Kävin tänään psykan polilla, käyn siellä juttelemassa hoitajan kanssa muutaman viikon välein. Aloin sitten itkeä siellä tätä väsymystäni, harmittaa sekin. Kuulemma pitäisi nyt vaan lepäillä ja rauhoittua. Varmasti niin, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. En osaa lepäillä ja rauhoittua. En kehtaa vaan maata kotona laiskana, tuntuu, että pitäisi aina tehdä jotain hyödyllistä.

Yöunet on myös kadoksissa, pitäisi vaan kuulemma opetella rauhoittumaan iltaisin. Joo, sekin helpommin sanottu kuin tehty. Olen niin uupunut, että nukkuisin mielelläni vaikka vuorokauden ympäri, mutta kun ei se uni vaan tule. Silloin ne kaikki ahdistukset oikein nousevat pintaan ja jäävät päähän junnaamaan. Toisaalta tiedän, että tämä väsymys ei lähde nukkumalla, koska se on henkistä laatua. Fyysisessä kunnossani ei ole vikaa.

Kai tämä on vaan neuroottisen ylitunnollisen ihmisen päänsisäinen ongelma. Olen ollut tässä tilanteessa kymmeniä kertoja ennenkin ja nyt vaan odottelen, miten tässä tällä kertaa käy. Sain ajan polille kahden viikon päähän, vaikka hyödytöntä siellä käyminen on tietenkin, mutta käyn tunnollisesti antamassa raportin aina kun käsketään. Hoitajani vaihtui viime vuonna enkä ole oikein päässyt selvyyteen tästä uudesta. Tulemmeko toimeen? En tiedä, mutta en ainakaan uskalla olla hänelle yhtä avoin kuin entiselle.

Täysin sekava sepustus, mutta sekavaa on pääni sisälläkin tällä hetkellä, joten parempaan ei nyt pysty.

En olekaan jaksanut tänne kirjoittaa, mutta nyt kirjoitan. Olen alkanut sählätä lääkkeiden kanssa, mutta en tarkoituksella. Olen unohdellut niitä vahingossa ja eilen illalla tapahtui jotain kummaa. Olin menossa nukkumaan ja otin dosetista lääkkeet. Mielessä häivähti ajatus, että maistuivatpa ne oudolle - ihan kuin aamulääkkeille (yhdessä on voimakas maku). En ajatellut enempää vaan kävin maate. Hetken päästä rupesin miettimään, otinko aamulla lääkkeitä ollenkaan ja mistä lokerosta otin sitten nyt illalla lääkkeet. En voinut muistaa, pähkin ja pohdin enkä tajunnut mitään. Oli pakko katsoa dosettia ja juu, iltalääkkeet oli sievästi lokerossaan ja aamulääkelokero tyhjä. Olin siis unohtanut ottaa aamulla lääkkeet ja illalla vain kippasin ekasta tyhjästä lokerosta lääkkeet kitaan sen kummemmin ajattelematta. Otin sitten vaan iltalääkkeet perään ja jatkoin unen odottelua. Ei se oikein meinannut tulla vääristä lääkkeistä johtuen.

Keskittymiskykyni on niin kateissa ja väsymys liian suuri, mikään ei meinaa onnistua. Sumplin päivästä toiseen ja odotan aina iltaa, että pääsee nukkumaan. Omaan ihanaan sänkyyn. Polilla en osaa puhua hoitajalle mitään, käyn siellä kun on pakko ja se siitä. Uusi hoitajani on liian pelottava. Vaikka ei kai minulla mitään puhuttavaa edes ole sen kummemmin. Ei ole mikään kriisi päällä tai mitään dramaattista tapahtunut. Väsymys ei ole kriisi.

Pitäisi kuulemma vähentää yhtä iltalääkettä, mutta en ole jaksanut hakea uutta vahvuutta vielä apteekista. Tai edes katsoa kannasta, onko reseptikään tullut. En saa mitään aikaiseksi, päässä pyörii samanaikaisesti tuhat ajatusta ja silmät seisoo päässä. En saa ajatuksen päästä kiinni, niitä on liikaa.

Ehkä menen vaan nukkumaan.

Kävin hakemassa uuden vahvuuden lääkkeestä ja kokeilin sitä eilen illalla. Uni ei tietenkään tullut millään ja heräsin klo 4. Aamuyön torkuin unen ja valveen rajalla kunnes olikin aika herätä päivän touhuihin. Ehkä kokeilen taas tänä iltana, mutta jos menee samanlaiseksi niin sitten on pakko todeta, että ei toimi. En jaksa tätä elämää, jos en saa nukuttua riittävästi. Tarvitsen muutenkin paljon unta, ei riitä mikään 5-6 tuntia vaan yleensä nukun 10-12 tuntia yössä ja silloin pystyn edes jotenkin toimimaan. Näin on ollut jo vuosia. Huomenna ei onneksi ole menoa minnekään niin voin ottaa vaikka päikkärit, jos yö menee harakoille.

Tänään näin menoissani aivan liikaa ihmisiä, ärsykkeitä oli liikaa ja kaikkien kanssa olisi pitänyt vaihtaa edes pari sanaa, ettei vaikuta epäkohteliaalta. Olin muutenkin ihan unelias, kengistä tuli vesi läpi, varpaat jäässä, ahdistusta ja huolia ja sitten pitäisi olla vielä sosiaalinen. En ole koskaan viihtynyt ihmismassojen seassa, parhaiten viihdyn yksinäni tai yhden tutun ihmisen seurassa. Jos meitä on kolme, olen se kolmas pyörä tai sitten äänessä ihan liikaa. En vaan osaa toimia. Ehkä se johtuu siitä, että olen aina ollut koulukiusattu eikä minusta ole kukaan koskaan pitänyt, niin sosiaaliset taidot jäi oppimatta. Tai sitten se meni toisinpäin, en tiedä.

Toivoisin, että voisin pitää 2-3 kotipäivää putkeen, mutta omatuntoni ei salli sitä. Tunnen heti oloni laiskaksi ja saamattomaksi. Hieman myös pelkään sitä, että jos jään tänne kotiin niin en pääse pois enää ollenkaan. Niinkin on joskus käynyt. Helpommalla pääsee, kun pakottaa itsensä liikkeelle, niin siitä tulee rutiini. Jos annan itselleni luvan pysähtyä niin jumiudun siihen. En tiedä mitä tehdä. Mieluiten olisin aina vaan kotona ja nukkuisin.

Ehkä menen taas yrittämään sitä unta ja katsomaan, miten tällä kertaa käy.

Heräsin viime yönä jälleen neljältä ja loppuyö meni sekavissa tunnelmissa. Ehkä otan ensi yöksi enemmän lääkettä, koska alan olla jo todella todella väsynyt. Jatkan kokeilua joskus myöhemmin, nyt on pakko saada nukkua kunnolla.

Kävin antamassa jälleen polilla hoitajalle raportin tänään ja kerroin tuosta lääkekokeilusta ja siitä, että lopetin sen kahden yön jälkeen. Hän oli oikein tyytyväinen, että kokeilin. Hienoa. Lupasin yrittää joskus toiste uudestaan. Hän oli vielä tyytyväisempi. Erinomaista. Yritän aina siellä olla erittäin miellyttävä ja hyväntuulinen. Yleensä onnistunkin. Jorisen jonninjoutavia ja käännän kaiken parhain päin. Usein sieltä lähtiessä on omituinen olo, että miten tämä nyt taas näin meni. No, ei sen väliä.

Lääkärin kontrolli on kuukauden päästä ja ennen sitä pitäisi käydä verikokeissa. Ne kuulemma otetaan kerran vuodessa rutiinisti kaikilta ja on aina otettu. Hassua, ehdin käydä polilla eri hoitajilla noin 10 vuotta ennen kuin kuulin tästä käytännöstä.

Alan olla ylirasittunut. En tiedä vielä, miten täältä nousen. Yhtenä iltana teki pitkästä aikaa mieli vahingoittaa itseäni. En tehnyt sitä, koska en jaksa sitä sekasotkua mikä siitä aina seuraa. Liian työlästä... En tiedä, onko parempi vai huonompi näin. Olen joka tapauksessa liian uupunut tekemään sitäkään.

Seuraavat kaksi päivää aion maata kotona omien ajatusteni seurassa. En jaksa muutakaan. En jaksa ihmisiä, en jaksa edes suuta avata tai askelta ottaa. Voisinpa vain maata sängyssä. Ehkä vaihdan huomenaamuna puhtaat lakanat niin on mukavampi kölliä. Tuhat ja yksi asiaa pitäisi tehdä täällä kotonakin kyllä...

Tuntuu kyllä vähän hassulta pitää täällä jotain valituskirjelmää, etenkin kun en ole koskaan ollut mikään hyvä kirjoittamaan. Itselleni tätä kyllä lähinnä kirjoitan eikä tätä kyllä taida kukaan lukeakaan. Parempikin niin. Jos alkaa tuntua liian tyhmältä niin lopetan. Ei ole ketään kelle puhua ja joskus tuntuu vaan ihan hyvältä saada ajatuksiaan ulos itsestään. Pitäisi muillekin täällä yrittää kommentoida eikä vaan omia ajatuksiaan toitottaa, täytyy kunnostautua siinä.

Tänä aamuna sain vihdoin nukkua niin pitkään kuin nukuttaa ja pääsinkin sängystä ylös vasta kymmenen aikoihin. Melko laiskaa. Päivän nuokuin sohvalla saamatta mitään järkevää aikaan ja kohta aion painua takaisin pehkuihin. Huomenna sama uudestaan ja sitten on pakko taas ryhdistäytyä takaisin elämään.

Tajusin eilen, etten itke nykyään oikeastaan koskaan. Joskus itkin paljonkin, nykyään ei vaan enää itketä. Ja kun ei se auta edes mitään vaikka kuinka vollottaisi, toki joskus voisi olla hyväkin antaa tulla tunteiden kunnolla ja päästää kaikki ulos. Nykyään lähinnä patoan asioita sisälleni, koska jos ajattelisin niitä liikaa ja puhuisin niistä tulisin hulluksi. Aina joskus jotain pilkahtaa mielen perukoille, mutta työnnän ne äkkiä takaisin. Ulospäin olen kai suht normaali, ainakin yritän. Sisältä olen ihan turta, en tajua mitään mistään enkä edes muista mitään. Iltaisin yritän miettiä, mitä tänään tapahtui. Jos päähän tulee muisto jostain tapahtumasta, en välttämättä muista tapahtuiko se tänään vai eilen. En vaan muista. Kaikki on samaa mössöä, päivästä toiseen.

En nykyään ajattele tai tunne mistään mitään, tapahtui mitä vaan niin ajatus on tasoa "Jaaha, semmosta." En tiedä, mitä tälle tilanteelle olisi tehtävissä. Enkä oikeastaan välitäkään. Rämmin vain päivästä toiseen ja odotan jotain. Että tapahtuisi jotain, jokin käänne johonkin suuntaan. En saa kiinni siitä, mikä se voisi olla. Odotan vain päivästä toiseen jotain. Ja toisaalta en odota. Kunhan vaan selviän tunti kerrallaan eteenpäin.

Hei, mmila. Minä ainakin lukeudun niihin, jotka lukevat tekstejäsi aina kuin niitä kirjoitat. Usein jokin tuntuu tutulta omassakin elämässä...

Kiitos kommentista, JP. Minäkin luen ketjuasi, mutta en ole saanut aikaiseksi kommentoida. Pelkään sanovani jotain tökeröä tai väärin.

Tänä aamuna itkin pitkästä, pitkästä aikaa. Se vain tuli jostain, ajattelin asioita liikaa. Nopeasti työnsin ne ajatukset kuitenkin pois, pyyhin kyyneleet, pesin naaman ja rupesin päivän puuhiin täällä kotona. Ne on nyt tehty, sentään. Pääsin jo siitä itkuolosta eroon, onneksi.

Joskus tuntuu, että haluaisin keskusteluaikoja polille useammin. Ehkä sitten saisin puhuttua enemmän. Mutta hoitajani on jäänyt minulle kovin etäiseksi, kun käyn vain 2-3 viikon välein. Siinä ajassa ehtii tapahtua niin paljon kaikenlaista, etten tiedä, mikä olisi olennaista. Siispä jutustelen mukavia ja olen hyväntuulinen, en osaa nostaa oikeita asioita esille. Viimeksi hoitajani ehdotti, että keksisin tekemistä kotiin, esimerkiksi neuloisin jotain tai värittäisin värityskirjaa tai tekisin ristikoita. En tiedä, mistä saisin voimia tehdä kaiken tuon. Täytyy kai yrittää, niin voin ensi kerralla sitten kertoa, että olen tehnyt noita asioita, niin hän on tyytyväinen. Tämä ehdotus tuli siis siitä, kun sanoin, että koen huonoa omatuntoa jos vain makaan kotona. Mutta kun en minä jaksa tehdä muuta kuin maata.

En ole sellainen ihminen, joka osaisi vaatia mitään. En halua olla vaivaksi tai hankala, joten en koskaan vaadi hoitohenkilökunnalta mitään. Otan sen ajan mikä annetaan ja menen silloin. Käyn lääkärillä kerran vuodessa, enkä koskaan pyydä soittoaikaa, vaikka olisikin jotain kysyttävää tai muuta asiaa. Hoidan asiat hoitajani kanssa ja käyn siellä tosiaan 2-3 viikon välein, väliajat pärjään omineni. Kriisipuhelimeen en ole soittanut koskaan, ei minulla ole mitään kriisiä koskaan ollut. Mihinkään chatteihin en osaa osallistua, kun ei minulla ole mitään akuuttia ongelmaa, josta haluaisin keskustella. Mieluiten kuolisin, mutta ei se ole mikään kriisi, josta olisi mitään puhuttavaa. Se on vain olotilani nyt, ollut jo aika kauan ja usein.

En aio kuitenkaan nyt akuutisti tehdä itselleni mitään. Ihan vain siitä syystä, etten yksinkertaisesti jaksa. Aiemmat yritykset ovat epäonnistuneet, en jaksa uskoa, että nytkään onnistuisin samalla keinoin vaan pitäisi keksiä jotain muuta. Eikä minulla ole nyt voimia sellaiseen.

Eilen illalla sängyssä oloni oli taas todella kummallinen, epätodellinen. En tuntenut itseäni, en tiennyt kuka olen. Ihan kuin mieli ja ruumis olisivat erilliset asiat. Hetken mietin, onko minulla joku aivoverenvuoto tai muu kohtaus. Sitten ajattelin, että jos on niin hyvä, ehkä kuolen siihen. Aamulla kuitenkin heräsin jälleen kerran.

Tänä aamuna herätyskellon soidessa tunsin itseni niin väsyneeksi, että olisin voinut oksentaa. En oksentanut kuitenkaan, vaan nousin ylös ja lähdin liikenteeseen. Olin menossa 6,5 tuntia kunnes pääsin vihdoin kotiin. Onneksi vähän lyhyempi päivä kuitenkin... Huomisesta en tiedä, kauanko menee.

Täytyisi jotenkin nyt vaan kasata itsensä ja ryhdistäytyä vähän. Elämäni nyt kuitenkaan ei ole mitenkään rankkaa, mutta en silti meinaa selvitä siitä tällä hetkellä. Ei tämä näinkään kuitenkaan voi jatkua, en voi jäädä vain kotiin eli selvittävä on eteenpäin. Eikä tälle asialle ole sinänsä mitään tehtävissä, että mikään lääkäri tai muu voisi asialle mitään. Lääkityksessä ei ole vikaa eikä muussa, vaan ihan minussa itsessäni.

Näin taas tänään ihan liikaa ihmisiä, en meinannut jaksaa sitä millään. En jaksa puhua kenenkään kanssa mistään eikä minua oikeastaan kiinnosta, mitä kenellekin kuuluu. Eikä minulle kuulu mitään, joten siinäkään ei ole puhuttavaa. Voisinpa kaivautua johonkin pehmeään koloseen ja jäädä sinne.

Tänään oli sentään aurinkoinen päivä. Se siitä. Liikaa ihmisiä, ahdisti todella paljon. Ajatus ei kulkenut yhtään, pakokauhu. Sain kuitenkin kaiken tehdyksi niin kuin kuuluikin ja huomenna en aio tehdä mitään. Yhtään mitään. Puhuin kai liikaa ja vääriä asioita, tuli taas sellainen olo että kunpa kuolisin, kun olen vaan niin tyhmä.

Ei ole tullut itsensä vahingoittamisen halua sen yhden kerran jälkeen. Nuorempana viiltelin paljon, se oli ihan peruskauraa, normielämää. Kunnes kerran vuosia vuosia sitten sain itse aiheutetusta palovammasta sepsiksen ja melkein kuolin. No, rapatessa roiskuu ja niin pois päin. Se oli aikamoinen ajanjakso elämässä, mutta ei se kyllä mitään muuttanut. En kokenut mitään "haluankin elää ja ymmärsin mikä on tärkeää" -valaistumista. Jos olisin kuollut, niin mitä se olisi minua haitannut? En minä olisi sitä surkutellut, kun olisin kuollut. Eikä silloin surkutella enää mitään.

Lähdin ex tempore Prismaan tänään. En löytänyt sieltä oikein mitään, koska en oikeastaan tiennyt, mitä menin edes ostamaan. Lapoin koriin satunnaisia tuotteita ja poistuin.

Tein netin masennuskyselyn ja sain aika paljon pisteitä. En kyllä tunne itseäni erityisen masentuneeksi tällä hetkellä, ehkä olen vaan jo niin tottunut. Tein myös Mielenterveystalon oirenavigaattorin ja sen mukaan minun pitäisi hakeutua välittömästi päivystykseen hakemaan apua. No, en kyllä jaksa nyt lähteä. Enkä kyllä mikään muukaan päivä, mitä minä edes siellä tekisin? Jonottaisin 3-5 tuntia ja pääsisin lääkärille valittamaan. Ei se mitään muuttaisi, ei se päivystyslääkäri tälle ololle mitään voi. Tuskin laittaisi edes osastolle, enkä tiedä, haluaisinko sinne muutenkaan. Ei siitä ole kuin alle vuosi, kun siellä viimeksi olin. Ikävä kyllä tuppaan ottamaan osastonkin suorittamisen kannalta, tuntuu, että pitäisi osallistua kaikkiin ryhmiin ja olla "kunnon potilas". Eli enemmän tuntuu, etten tällä hetkellä "jaksa" mennä edes osastolle, koska en jaksa mitään aktiviteetteja juuri nyt. Hyvä kun arjesta selviydyn.

Toivoisin, että saisin jotain tukea johonkin jostain. Mahdoton tehdä mitään päätöksiä nyt minkään suhteen. Pitäisikö levätä enemmän? Vai jatkaa arkea kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, että pysyisi rytmissä kiinni? Menen ensi viikolla vasta polille hoitajalle, ja kuten todettua en osaa hänelle puhua. Ja jos romahtaisinkin siellä, hän varmaan luulisi, että valehtelen ja esitän. Kun viimeksi olin niin "hyvässä kunnossa". Eli tsemppasin kaikin voimin enkä muutenkaan voinut romahtaa, koska olin lähdössä sieltä suoraan seuraavaan paikkaan, enkä olisi siellä voinut olla itkuisin silmin.

En tiedä, mitä tehdä.

Joudut esittämään paljon, mmila... Se on varmasti raskasta... Varsinkin kun se tulee vielä kaiken huonon olosi päälle. Joudut tsemppaamaan koko ajan. Myös kotona?

Minä haen itselleni melkoisesti apua ja tukea. Tiedän, miten systeemi pyörii. Silti osa hoidosta jää saamatta. Osaston lääkäri on tiukka. Ehkä hoitoni osastolla helpottuu jatkossa, kun hän vaihtaa toimipistettä.

Mikä on pahinta, mitä voisi sattua, jos kertoisit ja näyttäisit, kuinka huonosti voit?

Kiva kun kävit, JP!

Tänään olin taas päivän menossa. Voin valoittaa tilannetta hieman, koska muuten kokonaiskuvaa on ehkä hankala hahmottaa. Mulla on siis oma hevonen ja käyn tallilla usein, olen siellä lähes koko päivän ja puuhailen kaikenlaista järkevää ja vähemmän järkevää siellä päivän mittaan. Hevoseni on ihana, mutta en jaksa siihenkään nyt yhtään panostaa. Onneksi se pärjää kyllä ilman mun hyysäystäkin, kun perushoito tulee tallin puolesta. Ehkä kamalaa sanoa näin, mutta onneksi hevoseni ei ole täysin kunnossa tällä hetkellä, joten mun ei tarvitse liikuttaa sitä. Vaiva ei ole kuolemaksi eikä haittaa sen normaalia elämää, mutta treeniin hevosesta ei nyt ole. Ja se on helpotus. En millään jaksaisikaan...

Tänään tuli kesken aamupäivän jokin ihme välikuolema, kauhea ahdistus ja uupumus. Menin hetkeksi tallin vessaan itkemään kun en keksinyt muutakaan. Sitten kyllä rupesin ajattelemaan, että ei tämä tilanne täällä vessassa märsyämällä miksikään muutu, joten lopetin, pesin naaman ja jatkoin hommia. Naaman peseminen kylmällä vedellä auttaa muuten ihmeesti moneen tilanteeseen. En tiedä, mikä taika siinä on. Onneksi tallissa ei ollut silloin ketään.

Elämänhalua tai voimia ei oikein ole. Mutta tässähän tämä menee. Kun vaan saisi nukuttua paremmin, uni ei meinaa tulla millään. Olen sellainen, että pystyn suoriutumaan normaalista elämästä suht hyvin, vaikka vointi olisi miten huono henkisesti. Sitä en toki tiedä, miltä tilanne näyttää ulospäin. Tänään läheinen mainitsi mun olevan väsyneen oloinen. Ehkä olenkin. En oikein itse osaa sanoa. Kunhan hän nyt ei vaan tekisi tästä mitään asiaa ja palaisi siihen uudestaan. En haluaisi vaivata ketään asioillani tai kenenkään tuhlaavan aikaansa muhun. Ihan jonninjoutavaa touhua sellainen.

Pitää vaan vähän reipastua ja pestä sitä naamaa. Mieluiten olisin kylläkin kuollut. Tai edes koomassa, tiedoton. Aivotoimintaa ei kyllä muutenkaan oikein tunnu olevan. Sain BDI:stä 50 pistettä tuossa yksi päivä. Mitäpä siitä. Osastolle en halua, mutta en kyllä halua olla missään muuallakaan. Kunpa kuolisin.

Sulla, mmila, on todella korkeat masennuspisteet. Tuntuisiko sinusta aivan mahdottomalta kertoa asiasta hoitajallesi? Musta tuntuu, ettet kauan kestä ilman ulkopuolista - riittävää - apua. Olen huolissani sinusta.

Itsetuhoisuus on aina vakava asia. Myös sinun kohdallasi. Sinulla on oikeus saada siihen(kin) apua. Älä päästä hoitajaaa tai päivystyksen lääkäriä liian helpolla. Pidä kiinni oikeudestasi saada apua! Se apu voi sitten olla osastohoitoa tai muuta. Mutta jotain lisää sinä minun ymärtääkseni tarvitset. Voi olla hankalaa pyytää apua enemmän, jos siihen ei ole tottunut, mutta kokeile. Toivon, että sinut otetaan vakavasti!

Voimia sinulle! Älä tee mitään itsellesi. Sinulla on lupa elää...

Kiitos viestistä, JP! On mukavaa, kun joku kommentoi. Ettei ihan itselleen vaan kirjoita...

En ole juuri nyt tekemässä itselleni mitään. En jaksa, ei ole voimia. Tosin tänään on ehkä ihan pikkaisen helpompi päivä. Nukuin ylipitkään aamulla. Illalla en taaskaan saanut unta ja sydän hakkasi miljoonaa, jotain rytmihäiriön poikasta varmaan. On joskus ennenkin tullut tuollaisia, kun olen ollut oikein uupunut. Hetken aikaa kyllä ajattelin toiveikkaana, että onkohan tämä nyt sellainen sydänkohtaus. Makoilin ja odotin tilanteen kehittymistä. Jossain vaiheessa olin sitten nukahtanut, ja aamulla heräsin.

Hoitajalle voisin varmaan puhua, mutta en oikein tiedä, mitä hyötyä siitä olisi. Etenkin nyt, kun se lääkäriaika on muutaman viikon päästä. Kehoittaisi kuitenkin vain odottamaan siihen ja juttelemaan lääkärin kanssa... Päivystykseen en ole menossa. Osastolle en halua ja tuskin ottaisivatkaan, kun paikat ovat tiukassa muutenkin kun sairaita ihmisiä on niin paljon myös psyk. puolella. En tiedä, mitä haluaisin. Nukkua ainakin. Iltaisin uni ei vaan tule, ajatukset pyörii ja menee edestakaisin, en voi rauhoittua nukkumaan. Kun vihdoin nukahdan voisin nukkua vaikka kellon ympäri.

Voimia ei oikein ole mihinkään, eikä elämänhaluakaan. Yritän pitää rutiinit kunnossa ja jatkaa kuten ennenkin, mennä autopilotilla. Voi olla, että jossain vaiheessa tulee stoppi, mutta se on sitten sen ajan murhe. Eilen kyllä kun se sydän hakkasi niin mietin hetken alkuun, että pitäisikö lähteä päivystykseen, jos se on jotain vakavaa. Mutta sitten tosiaan rupesin ajattelemaan, että sehän olisi vaan hyvä. Olisin varmaan ollut aikamoinen näky päivystyksessä, täysin pihalla iltalääkkeistä johtuen ja itkuisena. Onneksi en mennyt.

Olen ollut osastoilla varmaan yli kymmenen kertaa vuosien aikana, pitkiäkin aikoja kerrallaan. Ei se mitään mukavaa ole sielläkään olla. Toisaalta toivoisin, että joku muu tekisi päätökset. Yleensä kun olen osastolle mennyt en ole sinne niinkään halunnut, mutta jollain tasolla kokenut sen itselleni parhaaksi vaihtoehdoksi. Usein läheinen vienyt päivystykseen, kun musta ei ole mihinkään ollut.

En jaksa.