kun seinät tuntuu kaatuvan päälle
En nyt tiedä miksikä mut luokitellaan mutta kerrottakoon taustoista sen verran, että olen 19, työssäkäyvä ja parisuhteessa elävä.
eli kaikki alkoi kesän alussa, kun paras ystäväni muutti pidemmälle asumaan ja huomasin olevani raskaana. pohdimme vaihtoehtoja ja päätimme avokin kanssa, että keskeytämme raskauden. avokki oli juuri lähdössä inttiin ja pelkästään viikkoa ennen keskeytystä rupesi ahdistamaan tämä miehen lähtö. viikkoa myöhemmin meninkin sitten sairaalaan, jonka jälkeen olo ei ole enää millään tavalla ollut normaali. en enää ollutkaan niin varma päätöksestä.
töissä hirvittävät paineet, työnantaja ei jousta minun kanssani viikonlopuista, jolloin voisin nähdä armeijassa olevaa miestäni. en pysty nukkumaan, nään työasioista jatkuvasti painajaisia, olen laihtunut kuukauden aikana melkein 7kg kun ruoka ei vaan maistu. olen jatkuvasti itkuinen ja äkäinen. päässä pyörii vaan ajatus, ettei musta ole mihinkään eikä kukaan mua oikeesti edes tarvitse.
en pysty edes tähän tekstiin edes muotoilla lauseita järkeviksi eli yrittäkää saada selvää.
Voimia sinulle.
onko sulla ketäään kenen kanssa jutella; kaveri, terveydenhoitaja, lääkäri...?
Voisitko esim hyötyä lääkityksestä, terapiasta tms.
yritä aktiivisesti hakea apua ja yrittää jaksaa. kaikilla on välillä vaikeaa, mutta yleensä asiat selviävät ihan hyvin.
Pidä hyvää huolta itsestäsi.
Meddy43
Hei Ynneej!
Sinä kirjoitit tilanteestasi ja se on hyvä asia,,,tukea tarvitset ja laihtumisesi
kertoo omalla tavallaan asioiden painavan mieltä.
Onko sinulla ketään kelle voisit puhua asioistasi?
Olisi hyvä purkaa pahaa oloa puhumalla. Voitko kuvitella meneväsi
puhumaan terveyskeskukseen ja kysyä miten pääsisit psykiatrian
sairaanhoitajalle puhumaan tai vastaavalle. He ovat vaitiolo velvollisia joten
ei tarvitse pelätä asioidensa leviävän.
Tilanteesi ei tosiaan kuulosta minustakaan hyvältä ja tarvitsisit tukea. Olet kovin nuori vielä. Minkälaiset välit sinulla on vanhempiisi? Voitko heiltä saada tukea? Tämä nyt on keski-ikäisen ihmisen näkökulma, mutta olen myös vähän sinua nuorempien teinien äiti ja ajattelen, että haluaisin pystyä olemaan omille lapsilleni tukena vaikeissa tilanteissa. Ymmärrän kyllä myös sen, että aina ei voi tai halua omille vanhemmille murheistaan kertoa tai heiltä pyytää tukea ja apua. Jos et voi/halua heille puhua, yritä kuitenkin löytää joku vaikka ammattiauttaja ja hänelle puhua. Ei ole hyvä jäädä yksin ahdistukseen pyörimään. Ja tänne voi tosiaan aina kirjoittaa.