Kykenemätön puhumaan
En pysty puhumaan asioistani, en kenellekään. Olen yksinäinen, mutten yksin. Minulla on vanhemmat ja yksi läheinen ystävä jolle voisin puhua, mutta en kykene. Miksi?
Lapsuuteni ja nuoruuteni vuoksi. Minulla OLI joskus paras ystävä lapsuudessa. Tämä ystävä manipuloi minua jatkuvasti ja oli todella voimakkaasti omistushaluinen. Samainen ystävä katsoi vieressä NAURAEN kun minua lähes käytettiin nuorena(15-vuotiaana) hyväksi, kun olin juovuksissa. Tiemme erkanivat luojankiitos ylä-asteen jälkeen, mutta siihen asti vuodet olivat todella piinalliset.
Tämän lisäksi veljeni teki itsemurhan 17-vuotiaana, minun ollessa 10-vuotias. Sen seurauksena äitini masentui. Äitini ”piilotti”/hamstrasi kaikki muistot veljestäni itselleen. En saanut kuunnella mitään musiikkia, jota veljelläni oli tapana kuunnella, koska se sai hänet itkemään. Hän ei halunnut itkeä lastensa nähden. Eikä hän myöskään koskaan kysynyt miten minä jaksan, rypesi vain omassa pahassa olossaan. Veljestäni ei koskaan puhuttu perheen keskuudessa. En halunnut puhua. Se sattui äitiini liikaa. En halunnut nähdä äitini itkevän. Minun täytyi olla vahva, jottei äitiin satu. Isä ei koskaan puhu tunteistaan muutenkaan. En saanut tukea omaan olooni mistään. Joten turvauduin syömiseen. Sain syömishäiriön, jota ei ole diagnosoitu, mutta ahmimiseni on sitä luokkaa, että tiedän kyseessä olevan häiriö. Syön tukahduttaakseni tunteeni. En juurikaan käy missään, en viihdy sosiaalisissa tilanteissa, koska joku saattaa kysyä jotakin henkilökohtaista. En kykene vastamaan, ahdistun ja vetäydyn kuoreeni. En jaa mielipiteitäni, en halua konflikteja. Mielistelen vain muita. En osaa käyttää tunteitani. En tiedä miten pitää ragoida. En hallitse itseäni. En luota ihmisiin, sen takia olen yksin. En halua parisuhdetta, koska en kykene sitoutumaan. En pysty kertomaan asioistani, en pysty jakamaan elämääni. Syyllistän tilanteestani mielessäni vanhempiani. Vanhempia, jotka eivät kyenneet tarjoamaan minulle avointa ympäristöä, vanhempia jotka eivät opettaneet, että on sallittua näyttää tunteensa. Tunnen vihaa siitä, etten saanut muistella veljeäni, en koskaan ehtinyt surra. Sivuutin kipeät asiat ahtaamalla ruokaa ja herkkuja sisääni. Miten voin vihata äitiäni? Tulen kyllä toimeen hyvinkin äitini kanssa ja olemme paljon tekemisissä, mutta salaa alitajunnassani tunnen suurta katkeruutta, äidin voivotellessa vain omaa kurjuuttaan sivuuttaen muiden ongelmat.
Mulla on sama ongelma. En pysty puhumaan kellekään. En ystäville, perheelle enkä edes ammattiauttajille. Yksi ystävä mulla on jolle vähän pystyn puhumaan koska meillä on niin samat ongelmat. Mutta en hänellekään paljoa. Ja siksi kaikki asiat jää itselle ja pakkautuu sisimpään ahdistukseksi. Mulla myös tämä luultavasti vaikean perheen takia.
Ja mulla on myös syömishäiriö, toisenlainen vain.
Tää ongelma on niin hankala. Koska pitäis pystyä puhua että jotku asiat ees olis selviä. Että esim koulupoissaoloista ei tulis paskaa niskaan, niinku nyt on tulossa.
On tosi surullista mitä oot kokenu, ja ettet pysty puhumaan. Voimia toivottelen sulle hurjan paljon!! Ootko koskaan kokeilla kirjottaa vaikkapa ystävällesi tai jollekin niitä asioita?
Nyt näin vähän päälle pari kymppisenä tuntuu, että kohta tulee totaalinen romahdus. Oon yrittänyt kirjottaa ajatuksia paperille, mutta niiden näyttäminen kellekään muulle tuntuu ylitsepääsemättömältä.. En voi edes kirjoittaa tunteistani läheisille, koska sitten joutuisin kohtaamaan heidät ja joutuisin sitä myötä puhumaan asioista. Joskus olen miettinyt, että pitäisi mennä keskustelemaan ammattilaisen kanssa, mutta en kykene siihenkään.. Miksi sinne menisin? Miten siellä osaisin puhua sen paremmin? Turhauttavaa..
Käyn kyllä töissä ja vieläpä ammatissa, jossa autan muita ihmisiä. Siellä saan ajatukset pois ainakin hetkeksi omasta olostani, mutta vuorostaan niskoilleni kasautuu myös muiden ongelmia, tuntuu että vajoan vain päivä päivältä alemmas ja alemmas.
Nyt minulla epäillään ms-tautia.. Siitäkään en osaa puhua kenenkään kanssa. Muutamalle olen kyllä asiasta kertonut ja ohimennen jutellutkin, mutta en vakavissani, koska en osaa käsitellä asiaa. Vitsailen vain asiasta, kuten kaikesta vakavasta. Siitä in tullut tapa selvitä asioista, vitsailen vaikeista asioista ja joskus pelkään loukkaavani muita humoristisuudella, vaikken tarkoita sitä. Nauraminen lähes asialle kuin asialle on vain tapani käsitellä asiat. Luulen kärsiväni myös masennuksesta, jota yritän peitellä parhaani mukaan. Kaikki voimani menevät töissä esittäen, että minulla menee hyvin. Välillä on aurinkoisenpiakin päiviä, mutta ne ovat nykyään hyvin harvassa. Ehkä saisin asiani parempaan jos vain onnistuisin menemään ammattilaisen juttusille..
Sun kyllä kannattaa ajoissa hakea apua. Ei kukaan pysty kauaa tuohon. Ja sitten vaan romahtaa. Koitahan saada haettua apua. Kirjoita vaikkapa ensin joku aivan pieni asia, jonka melkein pystyisit sanomaankin ja anna se jollekin kenelle tahdot yrittää kertoa. Sitten vähitellen kirjoita vaikeampia asioita. Kokeile edes!! Kannustan ehottomasti yrittämään, koska et tuu selviään elämästä jos et opi puhumaan asioita.
Hae todellakin ammattiapua. IMHO tarvitset psykoterapiaa ja noin vakavassa tilanteessa sulla on varmaan aika hyvät mahdollisuudet päästä sellaiseen, vaikka jonot on pitkät. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että asioista puhuminen on ehdottoman tärkeää ja voi auttaa enemmän kuin uskoisit. Vaikka olisit analysoinut asioita mielessäsi ja uskoisit ymmärtäväsi niitä, ääneen puhuminen selkiyttää ajatuksia, helpottaa oloa ja tuo uusia oivalluksia. Äläkä luovuta, jos et heti alussa pysty puhumaan.