Kummallinen elämäni
Olen oikeastaan elänyt aika uskomattoman elämän. Olen kokenut niin paljon, että toisaalta ei haittaisi jos elämä jo loppuisi. En haluaisi tehdä itsemurhaa, koska en tiedä miten sen kivuttomasti tekisin. Jos joku voisi taata minulle, että toimimalla tietyllä tavoin, elämä vain loppuu rauhallisesti ja pehmeesti, voisin hyvinkin päätyä elämäni lopettamiseen. En näe siinä mitään isompaa draamaa. Näin ehkä siksikin, että uskon jälleensyntymään. Olen alkanut miettiä, että seuraavassa elämässä sitten voisin hankkia lapsia tai työuran tms. Toisaalta, vaikka uskon elämän jatkumiseen, en ole vakuuttunut, että kaikki ihmisolennot syntyvät uudestaan ihmisiksi, kävisi minulle kyllä jokin toinenkin olomuoto, esimerkiksi lintu olisi huikeaa olla.
No, takaisin alkuun eli olen siis elänyt monella tavoin hyvin noin 40-vuotta. Toki minulla on jo teini-iästä asti ollut voimakas skopofobia, joka tarkoittaa katsotuksi tulemisen pelkoa ja se on hyvin tehokkaasti estänyt minua solmimasta ihmissuhteita. Muutamia kavereita on elämän varrella ollut ja etäisiä tuttavia on edelleen, mutta hyvin harvinaisia ihmiset elämässäni ovat. Kun en juurikaan pysty katsomaan ihmisiä kohden keskustellessa, ihmiset tulkitsevat ettei heidän puheensa kiinnosta minua ja uusien tuttavuuksien solmiminen on erittäin vaikeaa. Toisaalta myös vanhojen ylläpito on vaikeaa. Olen ollut 14-vuotta saman ihmisen kanssa parisuhteessa, mutta nyt olemme alkaneet etääntyä pääosin ongelmieni vuoksi. Vielä silloin, kun tavattiin pystyin ilmaisemaan itseäni elein ja ilmein ja hetkittäin pystyin jopa normaaliin vuorovaikutukseen. Sen jälkeen on ollut parempia ja huonompia kausia ja juuri nyt fobiani on hyvinkin voimakas. Siihen vaikuttaa tietenkin myös yksinolo. Mieheni lähti matkalle ja poikkeuksena edellisistä vuosista en lähtenyt hänen mukaansa, koska minulla oli myös fyysisiä sairauksia -on edelleen, mutta juuri nyt kivut parempana. En uskaltanut kipujen vuoksi lähteä reissuun ja nyt asun yksin kaupungissa, josta en tunne juuri ketään. En ole työelämässä, en ole koskaan varsinaisesti ollutkaan, vaikka opiskelin pitkään ja minulla on yliopistotutkinto. Mikä elämässäni siis on ollut hyvää? Sain opiskella pitkään, olen matkustellut erittäin paljon -elänyt maailmalla pitkiä aikoja, olen ostanut purkukuntoisen talon ja remontoinut sen kesäasuttavaksi, olen keksinyt itselleni kausityötä kesäisin ja nauttinut itse itseni työllistämisestä, olen saanut kokemuksen kautta oppia monia käytännön kädentaitoja, kuten perinnerakentamista jne. Viime vuosina kesät ovat olleet elämäni parasta aikaa ja talvet lähinnä selviytymistä. Vaikka vielä ennen koronaa olin kaikki talvet reissussa, edelliset matkat eivät ole onnistuneet vapauttamaan minua ahdistuksesta. Ensimmäisillä reissuilla heti lentokoneiden pyörien irrottautuessa maasta, tuntui kuin yhtäkkiä voisin hengittää vapaammin. Kun talssin Intian pölyisillä kaduilla minulla oli vapaa ja onnellinen olo. Pari vuotta sitten Balkanilla tuota oloa ei enää ilmaantunut vaan reissu tuntui vain yhdentekevältä ajan tappamiselta. Odotin vain koko ajan milloin kevät tulee ja pääsen takaisin torpalleni Suomen suveen.
Varmaan alan nyt pitämään jonkinmoista päiväkirjaa tässä ketjussa. Jotenkin lohdullisempaa kirjoittaa, kun tietää jonkun saattavan lukea, kuin kirjoittaa vain itselleen paperille. Oikeastaan tahtoisin kirjoittaa elämäkerran. Itsekin tykkään lukea outoja elämäntarinoita, mitä eriskummallisempaa, sitä parempi. Olen lukenut neliraajahalvaantuneesta miehestä, naisesta jota aviomies piti vankinaan kotonaan, tytöstä joka ei koskaan uskonnon takia saanut käydä kouluja mutta pääsi myöhemmin yliopistoon jne. Oma tarinani, missä nainen ei pysty katsomaan ihmisiä kohden ja unohtaa kuinka hymyillään, sopisi hyvin outojen tarinoiden joukkoon. Etenkin kun elämässäni on niin paljon ristiriitoja. On tietty jännite sen välillä, kuinka vammautunut olen ja kuinka paljon olen silti voinut kokea. Olen voinut kulkea maailmalla, tehdä vapaaehtoistyötä eri orpokodeissa, toimia talonvahtina, hoitaa ihmisten lemmikkejä eri puolella Eurooppaa tai elää pitkässä parisuhteessa. Minusta vain tuntuu, että olen liian keskinkertainen kirjoittaja. Tiedän ihan loistavia kirjoittajia, jotka ovat lähetelleet teoksiaan kustantamoihin, eikä niistä ole kiinnostuttu. Miten siis minä osaisin? Jos löytäisin jonkin kurssin, mistä saisi apua ja palautetta kirjoittamiseen, voisin rohkaistua. Jos tätä höpinää nyt ylipäätään kukaan lukee; osaatteko suositella mitään netin kirjoittajakurssia?
Sen verran pitää vielä tarinaani avata, että eri terapioissa olen käynyt lukuisia kertoja aikuiselämässäni. Nyt olen Kelan tukemassa psykoterapiassa ja se pitää minut jotenkin koossa, mutta ei varsinaisesti auta. Pidän terapeutista, mutta hänellä on selvästi keinot loppuneet kanssani. No, myönteistä on, että saan terapiasta kuitenkin eräänlaista lohtua, vaikka se ei mitään solmuja tunnu avaavan. Terapiasta vain jää 50 e maksettavaksi itselle per kerta ja olen alkanut vähän laskeskelemaan, ettei minulla oikeastaan olisi tuohon enää kauaa varaa. Juuri ja juuri kyllä pystyn maksamaan, mutta keksisin rahalle miljoona parempaakin käyttötapaa. Voisin käydä vaikka hieronnassa, missä kosketus auttaisi rentoutumaan, saisin höpistä mukavia, eli aivan samoin sekin auttaisi pitämään psyykeni koossa. Voisi tulla jopa hieman halvemmaksi. No, nyt alkaa asia loppumaan. Palaan taas, kun tunnen tarvetta purkaa mieltäni.
Haluaisin kirjoittaa omaelämäkerran. En kuitenkaan tahdo kirjoittaa sitä vain pöytälaatikkoon ja jos julkaisisin sen, pelkään että sukulaiset tai tuttavat - ne äärimmäisen harvat, joita elämässäni vielä on - tunnistaisivat itsensä tai minut ja loukkaantuisivat. Vaikka kirjoittaisin nimimerkillä, aina olisi vaara tulla tunnistetuksi. Toisaalta olen lopen kyllästynyt kaikenlaiseen salailuun, yleensä mielenterveysongelmat saavat virtansa nimenomaan salailusta ja häpeästä. Tahtoisin oikeastaan kirjoittaa todellisen paljastuskirjan, jossa kertoisin aivan kaiken, olisin äärimmäisen avoin. Ketä se sitten kiinnostaisi, sillä enhän ole julkisuuden henkilö? Uskon, että tietynlaiset friikkikirjat kiinnostavat ihmisiä. Outous on aina kiehtovaa - vielä parivuosisataa sitten oli kiertäviä sirkuksia, joissa näytillä parrakkaita naisia tai yhteen kasvaneita kaksosia. Itsekin luen mielellään kirjoja, joissa kerrotaan millaista on elämä neliraajahalvaantuneena, jonkun oudon lahkon jäsenenä tms.
Niin paljon turhaa kärsimystä vain yhden harhan vuoksi. Tiedostan, ettei elämäni suinkaan tarvitsisi olla näin lyijyn raskasta. Se on niin älyttömän pienestä kiinni, ettei se olisi ja tavallaan kärsimys istuu kuitenkin tiukasti olkapäälläni ja pitää kynsin ja hampain kiinni. Olen sitä yrittänyt ravistella irti vuosikausien terapiajaksoilla. Aina olen aloittanut huikealla motivaatiolla uuden terapian ja pian olen joutunut pettymään. Varsinkin savonlinnalainen terapeutti, joka ei puhunut mitään muuta kuin toisteli vain "voi kuinka ikävää", oli kyllä vahva pettymys. Oululainen terapeuttini taas oli mitä ihanin, mutta hän puhui aika paljon itsestään - mikä tosin oli varsin piristävää savonlinnalaisen jälkeen - ja jotenkin puhuimme muutenkin paljon aiheen vierestä. Hänen pakeilleen olen vuosien saatossa palannut aina uudelleen ja uudelleen ja pidän hänen empaattisesta ja rohkaisevasta asenteestaan, mutta hänellekin tuntuu olevan liian vaikeaa käsitellä itse fobiaani. Viimeisin Kelan tukema terapia hänen kanssaan loppui itse asiassa jo elokuussa ja nyt olen joutunut olemaan enemmän tai vähemmän omillani. Parinkymmenen vuoden aikana olen tavannut ainakin 7 eri terapeuttia, ja lapsenakin muutamia satunnaisesti. Missä määrin kyse on ollut omasta kykenemättömyydestä ottaa apua vastaan ja missä määrin huonoista terapeuteista, etten ole kuntoutunut vaan päinvastoin viimevuosina fobiani on vain voimistunut? Mikä on yksilön oma vastuu eli kuinka kauan pitäisi vain taistella, että oikeanlaista apua löytyisi, ja toisaalta pitääkö vain katsoa peiliin ja myöntää, että syyllinen on siellä jos kerta kaikkiaan mikään ei toimi?
En ole käynyt näillä sivuilla useaan kuukauteen, joten nyt vasta huomasin Soroppin kommentin. Kiitos viestistä! Asun nyt tosiaan Lieksassa ja tavallaan tämä on aivan viehättävää seutua. Asumme keskustan tuntumassa, joten luontoon on hieman ikävä - Savonlinnan torpalla tottunut että luonto aukeaa sadan metrin päässä (luonnonrauha omassakin pihassa ellei naapuri huudata moottorisahaa tai pystykorva koiraa) - mutta kyllähän täälläkin on huikeat vaaramaisemat ympärillä jos nappaa sähköpyörän alle ja vain lähtee polkemaan. Viimesyksynä repäisin ja ostin sähköpyörän, vaikka en ole koskaan ostanut aiemmin minkäänmoista polkupyörää uutena. Se laajentaa kivasti reviiriä, voi tutustua Lieksan reunamiin. Soroppi: Mistä erityisesti pidit Lieksassa?
Oma kotiutumiseni Pohjois-Karjalaan on ollut sikäli vähän hidasta, ettei kovin paljon aktiivista tekemistä ole löytynyt. Silloin kun minulla ei ole pahoja endometrioosikipuja, olen hyvinkin aktiivinen ihminen ja kaipaan puuhastelua, tulemista ja menemistä. Häiritsevää on myös, kuinka lähin sairaala on Joensuussa 100 km päässä. Tänään taas manailin, kun ensin raahauduin junaan ja sittemmin pyöränselkään räntäsohjoisille kaduille, että miten voidaan vaatia sairaita ihmisiä kulkeutumaan tuollainen matka. Toivon myös tosissani, etten koskaan tule tarvitsemaan täällä päivystyksellistä apua kipuihin, sillä kerran olen tehnyt sen virheen, että soitin täällä terveysasemalle ja siellä sanottiin suoraan "Et sinä nyt voi tulla tänne, meillä ei ole tarpeeksi lääkäreitä." Täällä on huikea lääkäripula, sen ymmärrän, mutta silti pitäisi potilaalla olla aina oikeus mennä päivystykseen.
Olen löytänyt Lieksasta Sytyke-talon ja kansalaisopiston. Näillä mennään, ne saavat vastata fyysisestä ja psyykkisestä pärjäämisestäni. Sytyke on hanke työikäisten Lieksalaisten aktivoimiseksi ja yksinäisyyttä vastaan. Tuo "aktivointi" on vähän niin ja näin. Paljon siellä aina suunnitellaan ohjelmaa, mutta puoletkaan ei toteudu tai jos toteutuu, osallistujia ei ole nimeksikään. Ihan hyvä henki paikassa kuitenkin on ja itselle se on ollut eräänlainen henkireikä tässä talven harmauden keskellä. Joskus tuntuu, että sekin on ihan riittävää, että on paikka, jossa voi asua ovesta sisään lämpimään tilaan ja tervehtiä ja joku tervehtii takaisin, tulen kohdatuksi. Välillä tunnen itseni niin näkymättömäksi fobiani vuoksi - siihenhän olen kieroutuneesti pyrkinytkin - että jo se kun joku tervehtii saa hätkähtämään myönteisesti: tuo ihminen huomasi minut!
Olenko elämälle velkaa sen, että kärsisin vähemmän? Maailmassa on niin paljon aitoa ja todellistakin kärsimystä. Katsoin Verta, hikeä ja luksusta sarjaa ja hätkähdin siihen, että monien ihmisten toimeentulotaistelu vaatii työtä, johon liittyy fyysistä kipua, hengenvaaraa, saastuneen luonnon keskellä elämistä, toivottomuutta, näköalattomuutta jne. Minulla olisi kaikki edellytykset olla onnellinen. Olen toki itsekin kohdannut omakohtaisesti köyhyyttä lukuisilla Aasian-matkoillani, vaeltanut kaatopaikkojen tai slummien halki, mutta siitä alkaa olla jo niin kauan, etten ole enää miettinyt, kuinka onnekas olen. Nytkin vaikka yritän väkisin näin miettiä, ei vain tunnu onnekkaalta. Ihminen on niin hassu otus, että joskus se vaatii sen aidon omakohtaisen kokemuksen, pelkkä asioista lukeminen ei riitä, että oikeasti ymmärtää, miten erilaista elämää maapallon eri kolkissa eletään. Muistan, että ensimmäisillä reissuilla tuntui, että oma kärsimys haalistui kaiken näkemäni rinnalla - sen takia käytinkin reissausta psyykelääkkeenä vuosikausia - mutta myöhemmin se ei enää tehonnut.
Auringonpaiste ulkona tuntuu ilkkuvan minulle. Yhtäkkiä ulkona kaikki on täynnä elämää, linnutkin sirkuttavat pihapensaissa, vaikka pakkanen vielä kamppailee auringon lämmön kanssa kilpaa. Sisäinen elämäni on taas kerran täysin kuollut. Onhan tämä talvi mennytkin paljon paremmin kuin edellinen, joten totta kai tämänkin piti päätyä mahalaskuun.
Arvoin kahden kuukauden verran pitäisikö minun mennä rautainfuusioon. Minulla oli sen suhteen huono intuitio, mutta lopulta tunsin kuin velvoitteeksi mennä. Viimekevättalvena olin niin raudanpuutteinen, että hengästyin jo kauppareissuilla ja aamulla jouduin usein pyörrytyksen vuoksi könttäämään keittiöön laittamaan kahvin tippumaan. Tuolloin yritin taistella itselleni rautatankkausta yksityisen kautta, maksoin maltaita ja minulle vain naurettiin tai suhtauduttiin muuten tylysti. Nyt satuin vahingossa saamaan Joensuun vatsalääkäriltä lähetteen infuusioon, lausunnon omakantaan: potilas voi halutessaan käydä tiputuksessa omalla terveysasemalla. Monet raudanpuutteiset taistelevat tästä oikeudesta tiputukseen vuosikausia ja lopulta maksavat yksityisellä jopa 1000 e saadakseen tiputuksen. Julkisella se onnistuu vain hyvin harvoin ellei hemoglobiini viittaa anemiaan ja niitäkin tapauksia on ollut, joissa potilas passitetaan kotia syömään rautaa, vaikka hemoglobiini reilusti alle 100.
Itsellä ei edes tänätalvena ole ollut hankalat raudanpuute oireet, vain: sydämentykytystä rankemmassa liikunnassa, pientä aamuhuimaista, palelua, ihon kuivuutta, hiustenlähtöä. Olen kuitenkin ollut täysin kykyneväinen arkielämääni ja olen voinut jopa pitkästä aikaa harrastaa: käydä sytyketalon tapahtumissa tai kansalaisopiston liikuntaryhmissä. Endometrioosikin on ollut viimeiset kuukaudet hyvin uinuvassa tilassa ja olin täysin tietoinen, että rauta voi pahentaa endon oireita, koska se lisää tulehdusta. Miksi siis menin tekemään tämän? En oikeasti käsitä. Ehkä jostain velvollisuuden tunteesta niitä kohtaan, jotka eivät millään pääse infuusioon, kokeilun halusta - tulisiko vielä virkeämpi olo, ja toiveesta että voisin kasvattaa kuntoani, harrastaa sykettä nostavaa liikuntaa, mihin en ole vuosiin pystynyt.
Rautatankkaus vaikuttaa tämän hetken tiedonvalossa suurelta erheeltä. Itse tiputus meni hyvin - mitä nyt kuuteen kohtaan pisteltiin ennen kuin sopiva suoni löytyi ja kanyyli saatiin paikoilleen - siitä ei tullut mitään oireita. Olisihan sekin voinut johtaa shokkiin tai ihottumaan yms. Samana iltana päälleni laskeutui raskas huntu. Hengittäminen tuntui työläältä, tai sellaiselta ettei se hyödytä, happi ei kulje tarpeeksi. Sittemmin olo on vain pahentunut. Ensiksi se oli vain tuota äärimmäistä väsymystä, nyt lisäksi on tullut pahoinvointi, mahan sekavuus ja kaiken kruunuksi juuri ne eniten pelkäämäni endokivut.
Bruno napittaa jatkuvasti syyttävästi, kun en ulkoile hänen kanssaan tarpeeksi. Hän on niin lellikki-koira, että on tottunut pääsemään vähintään viidesti ulos päivittäin. Kyllä me juuri äsken kävimme, mutta en jaksanut kävellä minnekään vaan nakkelin hänelle vain pihassa palloa. Pitäisi pitää mieliala korkealla, kun sekin vaikuttaa niin vahvasti kaikkeen toipumiseen! Olen muutenkin yrittänyt viimeaikoina tehdä henkisiä harjoitteita, lujittaa uskoani elämän kantavaan voimaan. Olen yrittänyt hengityksen kautta rauhoittaa vagushermon ja vähentää stressiä. Välillä olen jopa tavoitellut jotain yhteyttä johonkin korkeampaan, universaaliin ykseyteen, vaikka en tiedä täysin uskonko siihen. Tietyissä meditaatioharjoituksissa on kuitenkin hetkittäin tuntunut kuin saavuttaisin jotain, kuin luottamus elämään syntyisi ja rauha laskeutuisi.
Menin ostamaan auton. Maksoin siitä aivan liikaa sen kuntoon nähden. Hurmaannuin auton tunnelmasta, jotenkin sisätila huokui hyvää fiilistä - tällaiset tunnelmat viittaavat, että ehkä olen henkisempi ihminen kuin kuvittelen olevani. Myyjätyttö oli itse rakentanut auton ja siitä tuli tunne, että se on rakkaudella ja huolella tehty, vaikka oli sittemmin päässyt vähän rappiolle. Minua viehätti myös se, että autossa oli eletty jonkinmoista nomadielämää, kun hän oli seikkaillut sillä Ranskassa. Jos nyt vielä tästä kuntoudun kesäksi - vasta viides päivä infuusiosta, joten toivoa on, vaikka pahimmillaan joillakin jatkunut väsymys kuukausia - lähden pirssillä heti alkukesästä tai jo loppukeväästä jonnekin pyörimään. Ensin laittaisin torpalla majoitustilat kuntoon ja sitten aina välillä kävisin autolla pikku reissuja ja välillä asuisin torpan kärrymökissä. Nyt ei pysty kirjailemaan enempää, olen tyytyväinen kun tähänkin pystyin. Tällainen keskittyminenkin tuntuu nostavan pahoinvointia, raudanpuutteeseenhan kuuluu aivosumu ja infuusion yhtenä seuraamuksena on puutosoireiden paheneminen ja siltä tämä juuri nyt tuntuu.
Rautatiputuksesta alkaneet oireet jatkuvat edelleen, osittain lievimpänä, osittain pahempina. Toimenpiteestä on nyt melkein kuukausi ja pahin väsymys ja hormonimyrsky ovat väistyneet, mutta toisaalta en voi edelleenkään tehdä juuri mitään, koska kaikesta puuhastelusta nousee syke ja tunnen sydämenlyönnit kurkunpäässä ja välillä jopa ranteissa. Pahimpia oireita on puristava tunne rintakehällä, kipu pallean kohdalla ja hengästyminen. On ylipäätään tunne kuin olisi juuri kokenut jotain kauheaa, selvinnyt viime hetkellä tipahtamisesta ja seisoisi sydän kurkussa jyrkänteen reunalla. Tämä kiihtynyt olo voisi siis hyvinkin olla myös psyykkistä, ainoa vain että olen ollut ahdistunut viimeiset 30-vuotta ja koskaan en ole vastaavaa kokenut. Ahdistukseni ei siis vain oireile tällä tavoin. Yritän olla kärsivällinen ja uskoa ja toivoa, että oireet pikku hiljaa väistyvät. Keholla on uskomaton kyky parantaa itse itsensä, kun sille vain antaa rakennuspalikat! Olen tarjoillut sille monenlaista hoitavaa ja tulehdusta alentavaa yrttiä, kuten tinjamia ja rosmariinia. Jos jotain hyvää tästä tilanteesta pitäisi löytää, olen löytänyt myös meditaation entistä vahvempana. Aina olen ollut joogailija, tiettyinä kausina enemmän ja välillä lähes unohtaen, mutta nyt olen löytänyt myös hengitysharjoitukset, tietoisen läsnäolon ja vagushermon aktivoinnin.
Koska olotila on ollut kiihtyneen rauhaton, lähinnä hengitys on ollut nopeaa, olen tietoisesti pyrkinyt rauhoittumaan. Olen saattanut tehdä neljäkin meditaatio harjoitusta päivittäin, aikaahan minulla on. Monet harjoitukset alkavat "ota itsellesi aikaa, pysähdy tähän hetkeen, unohda arjen kiireet." Minun ei tarvitse unohtaa kiireitä. Siitä olen kiitollinen. Mistä muusta olen kiitollinen? Sitä voisin miettiä seuraavaksi.
Maisemasta, joka aukeaa rivitalomme takapihalta. Koivumetsää on ollut mukava tarkkailla talven mittaan, miten se on muuttunut keleistä ja valon määrästä riippuen. Siitä, kuinka pystyin tänäänkin nousemaan sängystä ylös, kuinka kehoni kannattelee ja palvelee minua, vaikka välillä kiukuttelee. Se ei ehkä pysty aivan kaikkeen, mitä terveimmät ihmiset, mutta hyvin paljoon kuitenkin. Olen saanut pestä käsin pyykkiä (luovuimme pyykkikoneestamme, koska se oli hometalosta ja haisi uskomattomalle) ja tiskata. Käsin tekeminen auttaa rauhoittumaan ja olemaan hetkessä. Yhteiskunta tai mikään taho ei ole pitkiin aikoihin vaatinut minulta mitään, olen saanut keskittyä vain olemaan, mitä terveyteni toisaalta onkin vaatinut. Vapaus on muutenkin ollut minulle aina tärkeä arvo. Olen miettinyt, että jos minulta joskus vielä viedään kaikki yhteiskunnan tuet, (sairaslomaakaan ei enää jatkettu ja psykiatri suorastaan nauroi, kun yritin pyytää kuntoutustukea) eläisin mielunmin kuin kerjäläismunkki kuin suljettuna jonnekin laitosmaisiin oloihin. Siihenhän se johtaisi, että joutuisin joko elättämään itseni rikoksilla ja lopulta päätyisin vankilaan tai sitten heittäytyisin vielä hullummaksi kuin olenkaan ja ehkä saisin edes jotain tukia jos päätyisin mielenterveyspalveluiden piiriin, käymään kuntouttavassa työssä tms. Hullultahan se kuulostaa, että meidän hyvinvointi valtiossa joltain ihmiseltä voitaisiin viedä kaikki tuet ja elämän edellytykset, mutta kyllä näitä tarinoita saa lukea. Jos et ole osannut tai halunnut tanssia täysin Kelan pillin mukaan, teet muutamia virheitä, ei niitä välttämättä kovin helposti saa anteeksi, ainakin karenssit ovat pitkiä. Nyt jo tilanne on tämä ja jos oikeisto pääsee valtaan, en uskalla ajatella, kuinka köyhän elämä kurjistuu entisestään.
Jay Shettyn kirjassa "Ajattele kuin munkki" on hänen oman elämätarinansa lisäksi paljon hyviä harjoituksia. Teenpä seuraavan. Kolme joltakulta saamaasi asiaa? 1. pieni ystävällinen teko: Elli sytyketalolla istui lattialle koirani viereen juttelemaan kanssani ja kysyi kuulumisiani niin, että tuntui kuin hän olisi oikeasti kiinnostunut mitä minulle kuuluu. 2. merkityksellinen lahja: Hmm, tätä pitää hieman miettiä. Ehkä viimeisin merkityksellinen oli siskoltani ystävänpäivänä saamani kortti, jossa luki "maailman parhaalle siskolle." Joskus, kun hän oli pienempi, käytimme paljonkin tällaisia sanoja, mutta nyt olemme sen verran etääntyneet, että tuntui mahtavalle jos hän edelleen ajattelee noin, tai sitten hän halusi vain ilahduttaa, mikä sekin on merkityksellistä. 3. Jotain joka tekee jokaisesta päivästä vähän paremman: Koirani tietenkin, lisäksi hyvät kirjat ja ruoka.
Samassa kirjassa kehotettiin myös muistelemaan jotain hetkeä, joka on tuottanut suurta iloa. Tässä kohden aivoni vain raksuttivat raksuttamistaan, mitään ei tahtonut löytyä. Kaikesta on niin kauan! Olen kyllä tuntenut nuorempana useitakin ilon hetkiä, tiedän sen, mutta en vain jotenkin pysty palaamaan noihin tunnelmiin. Kai se kertoo, että olen nykyisin oikeasti masentunut. Masennustestit näyttävät aina "vakavasti masentunut" pisteitä, mutta en koe että tilanne aivan niin paha olisi, sillä kysymykset eivät vain sovi minun tilanteeseeni, elämääni, persoonaani. Olen myös ollut nettiterapiassa, jossa on lukuisia masentuneita ryhmäläisiä ja monilla on toimintakyky laskenut voimakkaasti esim roskien vieminen saattaa tuntua mahdottomalta. Itse en koe, että psyykeni takia toimintakykyni olisi juurikaan huonompi, korkeintaan keskittyminen, mutta enemmän fyysiset vaivat vaikuttavat. Jos nyt oikein pinnistän ja yritän löytää ilon hetkiä menneisyydestä: heräsin teltassa Italian Toscanan vehreillä kukkuloilla ja edessä aukeni uskomaton maisema. Roikuin junanovessa Intiassa ja junan mennessä korkean sillan ylitse tuntui kuin olisin lentänyt, jalkani olivat puoliksi tyhjän päällä ja kaukana alhaalla kuohui joki. Kävelimme mieheni kanssa toisiimme kietoutuneina, pienessä hiprakassa ja tutkimme jotain itsellemme uutta Etelä-Eurooppalaista kivikaupunkia, illan pimentyessä ja kaupungin heräillessä yön rientoihin. Kirjoitin kauppakirjat torpasta ja tunsin voimakkaasti olevani jonkin aivan uuden seikkailun äärellä. Kyllähän näitä voisi lopulta löytää paljonkin, varsinkin reissaajavuosieni varrelta, mutta silti on vaikea tavoittaa niitä tunteita. Muistan esimerkiksi, että Siperian junareissuun lähtiessämme, leikimme poikaystäväni kanssa piilosta VR:n junassa, olimme jo reilusti yli parikymppisiä, mutta naureskelimme ja pelleilimme kuin lapset. Milloin olen viimeksi nauranut tuolla tavoin? En vuosiin. Jos nauran niin se on lyhyt naurahdus ja lähes aina koirallemme, joka nukkuu hassusti tai tekee hassun ilmeen. Pelikerhossa - joka olisi muuten taas tänään - viimeksi porukka räjähti nauramaan ja minulla meni keskittyminen lähinnä siihen, että yritin perustella itselleni, etteivät he naura minulle, etten olisi kiusaantunut. En juurikaan enää punastu, kuten nuorempana, mutta jos jossain tilanteessa saan yhtäkkiä huvittunutta huomiota, se on poikkeus, joka saattaa värjätä poskeni.
Oli mukava taas kaivaa unohduksiin hautautunut läppärini esiin ja naputella muutama rivi. Jospa nämä merkinnät jäisivät talteen päiväkirjakseni. Haluaisin vielä vanhana kirjoittaa elämäkertani ja siihen olisi tietenkin hyvä löytyä aineistoa. Pitäisi muistaa tulostella näitä, sillä mikään ei edelleenkään ole paperia varmempi talletusmuoto, paitsi ehkä pergamentti.