Läheisen kuolema ja lapset
Hei!
Aviomieheni on saattohoidossa. Hänellä on aivosyöpä. Tunnen että olen menettänyt kaiken ja tulevaisuuskin pelottaa. Paljon olen miettinyt tulevia jouluja ja muitakin pyhiä. Näen itseni aina yksin kaikkialla mietin sitten mitä tahansa. Meillä on kesämökki joka oli miehelleni rakaspaikka. Sielläkin olen yksin. Itku tulee kun näitä asioita miettii ja pohtii. Tuntuu aivan kuin happiloppuisi ja että olen kuin jossain suljetussa laatikossa josta en pääse pois.
Meillä on kolme lasta, iältään 15, 14,11. Huolestuttaa heidänkin tulevaisuus. Olen täynnä kysymksiä ja mihinkään en saa vastauksia.
Onko täällä muita jotka ovat menettänyt puolinsonsa ja miten olette selvinneet.
Hei!
Voimia Sinulle raskaassa tilanteessasi! En ole itse leski, joten en osaa antaa mitään neuvoja selviytymiseen. Tuli vain mieleeni kirja "Viikkoja ja kuukausia", jonka on kirjoittanut Reko ja Tiina Lundan. Kirjassa mies sairastaa aivosyöpää. En tiedä olisiko kirjasta vertaistueksi sinulle. Leski on kirjoittanut kirjan myös miehensä kuoleman jälkeisestä ajasta, en kylläkään muista kirjan nimeä.
Voimia teille koko perheelle!
En ole menettänyt puolisoani kuoleman kautta, (eronnut kylläkin) en siis voi tietää, miltä sellainen tuntuu.
Tiedän kuitenkin, mitä on ollut olla yksin monen lapsen kanssa. Kaikki oli pitkään rankkaa, kun ei ollut tottunut aivan kaikkea jatkuvasti hoitamaan yksin, mutta asioiden hoitaminen vei arkea eteenpäin. Surun kanssa ei kai auta, kuin hetken kerrallaan eläminen.
Äitini sinnitteli miehensä kuoleman jälkeen ensimmäisen vuoden niin, että hoiteli paljon asioita ja järjesteli. Hänelle tuli kylläkin sitten joitakin fyysisiä ongelmia siitä, että ei niin hyvä, mutta se oli hänen selviytymiskeinonsa. Hän sanoo, että jos olisi pysähtynyt, olisi murtunut täysin luultavasti. En usko, että murtuminenkaan on huono asia, mutta kuka mitenkin asiat kokee itsessään.
Voisin kuvitella, että lapset auttavat pysymään pinnalla arjessa. Kun keskittyy lasten tarpeisiin ja yhdessä olemiseen. Itsellä ainakin yksinäisyyteen on auttanut lasten kanssa oleminen ja heidän asioidensa hoitaminen. Luonteensa mukaan varmasti kukin suruaikaansa elää ja löytää niitä selviytymiskeinoja. Apua tulisi voida saada miltei pyytämättä, koska ei välttämättä jaksa tai pysty pyytämään sellaisessa tilanteessa.
Toivottavasti sinulla on läheisiä, jotka tukevat sinua ihan pienissäkin arjen asioissa tarpeen mukaan. Ruokakassi lähimmäiseltä tai valmiiseen pöytään kutsuminen auttavat hetkessä, uskon.
Ne arkiset, hoidettavat asiat eivät katoa, vaikka lähimmäinen poistuisikin viereltä, päinvastoin niitä taitaa tulla lisää. Niihin vain apua muilta ja itsestä huolehtimista. Toivotan voimia ja heikkokin saa olla.-
Kiitos ohjeista/neuvoista, arjen opastuksesta.
Mieheni nukkui pois 1.1.2012 ja tässä nyt mennään päivä kerrallaan. Asioiden hoitamiseen on menneet nämä päivät. Pelon sekaisin tuntein odottelen hautajaisia. Miten selviän niistä. Toistaiseksi olen pysynyt aikahyvin koossa, mutta miten hautajaisissa sit käy. Se jää nähtäväksi.
Syvä osanottoni ja voimia tulevaisuuteen. Surua voi purkaa esim. seurakunnan järjestämässä ryhmässä, joka on tarkoitettu läheistensä menettäneille, ainakin kotipaikkakunnallani on tälläinen järjestetty.
Itse menetin tyttöystäväni 3viikkoa sitten ja katselin kuinka se putosi parvekkeelta kun jaksanut nostaa sitä.
Puolison menettäminen pahinta mitä voi kokea elämässä sen todennut kun todellisuus tulee vasta myöhemmin.