Täällä kirjoittelee kolmen lapsen äiti, joka jo muistaakseni 11- vuotiaana valvoi viikon putkeen, koska ymmärsi oman kuolevaisuutensa ja näin ollen alkoi pelätä kuolemaa. Pelko ei ole mielessä jatkuvasti, vaan aina silloin tällöin. Kaikkien kolmen lapsen kohdalla pelkk on nostanut päätään lähes heti synnytyksen jälkeen, nuorimmainen on nyt kuukauden vanha ja pelko on täällä taas. Asiaa ei yhtään helpota se, että vanhemmat lapset ovat alkaneet itse puhua kuolemasta (normaalia kehitystasoon nähden + hoitokaverin kuolema) Itse en voi näihin keskusteluihin ryhtyä lasteni kanssa, koska itken jo heti kun edes ajattelen asiaa.

Tiedostan, että kuolema on täysin luonnollinen asia, mutta pelkään sitä, ettei minua enää ole, haluan niin kovasti elää! Toivon, että oma kuolemani on vasta monien vuosien päästä, mutta pelkään sitä olemattomuutta jo nyt ja tiedostan ettei siinä ole mitään järkeä. Olen hoitoalalla töissä ja nähnyt useita kuolemia niin osastoilla, kuin kotonakin. Rauhallisia pois nukkumisia ja väkivallan seurauksena liian aikaisin lähteneitä.

Pitkään olen miettinyt miten hakisin apua tähän järjettömään pelkooni, joka oukeasti alkaa jo ahdistamaan näin yön pikkutunteina ja päätin kokeilla ajatusteni kirjoittanista tänne foorumille. Tuntuu jotenkin tyhmältä ottaa asia puheeksi kotona miehen kanssa. Kun ahdistus ja itku tulee toisinaan iltaisin, niin annan sen tulla, olen monet itkut itkenyt ”pois menoni johdosta” jo etukäteen, tämä helpottaa oloani taas hetken. Tätä kirjottaessani olo tuntuu taas helpommalta, keveämmältä. Tiedän, että pelko väistyy taas kun vauva tuosta kasvaa ja hormoonit tasaantuu, mutta siihen asti on yritettävä elää asian kanssa.

Anteeksi kirjoitusvirheet (naputtelen tätä puhelimen näppäimillä) sekä paikka paikoin sekava ilmaisu, ajatukset vaan juoksee lujaa, nyt kun niitä yrittää pukea sanoiksi.