Hei,

Olisivatko nuo tuntemuksesi osa tätä "paranemisprosessia"? Olet vuosikausia ollut muille mieliksi ja nyt pitäisi opetella kuuntelemaan omaa itseään. Aluksi se varmasti onkin vaikeaa - tuntuu, kuin olisit "kuumemittari kainalossa" vahtimassa tekemisiäsi ja koko ajan pohtimassa motiivejasi. Auttaisiko sinua se, että mietit: "Tuntuuko tämä minusta hyvältä, nautinko tästä, mitä tämä minulle antaa?" Keskity itseesi, omiin tuntoihisi - yritä olla päästämättä mieleesi ajatusta jonkun muun mielipiteestä.

Sen sijaan, että olet miellyttänyt muita ryhdy miellyttämään itseäsi!!! Sinulla on oikeus vaatia ja haluta asioita. Onnea opetteluun! 🙂🌻

Et sinä ole sekoamassa, sinä olet tervehtymässä🙂👍

Oman itsen ja omien halujen/toiveiden löytyminen on pitkä prosessi ihmiselle, joka on elänyt muiden toiveita täyttääkseen (samalla itsensä unohtaen). On hyvä, että sinä olet vielä nuori ja jo nyt alat ymmärtää etsiä omaa tietäsi. Et hukkaa koko elämää elämällä muita varten. Minä olen samassa vaiheessa kuin sinä, mutta olen ehtinyt jo keski-iän kynnykselle. Vähän harmittaa, etteä vasta nyt etsin itseäni ja opettelen kuuntelemaan omaa sisäistä ääntäni, joka on niin pieni piipitys, että sen vaivoin voi kuulla (aina en edes kuule).

Anna aikaa itsellesi! Hyvää apua itsen etsimiseen voi löytyä mm. lukemalla psykologian kirjallisuutta (peruspsykologiaa, itsetuntoon liittyvää jne.). Suosittelen mm. Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoja.

Voimia ja onnea tutkimusmatkalle itseen 🙂🌻

Kolperi,
mulla on sama ongelma, en tiedä kuka oon , en tiedä mitä haluan elämältä, oon ihan kuin jossain tyhjiössä jossa oon ihan yksin ja tietämätön omista haluistani
käyn kyl terapiassa, mut ei oo ainakaan viä auttanu siihen tyhjään päähän joka ei tiedä mihin oon menossa ja kuka oon.
Ehkä joku päivä viälä tiedän😑❓😑❓

Moiks!

Kuulostaa hyvinkin tutulta!
minulla on noita ajatuksia hirmuisesti esim. ammattiin liittyen! En tiedä mitä haluaisin tehdä tai mikä minusta tulisi "isona". Ja tuskastun ihmisten ehdotuksista: "olisit hyvä siinä ja siinä". Koska näiden ehdotusten jälkeen en tiedä onko kiinnostukseni ko. alaa kohtaan itsestäni lähtöisin vaiko sitä että joku on sitä ehdottanut! 😑❓

Mutta uskon, että ajan kuluessa asiat selkiytyvät. Nyt kysytään sitä iänikuista aikaa! Ja kärsivällisyyttä.

Kun on ollut itseltään hukassa, niin se minuus rupeaa rakentumaan pienenpienistä hippusista.

Sinä olet hyvällä alulla tässä asiassa 🙂👍 Rohkeutta sinulle!!!

Hei!
Kiitos taas kerran tsemppauksista, taas kerran ihmettelen, että mistä teidänlaisianne ihmisiä on "oikeassa elämässä" 🙂 Tuo kuumemittari vertaus oli todella hyvä kuvailemaan tilannetta jossa olen! Olen koko ajan ikäänkuin liian tietoinen itsestäni tällä hetkellä ja mietin koko ajan jos teen jotain, että tuntuuko tämä oikeasti hyvältä ja teenkö tämän vain siksi, että olen aina tottunut tekemään näin...😑❓
Toinen asia mikä minua vaivaa on stressaaminen... Olen saanut monta paniikkikohtausta stressattuani liikaa ja olen todella stressaantunut siitä, että välttelen stressaamista! Eli siis stressaannun stressaamisen välttelemisestä! Tästä on tullut todella paha kierre... Lisäksi ongelmia aiheuttaa se, etten tiedä, että stressaanko siksi, että muut sanovat, että ota löysemmin äläkä stressaa niin paljon siitä ja siitä, vai stressaannunko asioiden liiasta vatvomisesta!!!! Eli jos teen vaikka monta päivää putkeen kouluhommia ja poikakaverini (hyvää tarkoittaen) käskee minun jo lopettaa, etten stressaa turhaan ja sitten rupean miettimään, että ajatella, jos oikeasti olenkin stressaantunut ja en itse tajua sitä, mutta kun ei tunnu että olisin stressaantunut ja sitten ahdistun siitä, että stressaanko toedostamattani liikaa ja saan sitten paniikkikohtauksen 🤔 Toisaalta tuntuu, että koulutehtävien tekeminen antaa minun aivoilleni hengähdystauon, onhan koulujuttuja helpompi miettiä kun omaa sekavaa elämäänsä... Hirveän vaikeita asioita pienen pään pohdittavaksi!!!!! 😋

Hei Kolperi!

Tuosta stressistä tuli mieleen pari havaintoa jotka huomasin viime viikolla. Sitä on kahdenlaista tuota stressiäkin.

Negatiivista kuten tuo normaali ja kaikille jossain muodossa tuttu paineinen stressi joko tekemättömien töiden vuoksi tai sitten liikojen töiden. Sitä kun on epäselviä osioita elämässä , sitä suuntaa energiansa johonkin tekemiseen - liiankin kanssa - kun tekemisessä on se helpotus mikä toiminnassa yleisesti: on purkautumistie pahalle ololle.

Huomasin, että onhan sitä positiivistakin stressiä olemassa: jos olet 'innostuksen' ihminen - kaikki eivät ole innostuksen ihmisiä mitenkään isossa mittakaavassa - mutta jos satut olemaan, se voi olla myönteistä stressiä; se purkaa energiaasi johonkin mistä pidät ja ikäänkuin lataat itseäsi.

Kasvamiseen kuuluu niin paljon asioita, ja jokainen kasvaa ajallaan. Olen myös elämässäni ylittänyt jo puolenvälin jos ajatellaan nykyihmisen elävän liki 90v, ja saan huomata olevani yhä kasvajan paikalla. On asioita joita ei tahdo oppia millään.

Itsen kuuleminen on jalo taito. Ruoki sitä niin hyvä olosi lisääntyy. Kerro kavereillekin että kuuntelisivat mitä oikeasti haluavat ja kyseenalaista haluavatko todella mennä 'virran' mukana?

Max Scheler on joskus kirjoittanut intuitiivisesta persoonalismista. Ulla Solaranta on tehnyt väitöskirjan 2003 tutkien juuri M.Schelerin ajatuksia. tutkimuksen nimi on 'Rakkaus ja arvot kasvattavat persoonan - Max Schelerin kasvatusfilosofiaa'.

Te nuoret olette tulevaisuutemme tekijöitä. Ansaitsette kaiken rakkauden ja kunnioituksen ja tuen koska niin saadessannne varmaankin ymmärrätte antaa arvon ja kunnian teitä edeltäneiden sukupolvien työlle. Sukusi on ponnahduslautasi, olipa se sitten millainen tahansa. Me suomalaiset saamme elää siunatussa maassa.
Meitä on rakastettu paljon. Mitä nuorempana olemme saaneet avun, sitä aiemmin olemme oppineet sitä myös antamaan.

Kaikkea hyvää sinulle, Kolperi! Jalkojesi alla on hyvä tie.

Olipas kiva lukea edellinen viesti. Pakko yleistää, vaikka yleensä en sitä harrasta, mutta pahimmat itsetunnon lannistajat ovat yleensä olleet juuri sinun ikäisiäsi naisia, pahimpana oma äitini ☹️ Heiltä olen aina saanut kuulla, että "miten sua voi väsyttää, kun oot noin nuori ja onpas sulla helppo elämä ja miten nuo sun opiskelutkin on noin hitaasti edistyny ja sillon kun minä olin nuori niin kaikki oli helpompaa...". Äidilleni en ole kertonut, että olen edelleen masentunut ja syön lääkkeitä ja käyn terapiassa. Kun äitini kuuli sairaudestani, hänen kommenttinsa oli, että mene töihin vielä koulun ohella niin ei ole aikaa masentua... Noin kaksi vuotta sitten valehtelin hänelle, että kaikki on kunnossa, koska hän painosti minua lopettamaan lääkityksen ja pajatti koko ajan siitä, että mitä kaikki nyt ajattelee kun sinäkin oot tommonen.

Joka ikinen päivä toivon, että en olisi ikinä kuunnellut muiden toiveita, vaan olisin elänyt niinkuin itse haluan. Kun kelaan elämääni taaksepäin, huomaan virheitä virheiden perään, joita olen tehnyt vain miellyttääkseni muita. Tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi, vaikka kyllähän se ärsyttää, kun on niin monta vuotta tuhlannut elämästään muiden miellyttämiseen. ☹️

Ehkäpä pikkuhiljaa kaiken tämän alta paljastuu oikea minä, mikä se nyt ikinä sitten onkaan 🙂

Hei, minäkin olen ihan samanlaisessa tilanteessa. Olen tässä itsekin miettinyt näitä asioita. Hakeuduin sosiaalisten pelkojen vuoksi terapiaan.

Olin viime perjantaina psykiatrin vastaanotolla. Sitä ennen terapeutti oli analysoinut mun tilannetta ja mua. Hän oli kirjannut raporttiin, että mä en ole vielä löytänyt itseäni. Se tuntui aluksi todella ärsyttävältä väitteeltä ja tuntuu toki edelleen. Kai se sitten on totta.

Olen aina jotenkin varuillani itseni suhteen. Mietin jatkuvasti miltä näytän muiden silmissä. Haluan sikäli miellyttää muita, etten halua ikinä loukata ketään, senkin uhalla, että tulen itse loukatuksi.

Olen huomannut, että mieheni taitaa jotenkin "käyttää" tätä epävarmuuttani hyväksi. Hän haluaisi mielellään "määrätä" esim. millaiset ja minkä väriset hiukset minulla on tai vaatteet. ☹️

Tuntuu tavallaan niin toivottomalta. Löydänkö koskaan itseäni? Kuka minä todella olen sisältä?

Hei Kolperi ja Maa!

Olkaa huoleti, ei ole mikään kiire tuon itsen löytämisen kanssa.Siihen taitaa mennä koko elämä - miksipä muuksi sitä eletäänkään?

On ikää paljon tai vähän tai vähän enemmän - jokainen silti aina hiukan jostain kohdalta 'outo'itselleen, tuntematon.

Latinal.sanonta 'nosce te ipsum' (= tunne itsesi) kertoo että ikiajan ajan on ihminen sen itsen tuntemisen osalta ollut kadoksissa itseltään ja janoaa tulla tuntemaan kuka todella on - on 'matkalla siksi joka on'.

Siihen tutkimusmatkaan tarvitsemme toisia ihmisiä.

Avioeron jälkeen kävin eroseminaaria 10 kokonntumsikertaa, joiden teoreettinen osuus pohjautui Bruce Fisherin ajatuksiin. Tuon amerikkailaisen ihmissuhdeprobleematikon mielestä ihminen tarvitsee keskimäärin 8 ihmissuhdetta löytääkseen itsensä. Jäin miettimään, mahtoiko tarkoittaa ns.rakkaussuhteita vai laskiko hän niihin ns.perhesuheet?

Jos perheyhteys on hyvä - toimivat yhteydet vanhempien tai jonkun tai joidenkin sukuun kuuluvan kesken - voi olla helpompaa ymmärtää itseään. Jos on elänyt avoimessa, toimivassa vuorovaikutuksessa toisiin - ei vaan yhdensuuntaisessa käskyjen kartoittamassa miinakentässä - niin voi olla helpompaa myös itsensä kanssa.
Silloin voi olla helpompaa myös opetella rakastamaan jotakin itselle tärkeää ihmistä.

Rohkaistaan mielemme, emme ole hukassa kun olemme havahtuneet kysymään itsemme perään!

Hei Kolperi ja muut ketjuun osallistuneet!
Kolperin tarina kuulostaa varsin tutulta. Itse olen myös pyrkinyt miellyttämään vahempiani, erityisesti äitiäni, kavereitani, sukulaisia ja ihan ketä tähansa. Olen ajatellut että jos voin miellyttää kaikkia niin saan vain positiivista palautetta.. Eihän se elämä kuitenkaan näin mene. No nyt on toinen vuosi terapiaa käynnistymässä ja voin sanoa että siitä on ollu apua. Äitini on edelleen hyvin vaativa minun suhteeni, mutta jotenkin ehkä hänkin on alkanut ymmärtämään että minullakin täytyy olla se oma tie jota kulkea. Murrosiässä olin aivan sekaisin omien tunteitteni kanssa, halusin tehdä niinkuin itse halusin mutta ulkopuolinen paine siitä miltä minun tulisi näyttää oli liian suuri. Olin siis varsinainen kameleontti, erivärisine hiuksineni ja vaatetuksineni.. No en tiedä oliko tuosta yläaste aikaisesta identiteetin etsinnästä apua, mutta nyt tässä terapian aikana olen taas etsinyt itseäni.. Vaikka ristiriitaisuuksia on edelleen, en tiedä haluanko olla se massatyyppi vai ihan räikeästi erottuva.. Käyn aika suurta sisaistä kämppailua. Ja niin kaikkea mahdollista minullakin on: masennusta, syömishäiriötä, paniikkikohtauksia.. Tämä identiteetin hukkuminen jonnekin tuon kaiken sekaan ei siis ole mikään ihme. Suosittelen siis sinulle Kolperi ja muut että jatkatte terapiaa tai aloitatte sen jos vähänkin tuntuu siltä. Eikä kannata lopettaa vain sen takia että itsestä tuntuu ettei homma etene, voi vain olla suvantovaihe.. Minulle siitä on ainakin ollut suuri apu, olisin tarvinnut tuota terapiaa jo 13vuotiaana. Pääsin terapiaan siis vasta 20vuotiaana, kun elämä totaalisesti lyyhistyi käsiini. En ehkä osaa neuvoa muuten, mutta luulen että jokainen meistä sen oman paikkansa löytää, täytyy vaan saada se jalka sinne oven väliin niin kyllä se siitä lähtee rullaamaan. Niin ja lopuksi haluan sanoa, että meitä itsemme etsijöitä on aika paljon. Harva tietää vielä parikymppisenä kuka on ja mitä haluaa, tämä on koko elämän kestävä prosessi. Hyvää kevättä kaikille!🙂🌻

Hmm... Usein me halutaan tietää, mitä olemme, missä olemme, mitä noi kaikki muut ovat, mitä nuo asiat ovat ja mitä ne merkitsevät ja miksi kaikki on niinkuin on. Ja usein meillä on jonkinlainen käsitys tästä kaikesta. Se ei ole aina ehyt ja looginen kuva, mutta olemme siihen usein tyytyväisiä silloin kun se osoittautuu jotenkin toimivaksi. Kun huomaamme sen epäloogisuutta ja toimimattomuutta joltakin osin, yritämme tydentää sitä tai jätämme kaiken vanhoille paikoilleen ja suljemme epämääräisyydet mahd usein pois mielestä. Mutta jos se kuva romahtaakin esim silloin, kun seinä nousee pystyyn eteemme joidenkin esim. pettymystemme tai elämämme katastrofien myötä tai siinä rakennelmassa hallitseva rakennusmateriaali todetaan kelvattomaksi, niin saatamme joutua jonkinlaisen sekasorron keskelle täyden hämmennyksen valtaan. Toisin sanoen tarvitsemme aikaa rakentaaksemme sen systeemin uudestaan sellaiseen muotoon, jossa pystymme jotenkin elämään. Ja tämä vaatii aikaa, anna itsellesi lupa olla tietämätön. Ja tietysti tarvitaan myös jotakin, johon luottaa. Se ainakin mun nähdäkseni auttaa tosi paljon asiaa.

Mun neuvo on siis löytää joku tai jotakin, mihin uskoa ja luottaa ja panikoida mahdollisimman vähän 🙂🌻 Kaikki järjestyy🙂👍 Good luck!

Tässä viestiketjussa todettiin, että itsensä etsiminen kuuluu parantumisprosessiin. No ehkä joillekin, mutta itse en koe että olisin parantumassa mihinkään ja silti olen jo vuosia miettinyt mitä haluan, kuka olen, minne menen ja miksi. Eikä minulla ole hajuakaan.

Olen nimenomaan tuo puhumanne stressaaja, kerään hermoilua kaikesta ja stressaan stressaamistakin ja stressaamatta jättämistäkin. Pääni ei koskaan hiljene ja kuulen pienen minäni huutavan minulle tekemättömistä asioista ja parannusehdotuksia. Toisaalta en koskaan ole onnistunut (mielestäni) miellyttämään ketään. Yritin hyviä kouluarvosanoja, ka. n. 8. Kun yritän, onnistun vain keskitasolle, se on hyvin turhauttavaa.

Kävin muutama vuosi sitten ammatinvalintapsykologilla, koska en tosiaan tiennyt ollenkaan mihin suuntaan minun tuli suunnata. Hän lähes murskasi unelmani opettajuudesta, vaikka tosin tiesin, ettei minusta olisi yliopistojen pääsykokeisiin lukijaksi. Sittemmin en ole löytänyt mitään massasta nousevaa omaa alaani. Kaikessa on jotain, joka kiinnostaa muttei mitään mitä luulisin jaksavani viemään loppuun. Asioiden loppuun saattaminen onkin isoimpia ongelmiani, pelästyn ja keskeytän asioita kun en enää jaksa.

Olen masentunut ja kai persoonallisuushäiriöinen, kertovatko nämä enemmän kuka olen? Asioita joista pidän: aurinko, kesä, tuoksut, koirani ja avomieheni. Mutta tuskastuttaa, koska noista ei saa aikaan uraa, eikä ammattia. Eivätkä ne kerro minusta paljoakaan muuta. Haluaisin äidiksi, mutta yhteiskuntamme ei tue kotiäitiyttä niin paljoa, että voisin luovuttaa ja keskittyä vain perheeseen.

Kamalinta kun ihmiset sanovat "olet niin nuori vielä". Olen 23v enkä tiedä itsestäni mitään ja asioiden työstäminen vie aikaa. Koska olen tarpeeksi vanha, että muutkin ymmärtävät ongelman?

punnabis, tuttuja juttuja..

Olin kaksi vuotta sitten samassa tilanteessa. Olin 22-vuotias, töissä ja kävin ammatinvalintapsykologilla. (Olin pyrkinyt useamman kerran yliopistoon, mutta jäänyt jännityksen takia aina parin pisteen päähän opiskelupaikasta.) Olen itsekin ns. keskitason tallaaja (C:n paperit lukiosta). Sain ammatinvalintapsykologilta rohkeutta pyrkiä taas yliopistoon. Pääsinkin.

Koin ne psykologi-käynnit aika ahdistavina, koska tuntui, että olen jonkin suurennuslasin alla. Haaveilin eräästä ammatista, johon liittyy esiintymistä ja esillä oloa. Kärsin kuitenkin pahasta ujoudesta. Psykologi ei suositellut minulle haaveammattiani, koska ajatteli, etten viihtyisi siinä (ujouteni takia). Hän ei tosin osannut ohjata minua eteenpäin (mielenterveyspalveluihin). Nyt tiedän, että kärsin ihan oikeasta sos.fobiasta, joka on kaikenlisäksi vielä hoidettavissa.

Nyt opiskelen tuota "unelmieni alaa". Saa nähdä toivunko tästä sosiaalisten tilanteiden pelosta yms. jännityksestä ja stressistä niin hyvin, että voin joskus jopa tehdä sitä työtä. Onneksi voin hyödyntää koulutustani monenlaiseen työhön.

Matka jatkuu. Vieläkin etsin itseäni. Toivottavasti joskus löydän.