Kuvitteellisen ongelmainen nuoruus
Olen nuori aikuinen nainen, 20v. Olen joutunut muuttamaan takaisin vanhemmilleni kesäkuussa, raha-asioiden takia. Kotioloni ovat masentavat, vaikkei niiden välttämättä pitäisi olla. Vanhempani ovat pitkäaikais työttömiä, olleet koko ikäni ajan. Taloutemme on siis ollut vaakalaudalla koko elämäni ajan. Niinkuin minunkin talouteni, kun asuin omillani. Pelkään, että vanhempani ovat syrjäytyneitä. Pelkään, että itsekin syrjäydyn. Pääsin ylioppilaaksi keväällä, eikä minulla nyt ole mitään. Olin kesällä töissä, keräsin rahaa reissuun, kun ei palkka olisi vuokraankaan riittänyt. Reissun jälkeen rahat olivat loppu.
En vain saa itseinhoa kuriin, inhoan sitä mitä olen ollut, sitä mitä olen nyt ja sitä mitä tulen olemaan. En pidä itsestäni, enkä usko muiden pitävän minusta, tuntuu mahdottomalta, että minusta voisi pitää… Minulla on silti ihana miesystävä. Vihani itseäni kohtaan, saa minut silti välillä epävarmaksi. Rakastamme toisiamme, ja hän onkin yksi ainoista, joka tällä hetkellä saa minut tuntemaan iloa. Minulla on paljon ystäviä, mutta välttelen heidan tapaamistaan. Pelkään, ettei minulla ole mitään sanottavaa, pelkään, etten osaa antaa heille mitään. Pelkään, että minusta ei pidetä. Pelkään, etteivät he enää halua tavata minua. Tuntuu, ettei kukaan (Paitsi kaksi parasta ystävääni), oikeasti välitä minusta tippaakaan.
Ennen olin melkein ylisosiaalinen, halusin jatkuvasti tavata ihmisiä. Halusin tavata uusia tuttavuuksia sekä jo ennestään tuttavia ja ystävia. Nyt olen eristäytynyt entistä enemmän, ja jännitän tuttujen näkemistä selvin päin, sekä ylipäätään.
Tällä hetkellä ahdistaa, en ole tänään päässyt kotoani, olen vain itkenyt. Minun piti viedä sossuun toimeentulohakemus, mutten saanut sitä aikaiseksi. En tiedä miksi. Olen vain itkenyt, pelkään että sekoan oman pääni sisässä… Halusin soittaa Nuorisopoliklinikan puhelimeen, kun ystäväni suositteli sitä, mutten uskalla… Olen miettinyt hakea apua jo kauan, mutten ole uskaltanut. Olen ajatellut, että on muita, jotka tarvitsevat sitä enemmän. Olen myös pelännyt, että minut hylätään… Kävin koulupsykologilla muutama vuosi sitten, hän ei neuvonut minua missään, kysyi vain tyhmiä ja nyökkäsi, sitten valehtelin että kaikki oli kunnossa, koska en tuntenut hänen ymmärtävän ahdinkoani. Hain aikaa uudestaan koulupsykologilta puoli vuotta myöhemmin, silloin henkilö oli eri. Hän vain tarttui siihen seikkaan, että olin kokeillut kannabista (mitä noihin aikoihin poltin melko aktiivisesti), ja totesi että kaikki oli hyvin. En saanut tarvitsemaani apua..
Suru on jossain määrin aina vaivannut, muttei tällä tavalla, nyt se dominoi kaikkea, ennen vain ajoittain.
Nyt tuntuu, että ulospääsy olooni on kaukana tunnelin päässä, eikä valoa edes näy…. En osaaa auttaa itseäni, en ole koskaan osannut.. Eikä kukaan muukaan auta. Mikä neuvoksi? En jaksa jatkaa… Olen kiitollinen jos joku jaksaa lukea lyhyen tarinani.
Terveisin, surullinen tyttö
Hei PieniMyy, ninulle tuli kirjoituksestasi mieleen,,että kannat myös vanhempiesi tunteita hartioillasi. Sellainen elämäntilanne pitkään jatkuneena,,köyhyys suomeksi sanottuna on niin vaikea asia ja harva siitä huumorilla pötkii eteenpäin. Onko sinulla mahdollisuus mennä juttelemaan ammattiauttajalle? Eri asia kuin koulukuraattorille.
Asenteet olivat pielessä niillä sinun aikaisemmilla kuraattoreilla.
Sinun tulisi saada ymmärrystä ja pystyisit puhumaan asioistasi. Se vapauttaisi energiaa kokea myönteisiä asioita elämässä. Kirjoittaminen tänne on myös hyvä asia.
Minä olen ollut myös ja moni muukin toimeentulo asiakas. Voimia sinulle!🙂🌻
Hei
Minulla heräsi tekstistäsi muutamia kysymyksiä, toivottavasti en vaikuta liian tungettelevalta 🙂
Mikä sinulla on suurimpana syynä tai asiana kun ajattelet ettei sinusta voi pitää tai kun inhoat sitä mitä olet/ajattelet olevasi tulevaisuudessa?
Koetko, että voisit jotenkin vaikuttaa siihen, millainen olet vuoden tai viiden päästä?
Olen itse suurinpiirtein sinun ikäisesi ja samankaltaisesta perheestä. Ymmärrän häpeän omasta perheestä ja taloudellisten vaikeuksien kanssa on välillä todella vaikeaa kun toivoisi että voisi tuntea olevansa turvassa vaikka omat keinot eivät riitä.
Onneksi kuitenkin asiat muuttuvat, vaikka sitten huomaamattoman pienissä määrin, kokoajan. Ei kannata pitää varmana sitä, että elämä jatkuu sellaisena kuin se nyt on. Itse en olisi synkimpinä hetkinä voinut kuvitellakaan että nousisin ja että asiat järjestyisivät, mutta niin siinä vain kävi 🙂
Voitko keskustella ystäviesi kanssa sinua huolettavista asioista, kuten teidän väleistänne? Saattaisit huomata että olet pelännyt turhaan.
Voimia tähän viikkoon 🙂
Hae ihmeessä apua, koska mitä pidemmälle vajoat, sen vaikeampi sieltä on nousta. Tiedän kokemuksesta. Tiedän myös, että se voi tuntua tosi vaikealta ja raskaalta, koska voimavarat ovat niin vähissä ja usko itseensä ja tulevaisuuteensa alhainen. Onko sulla ystäviä? Voisiko joku vaikkaa auttaa siinä toimeentulotukihakemuksen tekemisessä tai avun hakemisessa?
Olen hyvin kiitollinen, että vastasitte tekstiini. Luulin, ettei tosiaan kukaan tekisi niin.
siruja;
olet varmaan oikeassa, että olen hakenut vääriltä tyypeiltä apua. Olen halunnut kauan hakea apua,mutten ole halunnut ehkä hyväksyä, että sitä tarvitsen. Mutta pelko siitä, että haen apua turhaan, tai todetaan etten sitä tarvitse on myös saanut minut pysymään tumput suorina. Välillä myös psyykkaan itseni voimaan hetkellisesti paremmin, jottei minun olisi pakko hakea apua... mikä toki on hyvin tyhmää, mutta tuntuu hyvältä idealta niin kauan kun onnistuu hetkellisesti kieltämään omat ongelmansa.
Kiitos kannustuksesta, paljon voimia myös itsellesi =)
Vori;
Et ole lainkaan tungetteleva, ymmärrän kysymyksesi. En tunne itseäni kovin usein hyväksytyksi sellaisena kun olen, koska en ehkä itsekään hyväksy itseäni. Jostain minun päähäni on iskostunut ajatus siitä, että en kelpaa... Kaveriporukoissa en osaa bondata niinkuin muut tekevät, ja se saa minut epävarmaksi. Olen epävarma siitä mitä pitäisi sanoa ja miten käyttäytyä. Kun luulen, etten osaa näytä asioita luontevasti ja kivasti, tunnen myös muiden hoksaavan minun olevan outo. Tiedän, että monella ihmisellä on ongelmia avautumisen kanssa (en meinaa elämäntarinan kertomista) muille rehellisinä omina itseinään, mutta tuntuu, että itse olisin tosissani tehnyt töitä rakentaessani kivikovan muurin ympärilleni.
Kuullostaa tutulta, tuo tunne mikä sinullakin on ollut. Tuntuu ettei mikään tule paremmaksi, nyt eikä tulevaisuudessa. Ja tuo tunne, ikävä kyllä tulee pintaan etenkin silloin kun olen kotona, ja kun kaikki ovat kotona. Vanhempani ovat kotona niin paljoa, ja aina tekevät vain samoja asioita. Se masentaa minua. En tiedä masentaako arki välttämättä heitä, mutta heidän yksitoikkoisen ja harmaan arjen sivustakatsominen on rankkaa. Luulen tulanteen olevan heillekkin rankka, he vain kieltävät sen. Isälläni on todettu olevan mielenterveydellisiä ongelmia(luulen sen olevan jonkin asteen depressio). Vanhemmillani on aika paljon moodswingeja..
Minulla on 2-3 ystävää jonka kanssa näistä asioista voin puhua, mutten aina ihan kaikesta heidänkään kanssa. Poikaystävällenikin voin kertoa melkein kaiken,mutta samanlainen sensuuri pätee häneenkin. En vain saa ulos syvimpiä tunteita, jotka ovat ollleet sisälläni vuosikaudet.
Miten sinä olet päässyt eteenpäin, mikäli olet samankaltaisen menneisyyden kasvatti, ja kokeneut samanlaisia asioita? Olen hyvin kiinnostunut itsekin, sillä en tiedä ketään, jolla olisi ollut samanlaista elämäntilannetta.
Kiitos samoin, valoisaa viikkoa sinullekkin 😎
repukka;
olen iloinen, että niin moni kehottaa minua hakemaan apua! Kiitos. Muuten sen hakeminen tuntuisi liian vaikealta, turhalta, itsekkäältä... ylireagoinnilta. Minun isäni vei toimeentulohakemuksen onneksi perille. Minulla on 2-3 ystävää, joille yritän kertoa mahdollisimman paljon.. yksi heistä tosin on itse masentunut, ennen pahemmin, enää ei niin, ja hänen vaivaaminen omilla ongelmillani tuntuu pahalta. Tuntuu kuin puhumiselle ei ikinä riitä sitä aikaa, tai ettei sille ole ikinä sopivaa ajankohtaa.. En osaa itse aloittaa, en osaa ottaa vakavasti sanomisiani kun kerron ne ystävilleni.
Puhtia sinulle, kiitos =)