saloka kirjoitti 27.7.2011 17:55

Onko tämä vaan joku masennuksen olotila?

Kyllähän esim. muistin heikkeneminen usein liittyy masennukseen. Masennus voi muutenkin aiheuttaa sellaiseen tunteen, että elää kuin sumussa, ja kaikki on jotenkin epäselvää. Et kertonut, syötkö lääkettä masennukseen vai mihin sairauteen, mutta tuli mieleen, että lääkekin voi aiheuttaa jotain tokkuraisuutta tai muuta sellaista.

juu, "syön" mä masennuslääkettä. Tai siis saan sen injektiona.
En mä tunne itteäni masentuneeksi. en tunne itteäni miksikään muuksi tällä hetkellä kun kiukkuseksi ja vihaiseksi.

saloka kirjoitti 27.7.2011 17:55

siis kun ei tunnu pahalta, eikä oikeen hyvältäkään.

osittain mun pitäisi tuntuu pahalta, kun ympärilläni on niin paljon pahaa ja miettimistä. Sit taas pitäisi lääkityksen kannalta tuntuu hyvältäkin.

Pelkään että en osaa isän vuoksi näyttää tunteita. Että jos mulle kerrotaan jotain semmoista missä pitäisi itkee, ni mä voin revetä nauramaan silloin. Muutenkin tuntuu että todellisen taju, tai sellainen taju että mikä oikeastaan on totta tai ei, on jossain muualla kun mussa. Esim. mietin koko ajan, onko siskon kissa kuollut vai ei tai setäni.

Muistinikin on huonontunut. Olen kadottanut bussikorttini 2kk sitten, enkä ole mistään vieläkään sitä löytänyt. Aamusin on lääkkeen oton kanssa vaikeuksia, niin että päivällä mietin, olenko muistanut lääkettä ottaa edes. Olenkin tohon lääkejuttuun yrittänyt laittaa niin että otan sen aina samalla tavalla, mut silti tulee sellainen olo että olenko ottanut tai ei. Onneksi se lääke ei ole sellainen tarpeellinen.
Olen vuoden alusta alkanut kirjoittaa tai merkitä mitä päivän aikana olen tehnyt, mut iltaisin on todella vaikeeta muistaa mitä oikeastaan olen tehnyt sinä päivänä.

Onko tämä vaan joku masennuksen olotila?

Hei Saloka=)
kuinka kauan olet kokeillut tuota l(masennus)ääkettä?
Lääkkeen käytössä on aina tavallaan tietty 'koeaika'.
Jos oireet lisääntyy tai ovat
jotenkin outoja,
kannattaa kyseenalaistaa lääke ja ottaa yhteyttä lääkäriin tilanteen tarkistamiseksi
(vie aikaa)(maksaa).
Jos et ole vielä riittävää aikaa ottanut,
mieti, kuunnellen kehoasi ja olojasi,
jaksatko kokeilla koko koeajan.
Minulla oli jossain vaiheessa joku masennuslääke
(jonka nimeä en enää muista),
jota otettuani pari päivää
elimistö laittoi niin pahasti vastaan,
että lopetin sen.
tiedostin itsestä, etten halua olla masentunut.
Masennus ei ole pohjavire minussa kuitenkaan,
se hallitsevin.
jostain minun 'pohjaan' 'vuotaa' aina kuitenkin hippasen valoa.
Ehkä se on huumorinkukka,
jota geeniperimässä on,
vaikka olenkin aina ajatellut että ne geenit menivät tasan molemmille veljille,
minuun jäi ne melankolisimmat ja mustimmat.
Vanhemmat on vaikeuksien kautta 'valkaistuneet';
katkeruudesta vapautuminen vei äidiltä(isältäkin) vuosikymmeniä.
Tuo muisti mistä olet huolestunut.
Lääkkeet on aina fysiologista kemiaa.
Elämästä mallia otettuina sekoituksina, esim.
muistikapselit joita apteekista saa,
sisältävät aivojen omasta kemiasta malliaotettuina
koostettuja soijafosfolipidejä
(tarkoitettu opiskelijoille, henkistä työtä tekeville, stressaantuneille ja ikääntyville).
Aivojen omasta kemiasta malliaotettuina kemioina
lääkkeillä pyritään lievittämään oloa
minkälaisesta kivusta on sitten milloinkin kyse.
Olet Saloka tosi nuori,
sinulla on mahdollisuus miettiä vielä moneen kertaan,
millaista elämää haluat elää.
Suhtautuminen lääketehtaisiin kontra luonnonlääkkeisiin jakaa ihmisiä.
Ja sitten on niitäkin, jotka kantavat sairautensa
sen elämää haittaavista tekijöistä huolimatta
ilman lääkitystä.
Lääkkeet on kuin yhteiskunnan 'hienosäätöä'.
Vanha kansa oli viisas eikä tiennyt lääkkeistä mitään.
Luonto lääkitsi.
Medikalisoitunut maailma on aikamoista 'pika'kulttuuria.
Lääkkeet on kuin pika-apua,
kun ei malteta kuunnella kehoa
(tai ei osata kuulla).

Olen kesäkuusta asti tota lääkettä ottanut.

Kerroin lääkärille että olen ihmeen väsynyt tällä hetkellä. Mutta sitä ei tiä jos sen aiheuttaa se, että käsivarressani on tulehdus. Viekö pieni tulehdus mut näin huonoon kuntoon, että ei maistu ruoka eikä jaksa tehä mitään. Onneksi mulla on vielä niin ihana lääkäri, että hän jaksaa kuunnella mua ja auttaa. mm. raha-asioiden järjestämisessä. Jos vaan uskaltaisin ja pystyisin selittää hänelle missä mennään.
Tällä kertaa lääkeannostani kuulemma nostettiin. En halua tietää koska sitä nortettiin ja koska ei. Uskoni lääkkeisiin on menny ja pelkään niin vahvasti niitä sivuoireita, joiden vuoksi monet lääkkeet on mulla pois laskuista. Saan ylensä heti, parissa päivässä, tietää sopiiko lääke tai ei. Kerran äitini käski lopettaa lääkkeen (eka kerta joku muu käskee ku minä) koska hän pelkäsi että löytää mut joku aamu kuoleena. Sain hirvittävät pääsäryt ja tuntui pää halkeavan. Yleensä saan mahaoireita ja vaikka söisin suojalääkettä, niin oireita tulee.

Toivon tämän väsymyksen johtuvan vaan ja ainoastaan antibiootista (tosin ennen sitäkin oli) tai tulehduksesta. Mutta tämä voi olla myös siitä että elimistöni on alkanut hyväksyy lääkkeeni ja näin ollen tarvii annostusta nostaa taas lisää.

Olen ollut myös ilman lääkitystä, mutta ajoin itteni siihen kuntoon että pelkäsin ihan kaikkea. se oli kamalaa aikaa. Nyt olen niin vahvassa tarkkailussa lääkkeen kanssa, että en voi siitä luistaa millään. Lääkäri laittaa mulle lääkkeen.

Outo tunne on laantunut, mutta muuten olo on niin maassa kun voi olla vaan. Osittain siihen on syy, isäni, joka puhuu kuolemastaan kun avoin vitsikirja. Osittain syy siihen on se, että raha-asiat on päin honkii.

En vaan enää tiä, kauanko tosiaan jaksan enää tätä elämää. Koska menetän itsehillintäni tai sen jonkun, joka pitää mut tässä kiinni tällä hetkellä.
Sitä täytyisi olla vahva, ihan tytön niin kun isänikin vuoksi, mutta mussa ei ole enää kauan sitä vahvuutta. Murenen kun termiittien syömä lahonnu perusta. Monta sataa termiittiä syö mua.

Huomenna pitäisi tytön tulla mulle, kun äitini lähtee itä suomeen. Isän hoito jää mun vastuulle, kun siskonikin päättää sit lähtee jonnekin sopivasti. Äiti hienosti kiertelemättä sanoi tänään että pakasteesa on ruokaa vaikka jääkaapissa ei olekaan. Ihan sellai, että mun tarvii se ruokahuolto pitää pystyssä. Ihan kun mulla ei ole muita ajatuksia sit...

Mitä mä teen? miten kummassa saan taas energiaa eteenpäin? Pelkään vaan että romahdan loppu kuusta kun ehkä tulee taas kausi, jolloin elimistö tekee tenän kokonaan. Niin se ainakin on 2 viime kuuta tehnyt ja alkaa tuntuu jo nyt että näyttää olemassa olonsa kovin. Loppu kuusta olisi laivamatkakin, mut en sit tiä voinko sinnekään mennä sit... Menen sit vahingossa hyppäämään laidan yli mereen, kun tarpeeksi on paha olla.

sain perjantaina tietää että isäni tosiaan on aika vakavasti sairas. TÄhän asti se on vaan ollu kaikkien mielessä ja se että on nähnyt että hän on sairas, nyt sen sanoi lääkärikin. En tiä miten jaksan enää tätä. Tai no mä taidan jaksaa, mut mun kroppani ei tunnu jaksavan. Olen perjantaista asti taas ripuloinut eikä mikään ruoka/juoma tunnu sisällä pysyvän. Koitan silti jua mehua koko ajan, Mutta nyt alkaa päätä särkee, joten se ei tunnu toimivan kauan enää.

Tiedän että kaikkien on joskus kuoltava. Mut silti isä on mulle ollu paljon rakkaampi mitä äiti. Isän kanssa ne muistot ovat, kun olimme leikkipuistossa ja mökillä. Kuinka tipuimme telineiltä ja rakensimme perunalaaria. Kuinka isä osti ekat siiderit mulle ym ym. EN ole vielä valmis luopumaan hänestä, mut en myös halua hänen kärsivän.

TÄllä hetkellä leikkauskaan ei ole mahollista. Ehkä 3 kk päästä kun on seuraava kontrolli, niin katsotaan onko se mahollista. TOsin isä on sen verta huonossa kunnossa, että ehkä hän ei selvii siitä leikkauksestakaan.

*halaan* Rakkaastaa ihmisestä on vaikea luopua, ja sitä paitsi sitä helposti ajattelee kaikkein pahintaa ensiksi.

Tuo otsikkosi kuvaa minua hyvin tällä hetkellä. Ei ole hyvä eikä niin kauhea pahakaan. On vain niin jotain... Katson ikkunaqsta pihalle ja mietin että kuinka monen elämä on hyvin ja onnellinen.. Taustalla kuuluu : tässä elämä on, kallis ja tarpeeton.. siltä se tuntuu todellakin..

Olisi monta asiaa tehtävänä mutta mistään ei saa kiinni. Olen kateellinen ihmisille joilla on elämässään tarkoitus ja kaikki hyvin. Miksi minä en voisi kuulua heidän joukkoon?

Kiitos Koppelo.

Ehkä elämälläni on se tarkoitus, että naapurin elämä menee paremmin. Jollei mua olis, ni ehkä naapuri sairastaisi ja olisi masentunut. Ehkä olen vaan se pesusieni, joka imee kaiken masentuneen olemuksen ja kitumuksen. Ehkä tämä on tosiaan tarkoitukseni tässä pahassa maailmassa.

Mut saako tämä ajatukseni minut jatkamaan talsimista joka päivä. Epäilen. Saako tämä ajatukseni kirkkaammaksi, epäilen. Saako tämä ajattelemaan että huomenna olisi parempi päivä, epäilen.

Silti mä elän päivästä toiseen, toisesta kolmanteen jne. Silti kituan tässä maailmassa, peläten huomista. Peläten mitä tunnin päästä tapahtuu, peläten koko ajan.

Mielekkyys - siitä kai tarkoituksen kokemisessa on kyse?
Mikä antaa mieltä elää?
Miksi on elämää, vaikka ei ole, se ei tunnu, maistu tai haisekaan - silti on.
Syy elämiselle, se mielekkyys, mikä se milloinkin eri elämänvaiheissa on.
Kun sain ihmisuhteen alkuun alkoi elämä.
Kun siihen syntyi sisältöä - lapset - alkoi uusi elämä.
Kun lapsista(kin) oli luovuttava alkoi vaihe, joka piiti vaan kestää.
Kun käynnistyi terapia, se oli ensi kerralla uusi vaihe.
Terapeutin vaihduttua alkoi taas uusi,
ja viimeiisen terpan kohdalle itseni saatuani löytyi sellainen terapiasuhde, jossa oli mahdollista käsitellä niitä elämän alkuvaiheita, ja niin että työstäminen alkoi siitä missä iässä olin terapiaalkaessa päättyen siihen että tunnelukot pääsivät kokonaan aukeamaan niistä kipeimmistä kokemuksista aivan elämän alkumetreillä.
Lopusta kohti alkua ja taas uudelleen alusta.
Dc. al fine.
Elämän tiedstamisen kiertokulku...

Saloka.
Sitä mitä kirjoitat elämästäsi, lukevat monet vaikkeivät vastaakaan?

Hei saloka 🙂🌻

Halaus sinulle, oikein lämpöinen. Olen pahoillani että isäsi on sairas.
Miten voisin lohduttaa... omat äitini ovat kuolleet ja voin kertoa että tiedän miltä sinusta varmaan tuntuu jos se yhtään lohduttaa. Ainakin voin kertoa että olen luonasi ajatuksin. Olen huono lohduttamaan mutta tarkoitus on hyvä.
Isäni on myös kuollut ja vaikka viime vuosina emme olleetkaan tekemisissä niin silti tuntui suunnattoman pahalta kun kuolemasta ilmoitettiin ja juuri siksi ettei saanut olla hänen elämässään.
Biologisen äitini kuollessa oli lapset pieniä ja upotin suruni heidän hoitamiseen. Tätiäitini kuolemasta en ole vielä toipunut, 3 vuotta tuli tuosta. "Viimeinen"tätiäitini kuoli viime kesänä. Aina on ollut suuri suru ja nyt on kaikki kuolleet ja kuolemaa on tarpeeksi.

Olet ajatuksissani ja toivon sydämestäni sinulle jaksamista.

Iso Kiitos erakoksikolle ja Nymphalis Antiopalle.

Isä on voinut paremmin nyt. Ilmeisesti lääkkeet on alkanut purra ja sängyn päädyn korotus myös. Kuulin viikolla että oksentelukin olisi lakannut. SIlti isä ei ole se sama ihminen, mitä ennen. Hän on paljon väsyneempi, hiljaisempi ja vetäytyneempi. HÄnen puheensa pyörii kuolemassa koko ajan.

Olen pystynyt luottamaan siihen että menen heille. Olen tehnyt pieniä käyntejä ja niistä on seurannut muuta kun huono olo. Olen pystynyt puhumaan isälle, tosin koiran kautta, mut kumminkin.

Mulla vaan on hirveän raskasta sillä saralla, että joudun 2 asian kanssa taistelemaan koko ajan joka päivä. Syömisen ja isän vuoksi. Kumpa saisi ne kuntoon, ni saisin alkaa elämään. Mutta ruuan kanssa "leikkiminen" alkaa jo ensi tiistaina, ni minkä sille mahtaa. Kumpa olisi joku, jolle voisi kunnolla puhua, joka ei tuomitse mua tai syytä. Kuka ymmärtäisi edes pienen hitusen. Mutta epäilen, ettei kukaan ymmärrä. Miksi vaatia jonkun ymmärtävän, kun en itsekään aina ymmärrä.