Hei kaikille.

Ihan kaikkia viestejä en jaksanut selata rivi riviltä, käsiteltäisiinkö jo omani kaltaista tilannetta jossakin niistä. En nimittäin jaksa uskoa, tai ainakaan halua, että olisin yksin tilanteeni kanssa.
Elämäni on sanotaanko kymmenen vuoden sisällä kokenut valtavia mullistuksia, joista olen mennyt läpi siten, että nyt seison pystössä lievästi kyynisenä, mutta hymyillen – taisteluarvilla, jotka enemmänkin tuntuvat, kuin näkyvät. Jotta en pitkästytä teitä kertomalla koko tarinaani heti aluksi, esittelen hieman itseäni ja ilmaisen yksinkertaisesti ongelmani tai asian jonka ainakin koen riipiväksi ongelmaksi.

Olen nelissäkymmenissä, kahden aikuistuvan nuoren äiti, vakityössä taloudellisesti tiukoilla, mutta selviän arjesta kuitenkin. Minulla on ollut kaksi pitkää ihmis-suhdetta, joista jälkimmäinen merkittävä, voisipa sanoa mullistava monin tavoin. Hyvin tavallinen tarina johon törmää joka areenalla – kumppanina narsistinen tai ellei sellainen, jollakin muulla tavalla hyvin vaikea, mahdoton elinkumppani. Liitto päättyi 2002, jonka jälkeen kävin pohjalla 🤕. Pohjalta nousu alkoi 2006 ja nyt arki on varsin tavallista. Kipeät asiat ovat kuitenkin käsittelemättä(ei ole oikein ollut kenen kanssa käsitellä) ja arvaan niiden olevan syynä ongelmaani – en kykene enää suhteeseen miehen kanssa. Olen tarvinnut matkan varrella selviytyäkseni ammattiapua, mutta joka kerta kun olen koettanut ottaa asian puheeksi, on vastaan tullut hiljaisuutta tai tunne, että he eivät ymmärrä mitä puhun. Ehkä ongelmani kaltainen asia ei priorisoidu tämän päivän kärsivien ihmisten seassa listan kärkeen, tosin itselleni se tuottaa aika mittavaakin pahaa oloa. En voi käskeä itseäni olemaan surematta asiaa, koska maailmassa on niin paljon suurempiakin murheita..

Karkeasti ilmaisten. Olen näiden kahdeksan vuoden aikana tutustunut lähinnä netin kautta useaan ihmiseen, jonka kanssa olen käynyt kahvilla, elokuvissa tai viettänyt muuten vain aikaa sen kummempaan ryhtymättä. Joka ikinen kerta, vaikka mies aluksi tuntuu hyvinkin miellyttävältä – tilaa tunnemaastossani alkaa vallata epäilys, vastenmielisyys, tunne siitä, ettei tämäkään mies ole minua varten. Se ei ole pelkkää epämukavaa tunnetta, siinä on myös pelkoa. Tulee ahdistus ja kertakaikkinen pakko irtisanoutua tuttavuudesta, koska tilanne käy niin ahdistavaksi. Mielestäni ahdistus ei liity esim. seksuaalisuuteen, vaan yleisesti ottaen kyvyttömyyteeni laskea alas kilometrien korkuiset muurini. Niitä muureja ei ollut ennen ja siksi olenkin jotenkin niin tuskastunut tilanteeseen. Onko tarkoitus, että elämäkokemus rampauttaa ihmisen, eikö sen kuuluisi kasvattaa ja antaa näkökulmaa?

Olen pahoillani jos loukkaan tällä tarinallani heitä, joiden on ylipäänsä vaikea tutustua toiseen sukupuoleen. Minulle se ei ole vaikeaa, vaikeaa on antautua tuntemaan. Tunnistan ongelmani, mutta en kykene tekemään MITÄÄN asian eteen. Kerta toisensa jälkeen mukavan ihmisen tavattuani päätän, että nyt taistelen tämän yhden vaikean vaiheen yli, johon kaikki tutustumiset kaatuvat. En ole pystynyt siihen vielä kertaakaan. Nyt olen tilanteessa, jossa lähes pakkomielteisesti tutustun netissä ihmisiin, sovin tapaamisen tai kaksi ja sitten seis. Vähitellen tilanne on mennyt siihen, että en ole enää sopinut edes tapaamisia vaan keskustellut ja kun tapaaminen tulee puheeksi, ahdistun ja vetäydyn.

Mitä tämä tällainen juttu on, minusta se on sairasta enkä tiedä mitä minun pitää tehdä?

On kova toive toisen ihmisen läsnäolosta, muisto siitä miten ihanaa oli parisuhteen hyvä puoli ja ikävä toista ihmistä – mutta olen niin lukossa, että räpiköin omassa suossani joka tuntuu upottavan yhä syvemmälle.

Onko teillä hyvät ihmiset kokemusta tällaisesta tai mitä voisitte kertoa minulle neuvoksi, jotta saisin jonkinlaista uutta näkökulmaa asiaan. En ole kehdannut kertoa ja toisaalta ei olekaan sellaista ihmistä, jolle tästä voisi puhua. Muut ovat suhteissaan tai tyytyväisen oloisia viilettäviä singlejä. Minulla on varmoja aavistuksia, jonkinlainen tieto siitä, että olen tavallaan syytön tilanteeseen johon olen ajatunut – mutta ei yhtään ajatusta, miten pääsisin eteenpäin.

Olisin kiitollinen jokaisesta pienestäkin kommentista. Onko teillä tietoa, käydäänko jollakin areenalla keskustelua vastaavista asioista tämän Tukinetin lisäksi. Uskon, että meitä riutuvia tunnevammaisia on paljon, mutta surevatko kaikki yksinään jossakin?

Tällä hetkellä tuntuu niin kuin olisin ulkopuolella omasta elämästäni seuraamassa jotakin merkillistä peliä, en omaa elämääni – en sitä Minua, joka aiemmin olin. Elämäniloinen, rohkea ja antautuvainen – nyt yksi tunnesumppu 🤔. Horisnontissa siintää kauhukuva kyynisestä naisesta, jonka sydän on kääntynyt läpipääsemättömäksi kiveksi. Kuva hyvin onnettomasta, yksinäisestä ihmisestä. Sellainen tulevaisuus tuntuu lohduttomalta.