Viimeisen vuoden aikana olen tajunnut, että minussa on jotain vikaa. En tiedä onko se masennus, uupumus, stressi, vai joku muu sairaus. Jokin on kuitenkin vialla, enkä pienen paikkakunnan vuoksi uskalla hakea apua. Toiselle paikkakunnalle en oikein pääse, ajokortti ja auto löytyy, mutta ajopelko myös, enkä ole vielä viereiselle paikkakunnille ajanut.

Kuitenkin, saanhan hieman purkautua täällä? Jos vertaistukea löytyisi, voisi olla helpompi käsitellä omiakin asioita.. Olen siis 26v nainen. pian 4v pojan äiti. Lapsen isästä olen eronnut ja olemme lapsen kanssa asueet nykyisen puolisoni kanssa reilun vuoden.
Uudella paikkakunnalla on ollut hyvä asua, mutta siihen se hyvä sitten jääkin, kun koko muu elämä tuntuu vaan repivän väärään suuntaan.

Olen ”kamppaillut” lähes 10 vuotta tyyliin sukumme ainoana terveenä henkilönä. Lapseni on onneksi terve. Äitini sairastaa parantumatonta lihassairautta, johon hänen ”piti” kuolla jo kuusivuotta sitten. Ei kuollut. On sinnitellyt ja vielä porskuttaa, luojan kiitos. Äiti kuitenkin aikoinaan masentui, ja koko perhe. Loppujen lopuksi hän ”ajoi” pois meidät kaksostytöt kotoa n. 16-17 kesäisinä, että oppisimme elämään itsenäisesti. Tämä ajoi reiluksi vuodeksi myös minut ja kaksoissiskoni epäsopuun. Tätä ei onneksi kestäny kuin sen vuoden verran. Ja nyt olemme kaikki henkiin jääneet ja läheisissä väleissä. Isäni sai syöpädiagnoosin 6 vuotta sitten, kuoli tuskaisesti vuosi sen jälkeen. Tämä oli itselleni yksi suurimmista kynnyksistä elämäni aikana. Olin aina isin tyttö, eikä asioiden pitänyt mennä näin. Olinhan varautunut jo menettämään äidin enkä isää. Vaikka en ikimaailmassa olisi halunnut luopua kummastakaan.
Eikä se siihenkään voinut loppua. Siskolleni puhkesi myös tämä äidin lihassairaus noin viisi vuotta sitten. Ilmeisesti geenivirhe. Hän on työkyvytön ja ollut jo monta vuotta sairaslomalla, niinkuin äitinikin.

Nykytilanne. Olen ollut reilun vuoden töissä, sitä ennen olin kotiäitinä. Muutin siis tosiaan reilu vuosi sitten uudelle paikkakunnalle, ja aloitin samantien työt. Työskentelen 8,5h päivässä. Olen loppu. aluksi oli vain stressiä. Joka kävikin aika pahana. Huomasin että aloin kontrolloida ynpärillä olevia asioita siinä pelossa etten saa enää pidettyä elämääni järjestyksessä. Meinasin romahtaa, mutta silloin avauduin äidilleni, jonka avulla ”saimme taas palapeliä kasattua”. Minua stressasi uusi paikkakunta, koti, ”uusi perhe”, työ. Nyt en enää ole varma, onko tämä enää pelkkää stressiä.. Käyn yhä töissä, mutta joudun pinnistelemään tosi kovasti että jaksan.. Minulla on selviä muistikatkoksia, ihan selviä, ja nämä on huomannut työnantajanikin. Myös tilannetaju ja tunteet on sekaisin. Keskittyminen on kuin söisi puuta. On hyviä ja huonoja päiviä, mutta väsymys joka ei enää nukkumalla häviä, suutun helposti, ja joskus en jaksa edes puhua. Yleensä viikossa jää 2-4 päivää syömättä, kun en muista, tai jaksa. Suihkussa jaksan yleensä käydä keran viikossa. Lapselle teen ja annan ruuan aina, mutta itse aina vaan ajattelen että syön myöhemmin ja myöhemmin… Vatsa on temppuillut jo niin pitkään kuin muistan. Aina sekaisin. Aamuisin oksettaa vesikin enkä voi edes aamukahvia enää juoda. Paksuna en ole. Vatsahaava ollut kahdesti. Ongelma kuitenkin lähinnä tämä pää.

Ja se avun haku. Miten he*lvetissä menen hakemaan apua ja mihin? Kun en edes tiedä mitä tämä on.. Tiedän vaan ettei pääni toimi enää niinkuin ennen.

Tuntuu ylitsepääsemättömältä mennä minnekkään, kun kuitenkin kysytään suvun taustoja?
Öö. äidilläni lihassairaus ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Isä kuoli syöpään ja sairasti skitsofreniaa.
15 min nuoremmalla siskolla lihassairaus. Ukilla dementia ja mummilla jo Alzheimer.. Itse olen käynyt teini-iässä läpi vaikean masennuksen.

Nyt en jaksa enää kirjoittaa, ja pyydän anteeksi avautumiseni. Pitkään olen kaiken sisälläni pitänyt, puolisolleni en ole puhunut, enkä nykytilanteesta kenellekkään. Johonkin oli pakko kirjoittaa. Foorumin löysin googlen kautta. Kiitos.