Lueskelin juuri ketjut ”Ajatuksia kuntoutumisesta”, ja täytyy sanoa että olen totaalisesti eri mieltä kirjoittajan kanssa. Miten voi olla mahdollista, että niin suunnattomasti rahaa ja muita resursseja käytetään noin hyödyttömään ja triviaaliin toimintaan? On kursseja, päivätoimintaa, työtoimintaa, koulutusta, ryhmiä ja valmennusta. Ja mihin tämä tähtää? Siihen, että mielenterveysongelmainen hyväksyy ongelmansa ja oppii elämään sen kanssa niin että pärjää arkielämässä. Ihan hyvä tavoite sinänsä jos muuhun ei ole mahdollisuuksia, mutta eikö ensimmäisen ja tärkeimmän tavoitteen pitäisi aina olla parantuminen?! Näistä ”kuntouttavista” toimenpiteistä yksikään ei tähtää siihen, että ihminen parantuu sairaudestaan. Ei yksikään!

Miksi mielenterveysongelmaisen pitäisi alistua olemaan loppuikänsä sairas ja vielä hyväksyä sairautensa? Sanotaanko jalkansa murtaneelle ikinä, että laitetaan sinut nyt kurssille missä opit käyttämään murtunutta jalkaa kivusta huolimatta, ehkä se joskus siitä luutuu paikalleen kun hyväksyt tilanteesi ja otat osaa vaikka johonkin ulospäin suuntautuvaan toimintaan?

Kuvitelkaa kuinka monta lääkäriä ja kunnollista terapeuttia saataisiin palkattua rahoilla, jotka nyt menevät siihen turhanpäiväiseen ihmisten pallotteluun! On järjenvastaista pakottaa esim. masentunut tai ahdistunut toimintaan, mikä lisää pahoinvointia entisestään. Se ei hyödytä ketään muuta kuin toimintaa järjestäviä tahoja. Miksi ihmistä ei oteta kokonaisuutena hoitoon ja järjestetä sitä elämää kerralla kuntoon? Kyllähän siihen varmasti rahaa ja aikaa menee, mutta eikö sitä ole järkevämpi kuluttaa tehokkaasti yhdellä kertaa, kuin useiden (kymmenien) vuosien aikana erilaisiin ”kuntoutuksiin” ja tukiin? Yksi isompi panostus, vaikka joku tehohoitojakso, ja sairaus voi olla voitettu. Potilaasta tulee vihdoin omaa potentiaaliaan toteuttava tuottava yhteiskunnan jäsen.

Ja miksi kaikki opiskeluun ja työelämään ohjaava toiminta on suunnattu näihin ammattikouluihin ja opistoihin? Onko niin vaikea uskoa, että joku mielenterveysongelmista kärsivä voisi olla jopa lukion käynyt? Tulevaisuus ei näytä kovin ruusuiselta, jos ainoa mahdollisuus työpaikan saamiseen on opiskella siivoojaksi.

Todella vähän huomiota kiinnitetään myös kuntoutujien elämäntilanteelle. Suurin osa elää minimitoimeentulolla eikä omista autoa. Siinä tilanteessa karsiutuu moni mahdollinen työpaikka jo pelkän sijainnin perusteella, varsinkin jos asuu vähänkään pienemmällä paikkakunnalla. Uskon että ihan selkeä konkreettinen apu voisi monessa tilanteessa auttaa eteenpäin paljon paremmin kuin joku kurssi tai suojatyöpaikka, esimerkiksi vaikka jonkun tahon järjestämät (ilmaiset) kuljetukset töihin ja kotiin, kunnes saa muutaman kuukauden palkasta säästettyä sen verran että voi ostaa oman auton. Ulosotossa olevat saatavat tekevät myös lähestulkoon mahdottomaksi päästä ylös sieltä kuopasta ja jälleen kiinni elämään. Jonkinlainen suoja ulosottoa vastaan esim. työllistymisen ensimmäisen vuoden ajalle voisi tehdä ihmeitä monen ihmisen tilanteelle. Ja kysymys ei ole siitä, että kenellekään annettaisiin ”ilmaista rahaa”, vaan siitä että se hauras selviytymisvietti saataisiin pidettyä hengissä kyllin kauan vahvistuakseen. Esimerkiksi toimeentulotuella elävä ei saa omistaa autoa, se on myytävä ennen kuin saa mistään tukea. Eli kun on pohjalla, viedään se viimeinenkin keino auttaa itsensä ylös. Miksei niitä kuntoutusrahoja käytetä keinoihin, millä voisi konkreettisesti muuttaa ihmisen tilannetta ja mahdollisuuksia?