteemme aikana, eikä itsekään tunne enää itseään, oli läheisriippuvainen sitä hyväksymättä. Olen todella surullinen että suljin silmäni siltä, enkä voinut auttaa. Tai että en tehnyt mitään vaikka jotenkin pohjimmiltani tiesin että asiat ei voi jatkua näin. Ehkä ajattelin sen vaan olevan jokin vaihe joka menee ohi.
Tuntuu niin pahalta ajatella että annoin sen tapahtua, kuinka hän kärsi suhteemme aikana, peläten, eikä hän uskaltanut edes puhua minulle, ja että sen takia hän hukkasi itsensä ja itsentuntonsa. Hän myös valehteli minulle, pienistä asioista, mutta kuitenkin. Ihankuin koko suhde olisi ollut pelkkää kuvittelua ja harhaa. Luulin todellakin hänen olevan onnellinen kanssani, koska siltä hän vaikutti. Luulin että häntä ahdistaa työttömyys jne. Hän sanoi olevansa onnellinen ja rakastavansa minua, unelmoimme perheestä ja talosta, onnellisesta elämästä mutta tosiasiassa hän ei ilmeisesti vaan uskaltanut hyväksyä totuutta.

Olemme keskustelleet paljon psykologisista ongelmista ja läheisriippuvuudesta ja hän on todella viisas näissä asioissa. Hänen luulisi siis tunnistavan ongelmat ku sellaisia tulee eteen. Hän on myös päihderiippuvainen mutta ollut kuivilla jo ennen tapaamistamme. Hän on siis paljon kokenut, masennusta ja ahdistusta ja ns. asiantuntija näissä hommissa.

Pelkään siis että hän ei edes oikeasti rakastanut minua, hän vaan ei pystynyt myöntämään itselleen sitä peläten loukkaavansa minua tai yksinäisyyttä. Ja tämä järkyttää minua todella paljon. En tiedä miten voin selvitä tästä. Hän sanoi tunnistaneensa itsessään ahdistusta, pelkoa ja masennusta, eikä enää tunne itseään. Eikä omien sanojensa mukaan tiedä mikä häntä vaivaa, miksi hän aina tuhoaa kaiken.

Heti ensi tapaamisestamme lähtien oltiin kuin paita ja peppu, pystyttiin puhumaan kaikesta, seksi oli mahtavaa, elin elämäni onnellisinta aikaa. Parhaiten meillä meni kun kummatkin tai edes toinen oli töissä, oli välillä omaa aikaa ja puuhastelua. Työttömyyden aikana teimme kaiken kahdestaan mikä ei ollut mikään päätös, vaan se vain tapahtui. Yritin saada häntä tekemään välillä jotain yksinäänkin, koska ei mikään suhde kestä jatkuvaa yhdessäoloa mutta hänen mielestään kaikki oli hyvin!
Jotain tuon kahden vuoden aikana kuitenkin tapahtui ja hän muuttui niiiin ahdistuneeksi. Hän ei tunne itseään riittäväksi, ei miksikään. Syytän itseäni välillä siitä, tuntuu että meidän suhde tuhosi tämän ihanan ihmisen kokonaan. Enkä voinut estää sitä. EIkä mikään ollutkaan oikeasti siltä miltä näytti, pinnan alla kasvoi jotain kauheaa, ja suren sitä niin kun hän ei voinut minulle avautua. Tulee itsellekin todella mitätön olo.
Olen päättänyt kuitenkin varata ajan sairaanhoitajalle että pääsen puhumaan, mutta olen ihan sekaisin ajatellesani kuinka kaikki olikin kuin kulissia ja se suuri onni pelkkää harhaa. Se satuttaa niin paljon. Haluan vain että hän on onnellinen ja tuntuu että tuhosin hänet, tietämättäni ja haluamattani. Tai sitten hän oli ongelmain jo kun tavattiin, ja se satuttaa ihan yhtä paljon. Se oli vuosisadan rakkaustarina ja kuitenkin täyttä harhaa.

Onko kellään muulla samanlaisia kokemuksia?