Kun pahaolo tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan
Aluksi kaikki oli hyvin. Parisuhde toimi, vaikka tieten riitoja oli, sain uuden työkokeilupaikan.
Yhtäkkiä kaikki alkoi vain mennä alamäkeä.
Poikaystävä oli sitä mieltä, että ei jaksa enää yhdessä olla, kun sen mielestä aina vain tapellaan. Kun on aikoja jolloin olen mukava ja niitä kun tyhjästä kiukuttelen. Sanoi että mulla pitäis hakea apua ja selvästi vielä mua vaivaa menneet tapahtumat ennen kuin hänet tapasin. Osittainhan olikin oikeassa. Erottiin kuitenkin ystävinä ja molemmille se oli ok. Jopa mulle. Mut nyt tuntuu etten mä vaan enää jaksa ☹️
Työt alkoi hyvin ja jaksoin jopa käydä, vaikka ero tulikin. Kaikki meni siihen asti hyvin, kun jäin ekoille saikuille kuumeen takia. Kuitenkin menin jo seuraavalla viikolla takaisin. Pikkuhiljaa alkoi jaksaminen kadota ja tuli enemmän sairaslomia. Nyt olen ollut viikon saikulla, kun tämä tauti ei tunnu lähtevän millään pois. Liekkö tämä stressikin mikä pitää tätä tautia vielä yllä.
Ihan jopa alkaa pelottaa mennä taas töihin. Miten ne siellä suhtautuu kun oon niin paljon tässä kuussa ollut pois, kun elokuussa vasta siellä aloitin.
Mutta se miksi nyt viimein uskaltaudun avautua on se, että tuntuu kuin kaikki kaatuisi päälle. Tämä iän ikuinen sairastelu, ja ero, mikä vaikuttaa jaksamiseen yhtään mihinkään. Flunssan takia ei ole makua aistia minkää ruoan tai juoman suhteen, eron takia ei ole edes koko ruokahalua enää. ☹️ Siinä jopa yhdenlainen syy miksi ei mitään jaksa.
En haluaisi edes kirjottaa sitä sanaa, mutta jos myönnän sen täällä, saattaisin jopa itse uskoa sen paremmin, mutta en siltikään osaa/uskalla hakea siihen apua.
Olen masentunut ☹️
Osaan peittää tunteeni hyvin, kun edes lähimmäiset eivät näe kuinka paha mulla on oikeasti olla. Valehtelen jopa että kaikki on hyvin ja erokaan ei tunnu missään enää. Ja kukaan ei huomaa hymyn tai naurun takaa, että esitän vain. Valehtelen myös syöneeni vasta, jos joku sattuu kysymään ruoanlaitosta tms. Valehtelen menemisistäkin, jos haluan vain olla yksin ja itkeä 😭 ☹️
Mikään ei tunnu helpottavan tätä oloa ☹️ enkä mä vaan enää jaksa tämmöstä ☹️
Voimia, samantyyppinen paha olo täälläkin. Vaikka eri syistä. Mulla ei ole parisuhdetta koskaan ollut ja elämänsisältö on ollut työ, joka meni tuossa äsken alta. Ahdistaa ja pelottaa, vaikka monia uusia hyviä juttuja elämässä oli tullut juuri ennen takaiskua. Pelottaa, että nekin menee, kun ei oikein ole voimia ajatella muuta kuin ongelmia ja pala kurkussa koko ajan. Koko ajan yritän läheisille olla hymysuin, kun ei kehtaa oikeita tuntemuksia kertoa (mitä mä tässä oikein valittelen, onhan muillakin ongelmia tms. selitykset takaraivossa).
Työhönpaluuta sun ei tarvi pelätä, eihän sairaus ole sun syysi. Itse olen reilu 6 vuotta sitten kokenut työhönpaluun pitkältä masennussaikulta, ja kirpaisi se vähän, mutta lopulta tuli parempi mieli. Ja työkaverit taitaa sulla olla sen verran uusia, että ne voisi toimia jonkin näköisenä edes vähän helpottavana uutena alkuna. Helppo tietysti mun sanoa, mutta jaksamista.
Hei. Luin kirjoituksianne ja tuli mieleen kun olin masentunut ja luin erään artikkelin jossa oli tutkittu mitkä asiat aiheuttavat ihmiselle kriisin ja kuinka iso sen vaikutus on asteikolla 1-5. En muista enää tarkoin miten se oli, mutta se varmaan löytyy netistäkin tai ainakin vastaava asteikko. Minua helpotti se, kun tajusin kuinka monta isoa kriisiä oli menossa yhtaikaa, ja ettei ollut mikään ihme, että olin masentunut, siis löytyi selitys sille miksi voin pahoin.
Meillä suomalaisilla tai onkohan se muuallakin maailmassa, on tapana yrittää pärjätä vaikka mitä olisi tapahtunut, ei uskalleta sanoa että nyt ei mene hyvin, on vaikeaa. minulla ainakin oli se pelko, että vahingoniloisia lähimmäisiä oli aika paljon, siksi e uskaltanut sanoa, kun en luottanut oiekin kehenkään. Pelkäsin arvostelua ja tuomitsemista, ehkä?
No, se on takanapäin.
Eli mun kriisit yhtäaikaa oli: avio-ero, muutto, yksinhuoltajuus, työttömyys, opintojen aloittaminen, alkoholismista ja tupakoinnista toipuminen, epäonnistumiset seurustelusuhteissa ja sitten tulikin masennus mukaan.
Kun siitä selvisin jotenkuten tuli uudet kriisit: asunnon myynti, ero seurustelusuhteesta, muutto, isän kuolema, eläkkeelle joutuminen, kaikki nuo perä jälkeen yhtäaikaa ja kaiken lisäksi jäin yksin kun lapsi aikuistui. Onneksi ei enää ollut alkoholi mukana, joten selvisin ilman lääkkeitä ja kävin vain terapiassa.
Siitä eteenpäin onkin nyt ollut aika rauhallista ja tasaista mistä olen kyllä kiitollinen. Olen jopa töissä ollut vaikka jäinkin eläkkeelle, sekin nosti itsetuntoa ylös ja selviytymisentuntoa.
Tein myös viimeisessä terapiassa sellaisen aikajanan elämästäni johon kirjasin ylös vuosilukuja ja asioita joita oli tapahtunut, hyviä ja huonoja. Sekin selkeytti ymmärtämää itseäni ja en enää vaatinut itseltäni liikaa. Joskus on hyvä kirjata paperille kaikki tapahtumat ja katsoa niitä, niin siten ymmärtää eikä enää tuomitse itseään.