Kun osa minua kuoli

Eilen siitä päivästä tuli kuluneeksi kaksi kuukautta. Se päivä muutti paljon. Se oli viimeinen pisara suhteen lopulle. Silloin minä lähdin kotoa pois, enkä enää palannut. Sinä päivänä menetin ainoan paikan jota pidin kotinani. Silloin hylkäsin omat lapseni.

Halusin kuolla. En enää nähnyt muita vaihtoehtoja kuin kuolla. En enää nähnyt tulevaisuutta. En pitänyt edes lapsiani syinä elää.

13.7. Osa minusta kuoli. Menin shokkiin, enkä pystynyt edes ajattelemaan. Enkä ajatellut yhtään mitään. Minä vain menin. Laitoin tyttäreni nukkumaan. Juttelin, hymyilin, en ajatellut mitään. Poikani leikki palikoilla. Hän halusi lähteä mukaani. Annoin hänelle suklaavaahtokarkin. Valehtelin, että äiti tulee kohta takaisin.

Sitten lähdin pois. En tullut enää takaisin, vaikka pojalleni niin lupasin.

Monta päivää meni niin etten muista. Ei kai kukaan haluakaan sellaista muistaa. Niinä päivinä elämäni mureni pala kerrallaan. Hautasin kuolleen osan itsestäni. En antanut itseni surra, vaan yritin unohtaa. Sairaalassa se kävi helposti. En tiedä johtuiko se lääkkeistä vai mistä, mutta se pieni osa minusta joka jäi henkiin, alkoi nähdä tulevaisuuden. Se pieni osa minua jatkoi elämää. Vähän liiankin lujaa. Niin lujaa, että sureminen jäi. Piti vain päästä pakoon ja kauas pois siitä mikä oli menetetty.

Välillä pako epäonnistui ja murenin taas. Uudestaan ja uudestaan.

Tämä minusta jäi jäljelle. Tässä minä olen. Kaksi kuukautta sen jälkeen. Hengitän, rakastan ja näen tulevaisuuden. Yritän nähdä myös menneisyyden, vaikka se tekee kipeää. Minun on hyväksyttävä, että se osa minua on poissa, kuollut, eikä herää enää henkiin. Nyt on jatkettava tällä mikä jäi jäljelle. Se voi vahvistua. Se voi vahvistua niin paljon, että vielä joskus olen kokonainen. Kasvaminen kokonaiseksi vie aikaa. Kasvaminen on uuden oppimista.

Ja uudella minällä on paljon opittavaa.