Kun kaiken pitäisi olla hyvin…

Kun kaiken pitäisi olla hyvin...

Käyttäjä vivvy aloittanut aikaan 31.08.2015 klo 23:54 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä vivvy kirjoittanut 31.08.2015 klo 23:54

Hei.

Olen 28-vuotias naisenalku, joka on sairastanut masennusta ja syömishäiriötä 14-vuotiaasta lähtien. Teini-ikäisenä satutin itseäni päivittäis, joka ilta kahden vuoden ajan. Viiltely oli minulle pakokeino. Välillä pystyin olemaan viiltelemättä pitkänkin aikaa, mutta pari vuotta sitten minua piti tikata sairaalassa. Nyt olen pystynyt olemaan viiltelemättä melkein vuoden.

Sairaalassa olen ollut elämässäni melkein vuoden ajan, jos kaikki osastohoidot ynnätään yhteen. Viimeisin kerta oli viime vuoden marraskuussa. Olen myös saanut sähköhoitoa.

Diagnoosini tällä hetkellä on skitsoaffektiivinen häiriö (en ollut ennen edes kuullut moisesta, saati sitten tiedä ketään joka samaa sairastaa) ja kai epätyypillinen laihuushäiriö. Kuulen oman ääneni moittivan minua (ei ole ajatus), mollaavan minua, haukkuvan minua läskiksi ja arvottomaksi ja luuseriksi yms. Taistelen tämän äänen kanssa päivittäin. Minulla on paljon pakkoajatuksia ja pakkotoimintoja, jotka vaikeuttavat jokapäiväistä elämääni. Olen myös viime aikoina halunnut satuttaa itseäni taas.

Menin naimisiin elokuun alussa ja sitä ennen ostettiin mieheni kanssa ihan ihkaoma asunto. Minulla on kaksi marsua ja kani. Nekin voivat tällä hetkellä ihan hyvin. Huomenna saamme perheenlisäystä kanin muodossa, kun käymme hakemasta pohjoisesta itsellemme uuden kaverin. Pelottaa vaan, että pikkuinen ei selviä tuosta matkasta saati sitten täällä olosta hengissä, kun ei tämän päivän aikana kasvattajan luona ole syönyt mitään. Pitää vielä huomenna aamusta kysellä kuulumiset. Toivottavasti alkaa yön aikana syömään. 🙂👍

On siis jotain mitä odottaa ja elämä on päällisin puolin ihan hyvin, mutta koko ajan vaan ahdistaa ja masentaa. Lisäksi syömishäiriö on taas puskemassa päälle. Kyttään painoa vaakalla melkein päivittäin (on se paremmin kuin esimerkiksi kolme kuukautta sitten kun ravasin vaakalla monta kymmentä kertaa päivässä) ja joko ilahdun tai ahdistun vaakan lukemasta. Olen vielä pystynyt syömään ihan normaalisti, en ole ruennut paastoamaan tai oksentelemaan.

Toisaalta toivon, että uskaltaisin taas oksentaa tai pystyisin olemaan syömättä, että paino laskisi. En vain voi hyväksyä itseäni tämän painoisena (olen normaalipainoinen, ah miten vihaankaan sanaa normaali), haluaisin olla taas alipainoinen. Mies yrittää kovasti tsempata ja tukea, mutta hänkin on alkanut väsymään. Tappelimme viime viikolla asiasta aika kärkkäästi ja hän toi esille omaa väsymystään. Ehdotin hänelle kriisikeskuksessa juttelemista tai tänne kirjoittamista, mutta hän ei ainakaan tänään kokenut sitä tarpeelliseksi. Ehkä siitä viikonlopun mäkkireissusta oli hänelle apua. Jos näin, niin hyvä niin.

Minulle on myös ehdotettu osastohoitoa (ottaisin sen mieluusti vastaan), mutta en voi lähteä sinne vielä! Pitää totuttaa se uusi kani talon tavoille ja haluan nyt viettää aikaa aviomieheni kanssa! En vain vielä ole valmis. Ja painoakin pitäisi pudottaam kun nehän nauraa mut sieltä pihalle, kun olen normaalipainoinen. Ei ne ota minua siellä tosissaan ollenkaan!

Tulipas romaani, huh. Kiitos kun jaksoit lukea tänne asti. Näin illasta alkaa aina ajattelemaan kaikkea tyhmää ja tulee erilaisia mielitekoja, niin kokeilin nyt purkaa ahdistusta kirjoittamalla. Menen nyt ottamaan iltalääkkeet, niin nukuttaa sitten joskus. Huomenna pitää käydä uusimassa ajokortti poliisilaitoksella ja hakea pikkuinen kotiin. On niin ikävä vauvakanin tuoksua! 😍

Take care, hyvää yötä!

Käyttäjä vivvy kirjoittanut 01.09.2015 klo 23:42

Haettiin tänään meille pieni pupuneiti. Kovin on valloittava tapaus. Vointi ollut sen takia tänään parempi. Silti tuntuu, ettei kukaan ymmärrä minua. Minulla on vain kourallinen kavereita ja tuttuja, joista vain muutama asuu samalla paikkakunnalla. Nähdään aika harvoin ja tuntuu, että ei nähdä ollenkaan, ellen tee itse aloitetta. Ei aina jaksaisi olla kysymässä jotakuta kahville, kun tulee sellainen olo, että on vaivaksi. Ja olisihan se kiva tunne, kun joku oikeasti haluaisi olla minun seurassani, ilman, että minä pyydän. Tuntuu vain, että kukaan ei halua olla minun ystäväni. Olen kovin yksinäinen.

Terapia on ensi viikolla. Sielläkin kuuntelen vain, kun minulle saarnataan, eikä minua tai ongelmiani oikeasti kuunnella. Yhtä tyhjän kanssa käydä siellä, mutta minkäs teet. Enkä itse osaa enää edes sanoa, että mikä minulle olisi hyväksi tai mikä saisi oloni paremmaksi. Kuljen vain turtana. En osaa enää edes itkeä kuin todella harvoin, mikä myös tuntuu pahalta. On ikävä sitä, kun itkee oikein kunnolla ja miten sitten on helpompi olla.

Luultavasti taas pitää ottaa Diapam, että jaksan kaiken tämän keskellä. Nukkumaan en halua käydä, kun näen vain painajaisia.

On tää elämä taas yhtä taistelua.

Käyttäjä vivvy kirjoittanut 03.09.2015 klo 15:38

Tänään on ollut vähän parempi päivä. Kävin tyttöjen talolla yksilöajalla ja oli tarkoitus tehdä koruja. Jäätiinkin sitten ohjaajan kanssa juomaan kahvia ja juttelemaan tunniksi. Kysyi minulta vielä, että haluanko pakertaa jotain käsilläni, mutta en enää jaksanut, kun olin niin väsynyt siitä juttelemisesta. Tuli kuitenkin tunne, kun siinä juteltiin, että olenhan minä edistynyt syömispuolella ainakin vähän. Nykyään pystyn syömään suht normaalisti (vaikka huonoja päiviä vielä onkin, nytkin syöty ruoka velloo mahassa), enkä pode siitä kauheaa syyllisyyttä. Se on positiivista. Negatiivista on taas se, että näen itseni vieläkin lihavana kun katson itseäni peilistä ja oman kehon hahmotuskyky on aivan hukassa. Haluaisin vieläkin olla laihempi, vaikka nyt on ihan kiva olla ilman niitä nälkiintymisen oireita. Tosin taidan nykin syödä liian vähän, kun on koko ajan nälkä ja ruoka pyörii mielessä. En ole uskaltanut käydä vaakalla vieläkään.

Jotenkin se lihomisen pelko pyörii koko ajan mielessä. Sen käsittelmiseen tarvitsen vielä paljon tukea ja apua. Muutama kilo niistä huonoimmista ajoista on tullut lisää (mikä on ymmärrettävää, kun on alkanut taas syömään), mikä ahdistaa hirveästi. Toisaalta en ole nyt kuukausien aikana paisunut niinkuin pullataikina, mitä pelkäsin. Ja pelkään vieläkin. En vaan saa järkeistettyä näitä asioita itselleni. Onko kenelläkään muulla vastaavaa? Olisi kiva kuulla muidenkin kokemuksia SH:n ja skitsoaffektiivisen häiriön tiimoilta. 😯🗯️

Käyttäjä vivvy kirjoittanut 04.09.2015 klo 23:00

Olenko tosiaan ainut, joka sairastaa skitsoaffektiivista häiriötä? 😑❓

Käyttäjä terve88 kirjoittanut 05.09.2015 klo 22:04

Hei minullakin on skitsoaffektiivinen häiriö. Minulla on paljon mielialan ja vireystilan vaihteluita. Välillä käyn liian kovilla kierroksilla. Käyn myös juttelemassa sh.n kanssa. Nyt ollaan harvennettu käyntejä. olen myös ollut joitakin kertoja sairaalassa itsetuhoisuuden takia.
Nyt elämässäni on käynnissä hyvä kausi. Olen ihanassa parisuhteessa ja mielekkäässä koulussa. Kaikki on niin mielenkiintoista tällä hetkellä.. pelkään kuitenkin maniaa. Meinasin seota yksi päivä. Olin niin kiihdyksissä..

Käyttäjä vivvy kirjoittanut 08.09.2015 klo 12:13

Hei terve88!

Miten helppoa sinulla oli hyäksyä tuo diagnoosi ja miten ymmärrät sairautesi? Ymmärrätköhän mitä haen takaa... Itse en oikein edes tajua tuota diagnoosia ja sitä, että mitä se merkitsee. Lääkärimieheni on sitä yrittänyt selkokielelle kääntää, mutta en siltikään oikein ymmärrä. Skitsofrenian ja masennuksen sekamuoto, näin olen käsittänyt, mutta miksei kukaan kerro mitä se käytännössä meinaa?

Kai se olisi osastohoidon paikka täällä... En jaksa tehdä yhtikäs mitään, nukun tai makaan sohvalla päivät pitkät. Ei oikein jaksa tuon vauvakaninkaan kanssa peuhata. Tuntuu pahalta. En kyllä osastollekaan haluaisi, mutta... Kahvin keittäminenkin tuntuu suurelta saavutukselta.

Tekis mieli vaan vetää ranteet auki ja kuolla pois.😭

Käyttäjä Jardin Prive kirjoittanut 09.09.2015 klo 08:08

Hei, Vivvy!☺️❤️☺️

Mikä sun vointisi on tänään? Onko yhtään parempi kuin eilen? Vai vielä pahempi?

Mulla helpottaa olo, kun on vähän valoisampaa. Helpottaa ainakin vähäisen näin aamusta.

Voimia sinulle!😍

Käyttäjä vivvy kirjoittanut 09.09.2015 klo 12:50

Hei Jardin prive!☺️❤️☺️

Vointi on pikkaisen parempi kuin eilen, vaikka väsyttää ihan kamalasti! Sama miten paljon tai vähän nukkuu ja aina väsyttää yhtä paljon. Aamuisin olen tehnyt "välikuoleman" (niinkuin mieheni minun päikkäreitäni nimittää) kanivauvan kanssa ja silti kauhea väsymys, vaikka olen nukkunut puolesta tunnista tuntiin maksimissaan. 😞

Pikkusisko on tänään tulossa yökylään, jee. Se piristää päivää kummasti ja on jotain mielekästä tekemistä. Varmaan tulee paijailtua tuota kaniotusta ja sit vähän alkomaholia ja ehkä jonnekin kivaan paikkaan tanssimaan. Kävin tänään aamusta hakemassa kahden uudet lasit ja nyt maailma näyttää jos ei valoisammalta, niin ainakin selkeämmältä.

Nyt vähän hävettää se mun eilinen saamattomuus ja väsymys. Peruin migreenin verukkeella aikani kuntoutusohjajaalle, kun en yksinkertaisesti vain jaksanut mennä ja en kehdannut suoraan sanoa, että väsyttää. En tiedä miksi. Kai ne on kummallisempiakin selityksiä kuullu. Tehty mikä tehty. Ensi viikolla uusi aika sitten. Silloin otan puheeksi kyllä tämän kamalan olotilani ja sanon, että haluan ehkä sinne osastolle. Se tuntuu mulle oikealta paikalta juuri nyt. Saisin varmaan täydet BDI-kyselystä jos minun pitäisi täyttää se nyt.

On se tää elämä, kun yhdestä aallonpohjasta toiseen. Miksei välillä vois ratsastaa siellä aallon harjalla, niinku muut tekee?

Käyttäjä vivvy kirjoittanut 13.09.2015 klo 13:51

Olo on hyvä ja huono.

En ole saanut oikein syötyä, ei mieli anna periksi. Ääni mun pään sisällä huutaa sitä miten lihava olen ja miten en ole ansainnut ruokaa. Söin aamupalaksi rahkan, välipalaksi verigreipin ja äsken söin paljaan näkkärin ja tuntuu, että olen kauhea sikapossu, joka ei ansaitse elää. Vihaan näitä syömishäiriöajatuksia, mutta toisaalta rakastan sairaalla tavalla sitä hyvänolon tunnetta, mikä tulee, kun pystyy olemaan syömättä! Jaksaa taas (muutaman päivän) tehdä kaikkea mitä ei muuten jaksaisi ja olo on tosi energinen (ennen kuin tulee totaalinen stoppi)! Tahdon vain olla alipainoinen! En mitään muuta. En oikeastaan pysty edes ajattelemaan muuta.

Maalattiin eilen makuuhuoneen seinä ja järjesteltiin makari uudestaan ja vietiin ylimääräisiä kamoja varastoon säilytykseen. Illalla luin vielä hyvää kirjaa, mitä en ole aikoihin pystynyt tekemään. Siitä tuli vähäksi aikaa hyvä mieli, kunnes ääni mun pään sisällä alkoi kuiskimaan, että pitäisi pystyä vielä enempään, tehdä sitä tätä ja tuota. Mä en jaksa! Pää leviää ihan justiinsa! Tänään olen ollut sitten hyvin väsynyt. Kesäkengät laitoin talvisäilöön, mutta en oikein muuta. Niin saamaton luuseriolo koko ajan. Miekin kyselee, että voisinko tehdä sitä ja tuota, mutta en vain jaksa/pysty. Tahtoisin vaan käpertyä peiton alle ja nukkua seuraavan viikon...

Käyttäjä vivvy kirjoittanut 16.09.2015 klo 11:26

Paino junnaa. Sorruin syömään illasta, joten entistä parempi itsekuri nyt käyttöön. Olen ollut hereillä puoli seitsemästä lähtien, enkä ole vielä syönyt mitään. Juonut olen yhden kahvikupin ja pullollisen light EDiä. Saan syödä aikaisintaan puoli yhdeltä yhden rasvattoman rahkan. Minä pystyn laihduttamaan, minä pystyn siihen. Ihan sama mitkä keinot otan käyttöön, kunhan minusta vain tulee laiha! Oksentaminenkin on pyörinyt mielessä ja jos sorrun taas syömään, niin varmasti teen niin! Vihaan oksentamista, joten nyt on ehkä helpompi pitää syömiset kurissa.

Kävin sairaanhoitajan luona juttelemassa. Oli aika hyädytön käynti. Kysyi minulta suoraan, että entä jos jäisin kokoaikaiselle sairaseläkkeelle sitten kun minun kuntoutustukeni päättyy kesän 2017 alussa. Se kuullostaisi kyllä hyvältä. Olisi ainakin paineet pois siitä tiettynä aikana tapahtuvasta paranemisesta, saisi ihan kunnolla ja ajan kanssa parannella itteään. Jotenkin vain tuntuu hassulta, että jäisin sitten 30 vuotta täyttävänä sairaseläkkeelle... Voisinpahan sitten keskittyä olemaan kotiäiti, jos/kun lapsia meinasimme mieheni kanssa hankkia. Tosin tähän nykyiseen tilanteeseen en niitä vielä halua.

Sairaanhoitaja lupasi varata minulle ajan lääkärille, jossa sitten keskustellaan tuosta edellä mainitsemastani asiasta ja lääkehoidosta ja osastohoidosta. Ei minusta paljon hyötyä ollut siellä käynnillä, kun sanoin tuskin juuri mitään ja tyydyin vain ravistamaan tai nyökyttämään päätäni. Ei vaan jaksanut kommunikoida. Helkkaristako minä tiedän mistä on minulle apua ja mistä ei. Kaikki on vaan yhtenä kaaoksena mun pään sisällä. Olisi vain niin ihana tunne, jos edes minuutin ajan ei tarvitsisi tuntea mitään, voisi vain olla hiljaa ja rahoittua. Edes hetken vapaalla omasta itsestään.

Peruin eilen ravitsemusterapian, ei ehkä tässä nykyisessä tilanteessa olisi pitänyt, mutta en vain jaksanut lähteä. Minun piti valita suihkussakäynnin tai terapian välillä ja valitsin suihkussakäynnin. Jouduin useamman tunnin maanittelemaan itseäni tuonne vessaan ja koko toimitus tuntui vastenmieliseltä ja ahdistavalta. Minun on vain niin vaikea huolehtia itsestäni. Toinen, mikä minulle tuottaa kauheita vaikeuksia, on hampaiden pesu. Nyt on kyllä pakko huolehtia hampaistakin, koska pelkään kuollakseni hammaslääkäreitä...

Saamaton ja mitätön minä.

Käyttäjä vivvy kirjoittanut 16.09.2015 klo 16:17

Sinne hävisi se melkein vuoden työ... Savuna ilmaan. Viilsin ensimmäistä kertaa melkein vuoteen. Toisaalta on nyt hyvä olo, mutta toisaalta entistä huonompi. Miten minä olen taas joutunut tähän pisteeseen? Käykö mulle nyt niinkun teininä, että heti kun on tilaisuus vedän jalkani auki? En haluais siihen pisteeseen taas, mutta toisaalta en jaksa panna vastaankaan. Ääni mun pään sisällä huutaa ja kuiskii kuinka arvoton olen, kuinka kukaan ei tykkää minusta ja parempi kaikille, jos kuolisin pois. Enpähän olisi kenellekään enää taakkana. Ja koko ajan tuntuu enemmän ja enemmän siltä, että se ääni on ihan oikeassa.

Käyttäjä black feather kirjoittanut 16.09.2015 klo 21:47

Hei Vivvy! Tää nyt ei varmaan mitään auta mut haluan kirjoittaa silti. Sä et oo yhtään arvoton ja susta tykkää varmasti monikin! Tietysti nuo äänet häiritsee eikä niistä niin vaan pääse eroon mut yritä jättää ne omaan arvoonsa. Ei ne määrittele sitä, kuka sä oikeasti oot. Älä anna itsesi sortua viiltelyyn 😞 pystyisitkö löytämään mitään toista keinoa pahimpaan ahdistukseen? (nojoo, helppohan se on sanoa mut silti). Tukeeko ja ymmärtääkö sun mies sua? Oon lukenut ketjuasi ja mua ainakin kiinnostaa, mitä sulle kuuluu 🙂

Käyttäjä vivvy kirjoittanut 17.09.2015 klo 15:27

Soitin tänään psykiatrille soittoajalla ja sain päivystysajan huomiseksi. Luultavasti osastojakso edessä. Tai sinne ainakin pyrin, että selviän hengissä tästä. Olisin saanut jo ajan tälle päivälle, mutta en pystynyt lähtemään. Kotoa lähteminen on niin vaikeaa nykyään. Mies lähtee käyttämään minua sitten huomenna. Ihan hyvä, että lähtee mukaan, niin saadaan sitten senkin kanta asioille.

Mieheni on maailman paras puoliso ja ymmärtäväisin ihminen, jonka tiedän. Hänelle pystyn puhumaan kaikesta ja hän kuuntelee. Minua on potkaissut iso onni, kun olen tavannut hänet ja päässyt hänen kanssaan naimisiinkin. Ahdistaa vain se, miten oma oloni pahentaa hänenkin oloaan. Lääkäriksi opiskeleminen ei ole helppoa ja sitten pitäisi vielä huolehtia minusta siinä samalla, niin varmasti ottaa voimille. Siksi sinne osastolle haluankin, että myös mieheni olisi helpompi olla.

Olen nyt kyllästänyt itseni Diapameilla, niinkuin lääkäri käski. Ehkä yritän vielä nukkumista, niin ei tule mitään tyhmää tehtyä. Ruokaa olen saanut alas yhden rasvattoman rahkan verran, nyt jos yrittäisi syödä vaikka näkkärin ja kupin kahvia.

Mä niin vihaan mun elämää!

Kiitos Black feather, kun kirjoitit. ☺️❤️

Käyttäjä vivvy kirjoittanut 18.09.2015 klo 12:02

Aika psykiatrille on kello yksi. Jännittää ja pelottaa. Toisaalta haluan osastolle, toisaalta taas raastaa sydäntä olla erossa miehestä ja eläimistä. Varsinkin kun vanhimmalla marsulla löytyi patti etujalan vierestä. Luultavasti rasvapatti ja seuraillaan tilannetta, mutta kuitenkin. Onhan se jo 7 vuotta vanha. Haluaisin nähdä meidän 3kk vanhan kakarankin kasvavan, mutta jos pääsen/joudun osastolle missaan osan siitäkin. Mulla on niin ristiriitaiset tunteet. Haluaisin itkeä silmät päästäni, mutta en vaan yksinkertaisesti pysty. Aikaisemmin itku on helpottanut oloa, mutta olen menettänyt sen taidon. Nyt kaikki vaan patoutuu sisälle. Tuntuu niin pahalta, että en saa käpertyä mieheni viereen nukkumaan ja nukahtaa hänen tuhistessaan vieressä.

Eihän se vielä varmaa ole, että osasto kutsuu, se selviää vasta siellä lääkärissä, mutta mulla on sellanen olo, että joku osasto tulee olemaan minun paikkani. Helpointa olisi, jos joutuisin odottamaan sitä hetken, saisin valmistautua siihen kunnolla, mutta toisaalta taas vointi ehkä vaatii sitä, että pääsisin/joutuisin sinne heti.

Mun elämä ja pää on vaan niin sekaisin nyt.😭

Käyn kirjoittamassa tänne jossain vaiheessa, että miten meni. Pitäkää peukut pystyssä jollekin ratkaisulle, en tiedä, että mille...

Käyttäjä Jardin Prive kirjoittanut 18.09.2015 klo 13:54

Hei, Vivvy!☺️❤️☺️

Miten kävi? Kuinka hoitosi jatkuu? Ja teitysti se kysymys, että miltä sinusta nyt tuntuu?

Voimia!

Käyttäjä vivvy kirjoittanut 18.09.2015 klo 14:50

Olo on helpottunut, mutta samalla ahdistunut ja sekava. Kävimme yhdessä mieheni kanssa siellä psykiatrin juttusilla ja sain kiirellisen lähetteen mielialaosastolle. Sinne minun pitäisi päästä 7 päivän kuluessa. Samalla olen myös tehostetussa avohoidossa, josta pari ihmistä tulee käymään maanantaina. Nään niitä varmaan joka päivä siihen asti, kunnes pääsen osastolle.

Nyt sain kaipaamani päivät totutella ajatukseen osastosta, mutta silti olen murheellinen. Nyt pitää vaan keskittyä siihen mikä on minulle parhaaksi ja miten saan taas elämäni raiteilleen. Ajatuskin siitä tuntuu vaikealta, mutta minun pitää nyt vain jaksaa ponnistella.

Tsempatkaa minua paranemaan!