Voimia ja halaus sinulle. Hyvä, että olet päässyt hoidon piiriin. On totta, että vaikeaksi päässeestä masennuksesta kuntoutuminen vie aikaa, yritä antaa ja sallia se itsellesi.

Yritä olla kaikin puolin armollinen itseäsi kohtaan. Jokainen on yrittänyt elämänsä varrella valita oikeita ratkaisuja, eihän kukaan tahallaan valitse huonoja vaihtoehtoja, jotka sairastuttavat itsen ja aiheuttavat murhetta läheisillekin. Joskus kuitenkin elämässä käy niin, että hyvästä yrityksestä huolimatta voi löytää itsensä masennuksen syövereistä.

Masennuksen myöntäminen on monelle hyvin vaikeaa. Masennuksella on vieläkin ikävä leima, vaikka se on nykypäivänä tuiki tavallinen sairaus. On paljon helpompaa potea vaikka katkennutta jalkaa kuin "katkennutta mieltä".

Masennuksen suosta voi kuitenkin nousta. Hoito ja läheisten tuki ovat siinä suuresti avuksi. Tie voi olla pitkä ja mutkainen, takapakkejakin siihen usein mahtuu. Mutta yleensä jossain kaukana edessä kuitenkin on valoa - yritä jaksaa kulkea sitä kohti, vaikket sitä vielä näkisikään. Meitä on monia, jotka ovat tuolla pitkällä pimeällä tiellä ja varmasti jokainen meistä toivoo toiselle voimia tuolle haastavalle elämäntaipaleelle. Jos joskus on oikein vaikeaa, yritä pitää johtoajatuksena, että jaksan vielä huomiseen ja sitten huomenna ajattele taas, että jaksan vielä huomiseen. Joskus lopulta tulee aika, että jaksaa jo paremmin.

Auttaisiko puolisoasi, jos hän voisi lukea jotain omaisille tarkoitettua materiaalia? Netistä löytyy paljon ja kirjastosta myös. Jos puoliso lähtee mukaan lääkäriin / psykologille tms., sekin voi valottaa tilannetta ja auttaa teitä eteenpäin. 🙂👍

Lämpimin terveisin Kameli, jonka selkä katkesi liian suuren taakan alla ja joka tarpoo tuota pitkää parantumisen/kuntoutumisen tietä.

Lämmin kiitos vastauksestasi ja voimia kuntoutumiseen 🙂
Tänään oli siis eka käynti tuolla polilla. Lääkäri oli vähintäänkin erikoinen ja eksyi usein aiheesta 😠 Hoitaja joutui välillä ohjaamaan lekuria takaisin aiheeseen. Se oli hieman ikävää. Mutta onneksi sain uudet lääkkeet, toivotaan että niistä olisi enemmän apua kuin edellisistä, tosin toki kestää aikansa ennen kuin alkavat kunnolla vaikuttamaan. Viikon päästä menen taas käymään.

Tänään tuli pitkästä aikaa tunne, että kyllä asiat alkaa järjestymään. Pelottaa vain olla toiveikas, ettei sitten taas joudu vähän ajan päästä pettymään kun elämä päättää taas lyödä maihin ☹️ On ollut niin paljon vastoinkäymisiä, ettei uskalla enää odottaa mitään muuta kuin pahaa tapahtuvan.
Päivä kerrallaan, vai mitä 😋

"Olen ollut kovin ikävä kumppani näin sairaana ja pelkään että olen tappanut mieheni tunteet minua kohtaan"

Näin tuskin on. Ikävät asiat saavat meidät toimimaan sen mukaisesti - ei voi vain hymyillä, jos on sairas. Miehesi voi olla hämillään ja peloissaankin, eikä välttämättä "osaa" näyttää tunteitaan, vaikka tukeekin sinua. Vastoinkäymiset eivät tapa rakkautta.

peikkorinsessa kirjoitti 2.3.2009 20:7

"Olen ollut kovin ikävä kumppani näin sairaana ja pelkään että olen tappanut mieheni tunteet minua kohtaan"

Näin tuskin on. Ikävät asiat saavat meidät toimimaan sen mukaisesti - ei voi vain hymyillä, jos on sairas. Miehesi voi olla hämillään ja peloissaankin, eikä välttämättä "osaa" näyttää tunteitaan, vaikka tukeekin sinua. Vastoinkäymiset eivät tapa rakkautta.

Toivon asian todella olevan noin. En halua miestäni menettää, hänestä saan voimaa. Mutta pelkään että imen elämän hänestä enkä halua hänen häpeävän minua ja sairauttani.

Ehkä tuntemukseni ja epävarmuuteni muuttuvat kun paraneminen lähtee käyntiin ja miehenikin voisi taas nähdä minut oikeana minuna.

Hei!
Et todellakaan ole ainoa jolla on paha mieli sen takia, että myös mies kärsii masennuksen takia. Olen monet kerrat miettinyt, että olisiko miehelleni parempi, jos jättäisin hänet ja hän löytäisi uuden, jolla ei olisi tällaisia ongelmia... Inhottaa katsoa kun myös mies kärsii ja monesti tulee ajatelleeksi, että olisiko myös itsellä helpompi parantua, jos ei tarvitsisi miettiä myös sitä, että miltä toisesta tuntuu... Ihan ymmärrettävästi itsellä ei tee edes mieli seksiä ja koska mieheni on normaali vähän päälle parikymppinen mies, hänellä tekee kyllä mieli ja tuntuu pahalta aina torjua mies ☹️ Voimia ja jaksamisia aloittajalle!

Moiks!!

Masennus on todellakin sairaus mitä ei halua maitokaupan kassajonossa puhua tuttavalle! Koska siinä on mukana se leimautumisen pelko: kerran hullu aina hullu... Vaikka eletään 200-lukua, niin uskomukset ihmisten mielessä ovat 1800-luvulta!

Ja omassa mielessä asiat tuppaavat kääntymään niin, että ei ole masentunut, on vai huono, saamaton, laiska ym ym

Tieto auttaa tässä asiassa ja helpottaa hyväksymistä. Helpottaa varmasti miestäsikin! Eli ota hänet rohkeasti mukaan kun tapaat hoitavaa tahoasi.
Miehesi voi olla helpompi ottaa tietoa vastaan sairaudestasi kun sen kertoo ns. "neutraali" ihminen.

Yritä ajatella niin, että jos miehesi sairastuisi, niin hylkäisitkö sinä hänet? Tuskin! Joten en usko että se on ensimmäisenä miehesikään mielessä!

Hirmuisesti sinulle voimia! 🙂🌻

Hei!

Minä tunnen samoin miehen suhteen. Koen olevani taakka. Ettei mieheni enää kohta jaksa katsella tälläistä vaimoa. Että hän kaipaa minua, sitä iloista pulputtajaa. Mitä en todellakaan nyt ole.

Mihenei vakuuttaa että tästä yhdessä elvitään, ja hän onkin ollut aivan ihanasti tukenani, mutta en voi olla ajattelematta että mitä jos hän vaan kypsyy tälläiseen masenntuneeseen haamuun joka haahuilee kotona, itkee, ei saa mitään aikaiseksi, makaa sängyllä ja hölmöilee. Mihenei vakuutaa jaksavansa, vakuuttaa rakkauttaan... Minä en vaan voi uskoa sitä. Mitä rakastamista minussa on? Mutta sisimmässäni jokin pieni sanoo kuitenkin ettei tämä meitä kaada. Että tämä taistellaan yhdessä. 🙂👍 Mihenei kerran sanoi että "kyllä säkin mun vierellä seisoisit jos tilanne olisi toisinpäin" ja se on totta!

Tsemppiä sinulle tuhannesti toivotan ja lämpimiä halauksia kera kukan. 🙂🌻

Ite olen kärsinyt masenuksesta vuosia ja lääkitys on ollut vuodesta 2000-2001 paniikkihäiriöön ja masenukseen ja 2004-> mule ehkä vaikeinta on ollut hyväksyä itseni ja että elämä on aina "lääkeistä" kii no tossa viime vuona kesästä lähtien aloin jätää välillä lääkitystä vähemälle (pitkäaikaislääkitys joka pitää säänölisesti ottaa) no syksyllä voin "lostavasti ja olin elämäni kunnossa" niin rahalisesti kuin parisuhteeni meinasin tuhota halusin vain ELÄÄ ja kokea uutta enkä ymärtänyt että josain on vikaa, tein töitä innolla ja aina kun vapaata kävin kerran viikossa ravintolassa ja halusin näytää ylävätä, kauniilta näin myös tunsin. mun elämään meinas tulla toinen mies ja se ajatus kiehtoi kovasti olisin ollut valmis jätään kaiken, lapset, kodin mieheni. normaalisti kävin töissä ja musa oli virtaa kuin pienessä kylässä. kunnes 6.1 2009 fysiikka alkoi petään töissä ja paniikki kohtaukset tuli pahoja, toistätä lähin päivystykseen ja viikon sairasloma. yhen päivän sinitelin kotona mutta olo paheni ja alko tuntuun etten jaksa enään elää ja kaikkesta syytin iteä. 8.1. meni terapia keskukseen sanoon että nyt mun olo on niin vaikea etten jaka, sain ylimääräisen ajan ja puhutiin ja teki masenus testin joka vahvisti vaikean masenuksen, päivystyksen kautta suoraa sairaalaan mies vei akuutti suljettu osasto olin 4 päivää ja siiryin avoimelle akuutti osastolle. olin kuin sumussa. puhetta,psykölokin testut ym. tutkitiin ja lääkitystä tarkastetiin. mulla todetiin Bipo II ja sain uuden lääkityksen 5.2. aloin hiljotellen ymmärtää miten sairas olen todella ollut ja on aika ottaa oikeesti vakavasti sairauteni ja hyväksyä se. ensimäinen koti loma oli kuukauden päästä eli viikonloppu joka oli oikeisttaan aika vaikea kun miehelle selvis että mulla oli joku jonka kanssa lähempää tutta vuutta pidin (ystävä) se mikä mua helpotti niin oli että tajusin ja yritän hyväksyä tään sairauden ja tään kans vain pitää oppia elään ja vaikka mieskin kärsii olen sille tärkee ja se on huolehtinut perheestäni ja (14v t,11vt, ja 6vp.

Nyt tään sairaala jakson myötä olen oppinut ymmärtään oman sairauteni ja että miten tärkeä on oppia elään sen kanssa se myös helpotaa perhettä kun itse voin paremin ja teen iteni kanssa töitä vaikka se on raskasta

Voimi sinulle

Voimia toivon minäkin sinulle!! Usko siihen että paranet, vaikka se olisikin vaikeaa. Mistä asioista tykkäsit aiemmin?? Tee niitä, yritä edes minuutti kerrallaan tehdä jotain itsellesi mukavaa, älä ajattele elämää eteenpäin, elä tässä hetkessä...
Katsele ympärillesi ja etsi jotain kaunista, mikä on lempivärisi? Näetkö sitä missään?
Ota paperia ja kynä ja kirjoita miltä juuri nyt tuntuu. Voit kirjoittaa samaa lausettakin monta kertaa, jos et muuta keksi.
Sairastuin itse viisi vuotta sitten vaikeaan masennukseen. Olin ollut jo kauan masentunut mutten tiennyt sitä. Sitten sain paniikkikohtauksen, ja seinä tuli vastaan. En tuntenut mitään muuta kuin syvää ahdistusta ja pelkoa, en edes osannut itkeä.
Onnekseni sain heti mahtavan psykologin, ja häneltä sain paljon hyviä neuvoja. Olin puoli vuotta sairaslomalla, menin töihin ja toipuminen jatkui siellä. Minua helpotti se, kun kuulin miten monta meitä masennusta sairastavaa on. Siitä ei vain puhuttu.
Pahimmassa vaiheessa en uskaltanut mennä ulos, saunaan, uimaan, en mihinkään. Mieheni oli kovilla, kun herättelin häntä yöllä. Pyysin hieromaan hartioitani, jotta ahdistus menisi pois. Usein, todella usein, hän myös kiltisti vei minut päivystykseen kun sain paniikkikohtauksia ja luulin olevani vakavasti sairas. Usein paniikki hävisi jo automatkalla ja käännyimme takaisin kotiin.
Kertaakaan en pelännyt mieheni jättävän minua, olimmehan luvanneet olla tukena myös vastoinkäymisissä. Olen kiitollinen mieheni tuesta, sillä nyt on minun vuoro tukea häntä, kun hän käy nyt samat asiat läpi omalla kohdallaan.
Vaikeaa on ollut, mutta elämä ei päästä helpolla. Kaikesta kuitenkin voi selvitä.
Usko ja luota siihen mitä miehesi sanoo, sillä jatkuva itsen aliarvioiminen käy entistä enemmän miehesi voimille. Tiedän että se ei ole helppoa. Olet kuitenkin hyvä omana itsenäsi, eikä sairastaminen arvoasi vähennä. Lääkkeiden ja terapian avulla elät pian taas entisenlaista elämää, enemmän kokeneena ja vahvempana. Lääkkeiden varaan joutuminen ei myöskään ole ihan helppoa, mutta taitaapa olla niin että suurin osa meistä jotakin lääkkeitä joutuu syömään. Se kun ei näy päällepäin. Sellaiset ihmiset jotka eivät ole masennusta läheltä kokeneet, eivät ymmärrä miltä se tuntuu. Heidän kanssaan ei siitä kannata paljon keskustellakaan ( oma mielipide) sillä se saattaa vain saada milelen pahemmaksi. Vertaistuki on tärkeää. Me ymmärrämme miltä sinusta tuntuu.

On ollut todella vaikeaa myöntää olevansa sairas.

Sairautensa myöntämisessä on hyviä ja huonoja puolia. Jos ei myönnä tarvitsevansa apua ja olevansa huonommassa kunnossa kuin normaalisti, sairaus vain pahenee ja jää hoitamatta esim sen takia jo, että vaatii itseltään enemmän kuin mitä on mahdollista kantaa, ei suostu tarvitsevaiseksi, eikä asetu vastaanottamaan apua. Toisaalta on siis hyvä myöntää olevansa sairas. Mutta toisaalta jos hyväksyy sen liian tehokkaasti, on vaarana toinen ääripää eli se, että alkaa selittää kaikkea mahdollista sairaudellaan ja lääkkeiden käytöllään ja tulee liian passiiviseksi, mikä voi taas olla tosi suureksi haitaksi ylöspäin pääsemisen tiellä. En tiedä, ymmärrätkö, mitä tarkoitan, mutta pysy siis täysin ihmisenä, vaikka sulla onkin ongelmia. Älä lähde sille tielle, että olet huonompi ihmisenä, koska olet masentunut ja käynyt mielisairaalassa. Et sinä ole vähemmän arvokas tai vähemmän rakkauden arvoinen. Ole kuitenkin itsellesi armollinen ja ota huomioon, ettet ole parhaassa mahdollisessa kunnossasi.

Tsemppiä!!!