Ei tänne kuitenkaan kukaan vastaa, joten kirjoitan itse hieman lisää. Kävin hautapaikan jo varaamassa. Se tuntui pöhköltä, mutta samalla jollain tavalla helpotti. Meneekö sairautani piikkiin? Ehkä, tai sitten ei. Ahdistaa suunnattomasti. Elän todella niin, kuin kuolisin huomenna. Yksin olen ajatuksineni. Papille kävin puhumassa, se nyt tietää...mutta kukaan läheisistäni ei tiedä mitä minä ajattelen. Alan kirjoittelemaan viimeistä tahtoani ja suunnitteleen hautajaisiani. Kuolen sitten huomenna tai en. Elämällä ei ole mitään väliä. Olen nähnyt ja kokenut kaiken, mitä se on tarjonnut. Ulospääsyä ei ole. En halua enää pyydellä anteeksi olemassaoloani.

Hei!

Ajattelin kirjoittaa kun tuntui olevan paljon paljon tuttuja tuntemuksia kuin minulla. Olen nuori mutta totaalisen pettynyt ja kyllästynyt koko elämään, kaikkeen elämiseen - ihan kaikkeen! Haluisin kuolla pois tästä kaikesta, mieluiten tosi nopeasti vaikka heti tänään. Olen aiemmin sitä itse yrittänytkin mutta ikävä kyllä huonolla menestyksellä, siitä ei ole seurannut kuin toivotonta ja typeriä kuntoutuksia ja leikkauksia ym. Paras olisi että vaan "kuolisin pois", loppuisi tämä karmea olotila ja mietiskely ja "jonkin odottelu". Ei minun elämästä hyvää saa tekemälläkään, se on pilattu jo lapsesta asti muttei siitä sen enempää. Olisi kai hyvä puhua näistä jollekin mutta kukapa näitä haluisi kuunnella ja sitten sekin että eihän näitä asioita/oloja ymmärrä kukaan muu kuin korkeintaan joku toinen vastaavassa tilanteessa ollut/oleva. Eikö vaan? Mikä tässä sitten on pahinta - no, itse sanoisin että just se karmea hirveä helvetillinen olo. Se kun ei lähde millään minnekään.

terveisin Inna

Tuttua, niin tuttua. Ja se, että kamppailee näitten tuntemusten kanssa pohjattoman yksin. Sitä omaa tunnetta (ainakin itsestä tuntuu niin) kun ei käsitä kukaan toinen. Minäkin olen yrittänyt aiemmin itsaria useampaankin otteeseen, mutta nyt on selviö, etten tee sitä, sillä mulla on ihana tytär, jolle en halua sitä muistoa, että äiti lähti näin. Silti elän kuoleman odottelussa. Mulla on läheisiä kuollut lyhyen ajan sisään useita, suhteellisen nuoria. Paraillaankin mun bestiksellä on aivokasvain ja se on levinnyt muuallekin, joten hänkään ei ole pitkäikäinen. Kadehdin häntä, jospa se sairaus ois mulla. Mutta kun olen fyysisesti terve. Psyykkinen puoli vaan remppaa. Oletko sinä käynyt esim. mtt:ssä juttelemassa? Minä olen siellä jotenkin erikoistarkkailussa. Mutta tuntuupi, että ei nekään ymmärrä. Joitakin se kenties auttaa. Meinaavat, että mun ajatukset on ihan sairaita. Mutta ens viikolla menen hautapaikkani varaamassa, sanokoot kuka mitä hyvänsä. Vaikka eipä sitä moni tiedäkkään. Tää olotila - niinkuin sanoit - on se pahin. Tuntuu, kuin helvetti ois mun sisällä. Syön temestaa, että rauhotun, mutta sekin vetää vaan turraksi ja haluisin, että ajatukseni ois kirkkaina. Itkisin, jos pystyisin. Ei millään väliä.

Turhaa täällä roikun ja turhaa odotan jonkinlaista tukea. Kun en tiedä itsekään, mitä tarvin. Ottaako rauhottavaa vai säilyttääkö ajatuksen kulku? Tuntuupi vaan, että pala palalta lahoan sisältä päin. Onko missään apua? Minne otan yhteyttä? Nyt kun on sunnuntai ja kaikki on kiinni. Minä olen todella tuskastunut tähän olotilaan. Hypin seinille. Mies lähti ongelle ja saan onneksi olla hetken itsekseni. Meillä ei mene hyvin. Mutta ei ole voimia erotakkaan. Odotan tieten, että tää itsekseen paranee. Tässä kun on jollut jo viikkoja tätä huonointa aikaa, olen kokenut, mitenkä muisti pätkii niin, että kuvittelin jo, että on alkavaa dementiaa. Unohtelen mitä oon tehnyt tai sanonut, unohdan esim. sen että eilen oli kova ukonilma. Imettelin vaan, että onko yöllä satanut, kun liiterin seinä on märkä. Tämäkin ahdistaa. Oon todella hukassa, enkä tiedä, mitä tehdä. Olo on ihan sama kuin mitä edellisissä viesteissä olen kirjoittanut. Onko kellään jotain pientä sanaa tällaiselle avun kerjääjälle???

Pienen pieni halaus nyt kuitenkin.

ps tuliko kalaa? Miksi et mennyt mukaan vaikka rannalle istumaan, jos et onkia jaksa?

Niin tutulle kuulosti nuo ajatukset. Minä olen aikaisemmin elämässäni "haaveillut" kuolemasta. Se on ollut sellaista todellisuudenpakoa kait. Kuten voit omasta ketjustani lukea jos viitsit minulla on erittäin paljon ja päivittäisiä kuolemanajatuksia ja suunnitelmiakin. Minulla on selkeä syy, jonka koen pilanneen elämäni eli vakava sairastuminen. Minut on hoidettu, mutta uusimisen uhka on aina olemassa. Asia on mielessäni joka ikinen päivä. Minulla on valmiit suunnitelmat kaiken varalle. En lähde yksin. Mieheni lähtee kanssani. Mutta tietysti elän niin kauan, kuin saan. Joka ikinen päivä muistan aikaa, jolloin olin terve ja voimissani. Oli kylläkin mielenterveysongelmia, mutta ei tämän kaltaisia, kuin nyt. Mutta hyvin omakseni koin nuo päivittäiset kuolemanajatukset. meillä jokaisella on omat syymme niihin, ehkä erilaiset, mutta silti. Minulla on ollut aina hyvin mutkikas elämä. Lapsuudesta asti epävakaa. Tuntuu, etten kestä enää tätä sairastumista. Että se on piste kaikelle. Vedän myös Temestaa, melkein "kuin leipää". Tosin olen vetänyt niin pitkään, ettei se enää kunnolla auta. Olen joutunut lisäämään annoksia, mutta ei ne vielä mitään kourakaupalla ole. Halusin vain sanoa, että ymmärrän jotenkin nuo sinun kuolemanajatukset. Minä olen itse miettinyt niitä nyt päivittäin viime syyskuusta lähtien ja ennen sitä kausittain. Jos viitsit niin voit lukea lisää omasta ketjustani. Minulla ei ole antaa lohdutuksen sanaa. tiedän, että jos miettii kuolemaa päivittäin ei siihen auta oikein mikään. Aika ja jokin tapahtuma voi muuttaa mieltä, mutta ei välttämättä. Se ajatus saattaa jatkua niin kauan, kuin elämme.

Kiitos halauksesta, maanvaiva. Nää virtuaalihalauksetkin toimivat. Tuli kalaa, juu, mutta tuo onkiminen on ukon oma harrastus, ei se mua mukaan ota. En ole kyllä kysynytkään. Huomenna on taas akupunktiohoitokerta. Heppaselta hoidolta tuntuu, mutta parempi kuin ei mitään. Tää päivä meni kitkuttaen, odotan, että uni tulee ja vapauttaa mut ajatuksistani. Onneksi univaikeuksia ei ole, nukun melkeimpä liikaakin.