Kun kaiken pitäisi olla hyvin...
Hei.
Olen 28-vuotias naisenalku, joka on sairastanut masennusta ja syömishäiriötä 14-vuotiaasta lähtien. Teini-ikäisenä satutin itseäni päivittäis, joka ilta kahden vuoden ajan. Viiltely oli minulle pakokeino. Välillä pystyin olemaan viiltelemättä pitkänkin aikaa, mutta pari vuotta sitten minua piti tikata sairaalassa. Nyt olen pystynyt olemaan viiltelemättä melkein vuoden.
Sairaalassa olen ollut elämässäni melkein vuoden ajan, jos kaikki osastohoidot ynnätään yhteen. Viimeisin kerta oli viime vuoden marraskuussa. Olen myös saanut sähköhoitoa.
Diagnoosini tällä hetkellä on skitsoaffektiivinen häiriö (en ollut ennen edes kuullut moisesta, saati sitten tiedä ketään joka samaa sairastaa) ja kai epätyypillinen laihuushäiriö. Kuulen oman ääneni moittivan minua (ei ole ajatus), mollaavan minua, haukkuvan minua läskiksi ja arvottomaksi ja luuseriksi yms. Taistelen tämän äänen kanssa päivittäin. Minulla on paljon pakkoajatuksia ja pakkotoimintoja, jotka vaikeuttavat jokapäiväistä elämääni. Olen myös viime aikoina halunnut satuttaa itseäni taas.
Menin naimisiin elokuun alussa ja sitä ennen ostettiin mieheni kanssa ihan ihkaoma asunto. Minulla on kaksi marsua ja kani. Nekin voivat tällä hetkellä ihan hyvin. Huomenna saamme perheenlisäystä kanin muodossa, kun käymme hakemasta pohjoisesta itsellemme uuden kaverin. Pelottaa vaan, että pikkuinen ei selviä tuosta matkasta saati sitten täällä olosta hengissä, kun ei tämän päivän aikana kasvattajan luona ole syönyt mitään. Pitää vielä huomenna aamusta kysellä kuulumiset. Toivottavasti alkaa yön aikana syömään. 🙂👍
On siis jotain mitä odottaa ja elämä on päällisin puolin ihan hyvin, mutta koko ajan vaan ahdistaa ja masentaa. Lisäksi syömishäiriö on taas puskemassa päälle. Kyttään painoa vaakalla melkein päivittäin (on se paremmin kuin esimerkiksi kolme kuukautta sitten kun ravasin vaakalla monta kymmentä kertaa päivässä) ja joko ilahdun tai ahdistun vaakan lukemasta. Olen vielä pystynyt syömään ihan normaalisti, en ole ruennut paastoamaan tai oksentelemaan.
Toisaalta toivon, että uskaltaisin taas oksentaa tai pystyisin olemaan syömättä, että paino laskisi. En vain voi hyväksyä itseäni tämän painoisena (olen normaalipainoinen, ah miten vihaankaan sanaa normaali), haluaisin olla taas alipainoinen. Mies yrittää kovasti tsempata ja tukea, mutta hänkin on alkanut väsymään. Tappelimme viime viikolla asiasta aika kärkkäästi ja hän toi esille omaa väsymystään. Ehdotin hänelle kriisikeskuksessa juttelemista tai tänne kirjoittamista, mutta hän ei ainakaan tänään kokenut sitä tarpeelliseksi. Ehkä siitä viikonlopun mäkkireissusta oli hänelle apua. Jos näin, niin hyvä niin.
Minulle on myös ehdotettu osastohoitoa (ottaisin sen mieluusti vastaan), mutta en voi lähteä sinne vielä! Pitää totuttaa se uusi kani talon tavoille ja haluan nyt viettää aikaa aviomieheni kanssa! En vain vielä ole valmis. Ja painoakin pitäisi pudottaam kun nehän nauraa mut sieltä pihalle, kun olen normaalipainoinen. Ei ne ota minua siellä tosissaan ollenkaan!
Tulipas romaani, huh. Kiitos kun jaksoit lukea tänne asti. Näin illasta alkaa aina ajattelemaan kaikkea tyhmää ja tulee erilaisia mielitekoja, niin kokeilin nyt purkaa ahdistusta kirjoittamalla. Menen nyt ottamaan iltalääkkeet, niin nukuttaa sitten joskus. Huomenna pitää käydä uusimassa ajokortti poliisilaitoksella ja hakea pikkuinen kotiin. On niin ikävä vauvakanin tuoksua! 😍
Take care, hyvää yötä!
Minä olen niin yksinäinen. Mulla on muutenkin vain muutama kaveri tällä paikkakunnalla missä asun ja niilläkin on aina jotain muuta tekemistä, kuin tavata minua. Otetaan esimerkiksi vaikka Satu (nimi muutettu), jonka vointia tiedustelin tänään, koska hän on ollut flunssassa. Satu vastasi, että voi jo paremmin. Kysyin häneltä, että mitä hän puuhaa tänään. Kertoi menevänsä baareilemaan Irmelin (nimi muutettu) kanssa. Saman henkilön, jota on joskus haukkunut minulle. Henkilön, jota hän ei edes usein näe. Sanottakoon tässä vaiheessa, että olemme Satun kanssa nähneet viikottain ja nyt on ollut kolmen viikon tauko. Tiedustelin Satulta, että olisiko hänellä ollut aikaa nähdä tänään. Ei ollut. Tämä Satu näkee mieluummin jotain turhanpäiväistä tuttua, kuin minua, ihmistä, joka on kuulemma hänen paras ystävänsä. Ei oikein tunnut siltä. Hän ei pidä mitään yhteyttä, jollen minä pidä. Aina on jotain muuta tekemistä, jos laitan viestiä.
Minua masentaa ja suututtaa ennen kaikkea. En edes jaksa kertoa kaikkia taustoja, vetäkää tästä johtopäätökset itse. Puolustakaa, olkaa vastaan. Minä en vain jaksa. EN JAKSA! Mitään tai ketään. Jättäkää minut yksin, niin on parempi kaikille. EN jaksa olla kaikille se varasuunnitelma, minut on varmaan tarkoitettu olemaan yksin!
Tämä neiti kiittää ja kuittaa hyvin masentuneena ja kiukkuuntuneena.
Läski, läski, läski, läski, läski, LÄSKI!
Sitä se mun oma ulkonen ääneni pääni sisällä huutaa, kuiskii, kiusaa, kertoo. Ja minä uskon sitä. Eihän mun oma ääneni (jota en voi kontrolloida) voi olla väärässä, eihän? Ei. Ei voi. Mulla ei oo voimia taistella tuota ääntä vastaan. Eikä mulla oo varmaan haluakaan.
Söin kaksi keitettyä porkkanaa ja desin perunamuussia. Ahdistaa. Miksi minä söin? Miksi en vain voi olla syömättä? Miksi olen tuomittu olemaan läskinä? Minkä takia silloin vuosia sitten aloin syömään Leponexia ja oho, lihoin 40 kiloa. Olen onnistunut pudottamaan siitä 30 kiloa ja nämä viimeiset 10 on tiukassa. Haluan vain painaa taas 50 kiloa ja olla onnellinen. Mies sanoi, että en ollut silloinkaan onnellinen, mutta minulla on vain tietty päämäärä ja usko siihen, että kun painan 50 kiloa, olen onnellinen.
Eihän minulla edes ole mitään syömishäiriötä, sekin vaihtui skitsoaffektiiviseen häiriöön. Eli saan ihan rauhassa olla syömättä.
Oksensin eilen. Väitin miehelleni, että juomisesta tuli huono olo, mutta oikeasti vain oksensin sen takia, että alkoholissa on paljon kaloreita. Nyt olen senkin saanut tehtyä, joten seuraava kerta on jo helpompi.
Ai että, miten ihminen voikaan olla sekaisin...🤔
Minä en tiedä mistä alottaisin. Olen niin masentunut ja haluaisin tappaa itseni. Tiedän, että tänne jäisi suremaan ainakin muutama ihminen, mutta kyllä niidenkin elämä jatkuisi. Haluiaisin niin seurata nuoremman serkkuni esimerkkiä ja päättää päiväni. Toisaalta olen nähnyt mitä se on hänen perheelleen tehnyt, mutta kai kaikki jatkuu ajan kanssa? Haluaisin viiltää, haluaisin, että joku edes helpottais tätä oloa. Vielä olisi yksi diapami, minkä voisi ottaa, mutta en tiedä haluanko. Ne alkaa niin kovin väsyttää, enkä haluaisi nukkua. Painajaiset on aivan hirveitä.
Tahtoisin jo sinne osastolle, mutta pääsen sinne vasta loppuviikosta aikaisintaan. Tiedä sitten mitä siitäkin tulee siellä, kun kieltäydyn syömästä, enkä saa mitään vapauksia ja ja ja...
Tekis mieli huutaa ääneen, kirota ja toivottaa kaikki alimpaan helvettiin. Mulla on vaan niin kauhean paha olla. Mulla ei tällä hetkellä ole ketään joka voisi minua auttaa, paitsi tuo veitsi tuolla keittiön kaapissa... Eihän tästä elämästä selviä muutenkaan hengissä, niin onko sillä väliä, jouduttaako itse sitä loppua?
Hei Vivvy!
Aivan ensiksi haluan lähettää sinulle valtavan virtuaalisen halauksen ja paljon voimia, niitä aivan selvästi tarvitset! Tiedän, että maailma voi vaikuttaa mustalta, ja tiedän myös, että on turhauttavaa kuulla sanat "kyllä se siitä, huomenna on uusi päivä". Siksi en sanokaan niitä, vaan sen sijaan haluan sanoa tämän: yritetään selvitä vielä yksi päivä, joohan?
Olet selvästi uupunut tähän ja tarvitset apua, jota toivottavasti osastolla osataan antaa. Tsemppiä sinne myös!
Olitkin kommentoinut ketjuuni ja minun on sanottava, että pystyn hyvin samaistumaan tuntemuksiin, joita olet kuvaillut. Silloin kun jouduin ensimmäistä kertaa osastolle, minäkin kuvailin lääkäreille tuollaista "omaa, ulkoista ääntäni". Ääni kuului selvästi vasemmalta puoleltani, ikään kuin joku olisi istunut hartialla.
On kamalaa, että joku muukin joutuu kärsimään tällaisesta, mutta toivottavasti et ymmärrä minua väärin kun sanon, että toisaalta on helpottavaa tietää, etten ole yksin! Omat lääkärini eivät aikanaan kyenneet oikein ymmärtämään, mitä tarkoitin tuolla äänellä, joka istui olkapäällä moittimassa...
Vielä kerran, kamalasti voimia sinulle! Tiedän, että nyt voi tuntua siltä, että täältä lähteminen olisi ainoa oikea vaihtoehto, mutta kuten itsekin sanoit, jättäisit silti tyhjän aukon muiden elämään. Eikä sitä tyhjää aukkoa koskaan voisi kukaan täyttää.
Hei surukuu! ☺️❤️☺️ Voimahali sinullekin!
Sain eilen tietää, että pääsen/joudun osastolle perjantaina. Oma mies ei pääse viemään, mutta onneksi tyttöjen talolta se omaohjaaja voi käydä heittämässä minut sinne. En selviäisi tuon matkalaukun kanssa missään bussissa, kun hyvä jos itse jaksan liikuttaa itseäni, niin heikkoon kuntoon olen syömättömyyden takia mennyt. Painoa lähtenyt vajaassa kahdessa viikossa 4 kiloa. Aluksi se tuntui hyvältä, mutta nyt taas ahdistaa, että miksi ei enemmän. Tämmöstä tämä on. Mikään ei riitä.
Tulin juuri verikokeista. Oli hyvä syy olla illalla syömättä. Taisivat ottaa minusta 9 tai 10 putkea verta, jos oikein laskin. Se osaston lääkäri oli minusta kai huolissaan, uhkaili jo, että pitää mennä sisätautien kautta sinne osastolle. Tätä rohkenen kyllä epäillä, en minä niin huonossa kunnossa ole vielä kuitenkaan.
Viimeksi kun vuosi sitten olin osastolla, niin yksi hoitaja uhkaili, että saan sydönkohtauksen, koska joku aikaväli mun sydänkäyrässä oli pidentyny. Selvisi, että yksi silloinen lääke pidensi sitä... Kaikella ne yrittää saada syömään. Äiti taisi silloin nauraa, että aikamoisen taistelun olet saamassa aikaan, kun olet perinyt tuon itsepäisyytesi isiltä. 😀 Samaa voisi varmaan sanoa nyt.
Pelottaa nyt ihan hirveästi se osastolle meno. Entä jos ne onkin kaikki ihan hirveitä kyrpiä siellä ja ne vaan kettuilee ja käyttää valtaansa väärin? Vaikka tunnen sen lääkärin jo entuudestaan aikaisemmilta osastovuosilta, ja se oli silloin kuitenkin ihan mukava, mutta kuitenkin... Eihän kukaan voi pakottaa tai kiristää minua uudestaan sähköhoitoon? Olen sitä kerran saanut ja se oli niin karmea kokemus, että uudestaan en siihen lähde! En vaikka aseella uhattais. Mieluummin valitsisin kuoleman. Se vei multa muistia niin paljon, eikä se ole tähänkään päivään mennessä palautunut, vaikka siitäkin on jo yli 5 vuotta. Unohtaisin omat hääni, polttarini... Kaiken mukavan. EI KIITOS! Ja sit se kauhee rumba lävistysten kanssa, kun kaiken pitäis olla muovia ja ja ja plääh!!! En en en en en en halua!
Jos nyt pitäis vähän unelmoida, että millasessa tilanteessa voisin olla tyytyväinen, niin:
- Mun ei tartteis huolehtia rahasta
- Mulla ois oma hevonen, jolla saisin ratsastaa niin paljon kun haluaisin
- Asuttas isommassa talossa ja meillä kävis siivooja
- Eläimet eläis niin pitkään kun mekin
- Mulla ois mun miehen kanssa kaksi lasta, tyttö ja tyttö (mies haluais pojan 😀)
- Pääsisin näin nuorena sairaseläkkeelle
- Olisin laiha ja pysyisin laihana ihan sama mitä söisin
- Voisin käydä juoksemassa pitkiä lenkkejä ilman, että näkö sumenee
- Kuvitelkaa tai älkää, mutta tää paljasjalkainen kaupunkilaistyttö haluais maatilan vaikka ei mulla oo hajuakaan miten possuja tai vuohia hoidetaan
- Tahtoisin koiran ja kissa ja lisää kaneja
- Haluaisin vaan ympäröidä itteni eläimillä ja ihmisillä
- Tahtoisin uusia ystäviä...
Ja niin edelleen. Eiköhän siinä ollu unelmoimista jo ihan tarpeeksi. Ja suurin osa noista on semmosia, mitä ei voi toteuttaa. Kasa eläimiä tois paljon vastuuta ja työtä, maatilat maksaa maltaita, saati sitten niiden eläinten ylläpito. Noh, saahan sitä ihminen unelmoida...
Nyt mulla on dilemma. Jääkapissa ois kananmunia mitä mies on keittäny mullekin, mutta vaikka haluaisinkin ehkä syödä yhden, niin mun pää huutaa eitä ihan hullun lujaa. Oon toistaseksi tyytyny kahviin. Pelkään vaan sitä lihomista niin paljon. 😭
Tän päivän syömiset on menny ihan perseelleen. Oon syöny kaksi kananmunaa, kaksi paljasta näkkäriä ja keitetyn porkkanan + perunan. Tuntuu, että oon syöny ihan hirveesti. Kahvia oon kitannu ihan hävyttömän määrän, mulla meni tänään kaks litraa rasvatonta maitoa. Niistäkin tulee kauheasti kaloreita.
Osasto pelottaa koko ajan enemmän ja enemmän. Ikävöin jo nyt mun miestä ja eläimiä. Toisaalta (häpeän myöntää) on ihan kiva päästä pois kotoa ja tuon pikkuisen uhmaiän kynsistä, mutta silti sitäkin tulee niiiiiiiiin kova ikävä.
En ees tiiä mitä kirjottaisin, on niin sekava olo. Päivän tarvittavat on käytetty, odotan periaatteesta ainakin kahteentoista, ennekun otan seuraavan. Haluaisin nukkua, mutta ei väsytä. Toisaalta taas en haluais nukkua painajaisten takia. Miksei mun väkivaltanen eksä voi jättää mua unissa rauhaan. Siitä on jo melkein kahdeksan vuotta kun erottiin.
Plussaa siellä osastolla on se, että puhelimen laturin saa pitää itellään ja saan ottaa läppärin sinne. Pääsen sitten tännekin kirjottelemaan helpommin kuulumisia, kun jaksaa puhelimesta netin siihen.
On tää elämä taas vaikeeta.
Alle kaksi tuntia siihen, että kyyti saapuu viemään minua sairaalaan. Eilisilta meni itksekellessä. Voi olla, että joudutaan viemään tuo meidän 7-vuotias marsu piikille jossain vaiheessa. Vielä seuraillaan tilannetta. Lisäksi itkeskelin valmiiksi jo ikävääni miestä kohtaan. Nytkin tekisi mieli itkeä, mutta mitään ei tule ulos. On niin paha olla. Odotan yksin tässä koneella ja olo on, kuin viimeistä tuomiota odottavalla.
Join aamukahvin ja menin sitten syömään yhden rasvattoman proteiinirahkan, sekin ahdistaa. En ole saanut laihdutettua tarpeeksi osastolle (taas minun päähänpinttymäni) ja pelottaa, että ne lihottaa minua siellä entisestään. Ei tällaiselle läskipossulle saisi antaa ruokaa. Miksi olen niin heikko? Paino onneksi näytti vähemmän kuin eilen, 200 grammaa, mikä on ihan säälittävä tulos. Taidan käydä säästöliekillä. Päivässä syödyt kalorit kieppuu siellä 700 liepeillä.
Pitäisi rueta meikkaamaan ja pukemaan päivävaatteet päälle. Ei jaksais. Miksi en vaan saa jäädä kotiin?!😭
Alle tunti. Menin ihan paniikkiin, kun tajusin, että mun tarvittavat on miehen repussa, joka on töissä toisella paikkakunnalla. En siis saa otettua diapamia, vaikka tehostetun ihmiset neuvo minua ottamaan sellaisen ennenkuin lähden. Voi v***u! Miten mä nyt selviän sinne sairaalaan? Mulla on niin turvaton olo, ihan niinku lapselta ois viety turvarätti pois. Mitä ihmettä mä nyt teen?😭
Hei, Vivvy!☺️❤️☺️
Miten selvisit sairaalaan? Miten ahdistuksen kanssa kävi?
Mulle sairaalaan meno on useimmiten ollut aika ristiriitaista. Mutta nykyään mua ei sinne edes oteta, kun oon epävakaa. No, juuri nyt ei ole kyllä tarvekaan...
Kertoile sitten, miltä tuntuu...
Heissan täältä suljetulta!
Selvisin kuin selvisinkin tänne sairaalaan ilman pameja. Hoitoneuvottelu oli melkein heti kun tänne klo 12.00 saavuin. Kokeillaan nostaa yhtä lääkeannosta ja toinen lääke vaihdetaan ehkä kokonaan. Ulkona saan liikkua hoitajien tai omaisten kanssa. Ruuan saan ottaa toistaiseksi itse ja joka ruualla pitää syödä edes jotakin. Ruokailujen jälkeen pitää istua puoli tuntia yhteisissä tiloissa, etten mene oksentamaan.
Ruokailut täällä on ollu tosi hankalia. Diapamia menny tänäänkin maksimiannos, ensimmäisen otin kun ahdisti olla täällä, toisen sain nestemäisenä kun iltapala alkoi ahdistamaan ja kolmannen sain äsken, kun iski kauhea läskiahdistus. Jännityksellä odotan, että alkaako nukuttaa ollenkaan. Tosin oon niin pumpattu täyteen lääkkeitä, että en tiedä pysynkö hereilläkään.
Osasto vaikuttaa mukavalta ja rauhalliselta. Potilastoverit on ihan ok, muutaman kanssa olen jutellutkin. Tupakkaa kuluu ihan hävyttömän paljon.
Tsemppiä kaivataan!
Neljäs aamu osastolla jo kolme huonosti nukuttua yötä takana. Ahdistaa hirveästi jatkuvasti ja pamit on lakannu toimimasta. Edes truxal ei nukuta (mitä se on tehnyt viimoset vuodet) tai auta ahdistukseen päivällä otettuna. Omasta mielestäni olen syöny ihan hirveästi, mutta hoitajat sanoo, että syön ihan minimaalisia annoksia... Paino pysyny samassa, toivon tosiaan, että johtuu siitä, että mulla ois menkat alkamassa. Että se ois oikeesti tippunu. En kestä, että syön niin vähän kuin täällä on mahdollista ja paino junnaa samassa lukemassa. Tai sitten käyn säästöliekillä. Paremmin en uskalla syödä enneku paino on lähteny tippumaan. Oon ihan kauhee läski muutenkin, en edes ansaitse ruokaa.
Tänään on kahdeltatoista lääkärin aika, jännittää ja pelottaa, että mitä siellä päätetään. Toivottavasti saisin nyt jotain tän unen parantamiseen, kun ei oo kivaa herätä puoli kaksi parin tunnin unien jälkeen ja sit pyöriä sängyssä valveunessa varttia vaille seittemään.
Tupakkaa mulla kuluu ihan hävyttömiä määriä, mutta siitä en jaksa nyt stressata.
Lukeekohan kukaan edes tätä ketjua?😐
Lukee, lukee, Vivvy!
Seuraan ketjuasi. Kirjoita vain lisää kuulumisistasi. En oikein osaa kommentoida nyt... mutta toivottavasti sinulle löytyy jotain lääkettä tuohon ahdistukseen ja unettomuuteen. Ja saat syömisen kuntoon - niin vaikeaa kuin se onkin! Mulla itselläni on välillä lievähköä oireilua painon ja syömisen kanssa. Mutta olen oikeasti ylipainoinen! (Tekisi mieli haukkua tässä itseäni ihan julkisesti: "Läski!")
Heissan!
Lääkärin kanssa sovittiin, että truxalia nostetaan illasta, serenase puotetaan pois ja sen tilalle tulee serdolect. Toivottavasti noista muutoksista on apua noihin ääniharhoihin. Lisäksi sovittiin, että minun pitää syödä aina ainakin vähän lämmintä ruokaa kun sitä on tarjolla ja ateriankorvikevanukas aina kahvin kanssa. Söinkin sellaisen tänään ekaa kertaa ja se maistu niin sokeriselta, että siinä on varmaan miljoona kaloria. Mä kuolen! Tää ahdistus on aivan hirveä. En tiedä mitä tässä nyt osais tehdä... Ehkä pitäis mennä juttelemaan hoitajan kanssa... Ekana käyn nyt kuitenkin tupakalla.
Pärjäilkää!
Pamia naamaan ja kohta syömään. En haluaisi syödä yhtään mitään. En ole ruuan arvoinen ja sitäpaitsi ruoka lihottaa. Pystyn tuntemaan miten jokainen suupala kerryttää liikakiloja vatsan seudulle. Taitaa olla aikamoinen taistelu edessä. Huoh.
Huomenna on taas juttutuokio lääkärin kanssa, jonne mieskin tulee mukaan. Huomenna pitäisi myös jaksaa käydä suihkussa, en halua. En oikein tiedä mitä edes haluaisin.
Mies ehdotti, että kysyttäis viikonloppuvapaata nyt ensi viikonlopuksi, mutta olen niin huonossa kunnossa, että tuskin jaksan ainakaan paria tuntia pidempään olla kotona, jos sitäkään.
Oon nyt jotenkin niin ahdistunu tuosta tulevasta ruokailusta, niin en nyt tämän enempää pysty kirjoittelemaan. Olette kuitenkin ajatuksissa!
Sain nukuttua viime yön kokonaan. Otin iltalääkkeet tuntia myöhemmin ja heräsin oikeaan aikaan seitsemältä omatoimisesti. Silti on väsyttänyt koko päivän. Se on tämä apea mieli, mikä sitten pistää väsyttämään. Venlafaxinia on nyt nostettu vissiinkin sille tasolle ku pitää ja serenase vähenee koko ajan. Viikonloppuna vissiin alotetaan sitten sen serdolect.
Tänään oli lääkärin kanssa tapaaminen, missä puolisonikin oli mukana. Siellä suositeltiin magneettihoitoon lähtemistä. Pohdin tässä vielä, mutta luultavasti suostun. Onko täällä ketään joka olisi käynyt siinä magneettistimulaatiossa? Kokemuksia? Auttoiko vai oliko yhtä tyhjän kanssa? Mulla on naama täynnä lävistyksiä, joissa korut on kirurginterästä, tarviiko ottaa pois? Olen magneettikuvissa käynyt muutaman korun kanssa, kun en niitä saanut pois. Ei jaksais aina muutaman tunnin takia alkaa niitä veivaamaan irti tai ostaa muovisia koruja...
Tänään on otettu verenpainetta makuultaan, seisten, istuen ja portaiden nousun jälkeen. Eipähän heikotus ja pyrrytyksen tunne johdu ainakaan tuosta minun verenpainelääkkeestä, mitä lääkäri epäili syyksi, kun verensokerit on pysyny kuitenkin suht tasasena. Itse olen sitä mieltä, että se johtuu tästä kun syön huonosti, koska silloin kun olin terveempi ja söin normaalisti, niin sitä ei ollut. Toisaalta vihaan sitä kun on heikko olo, mutta toisaalta rakastan sitä, kun tiedän, että laihdun kun elimistö ei ole saanut tarpeeksi ruokaa...
Oli minulla tänään yksi parempi hetki. Sain syötyä kaksi palaa salmiakkisuklaata! Oli niin voittajafiilis... Kunnes sitten aterianylläpitovanukkaan syömisen jälkeen iski kauhea ahdistus. Näytän peilissä nyt entistäkin isommalta, vahintään 200 kiloiselta sotanorsulta. Diapamia naamaan ja sit pitää taas syödä. En uskalla syödä kyllä muuta ku vähän salaattia. Sano hoitajat mitä tahansa.