Saman kohtalon kokenut, mutta niin kait se kuuluu mennäkkin.
Kun sairastuin masennukseen sen jälkeen kun olin eronnut ja alkanut hoitamaan alkoholismiani, joka "ystävien" ja joidenkin sukulaisten mielestä ei ollut alkoholismia, he kun luulivat tietävänsä mitä se on. Niin eipä jäänyt yhtään ystävää entisestä elämästä. onneksi sain ystäviä vertaistuesta,muuten olisin ollut totaalisen yksin.

Se on kumma juttu ettei monestikaan muutosta kestetä, se on ehkä pelottavaa, tai ei koe enää toista läheiseksi.
Monesti elämäntilannekin muuttaa ihmistä niin että ystävät jää. varsinkin parisuhde jos alkaa tai loppuu.
Mutta ei sinussa mitään vikaa ole, älä niin ajattele. Elämä vain on aika kovalta tuntuvaa välillä ja se vahvistaa henkisesti vain.

Samoin kävi, jo useampi vuosi sitten enkä ole vieläkään keksinyt miten tästä pitäisi jatkaa.

Onnetar82 kirjoitti 9.2.2016 8:57

Mitä on ystävyys? Ystävä on sellainen joka pysyy rinnalla vaikeinakin hetkinä ja jaksaa kuunnella minua vaikka jutut olisikin masentavia. Ystävä on sellainen jonka kanssa nauretaan ja pidetään hauskaa. Myös surulliset asiatkin voi kertoa.

Minusta sinä kirjoitit tosi hyvin siitä, mitä on ystävyys. Viestisi loppupuolella kuvasit tilanteita, joissa ystävyydet eivät ehkä olleet ihan tasapuolisia, aitoja, riittävän kestäviä tms. Minulle on käynyt niin, että olen kuvitellut ystävyyttä aidommaksi ja vahvemmaksi kuin se todellisuudessa on ollutkaan. Huomasin jossain vaiheessa, että tällainen ystäväni halusi aina pärjätä minua paremmin ja vaikutti iloitsevan epäonnestani. Lopulta ystävyytemme laimeni. Se oli ja on edelleen minulle suru, vaikka loppujen lopuksi koen myös helpotusta. Ehkä minun pitäisi päästää mielessänikin jo irti hänestä.

Onko tällaisia ystäviä paljon?

Minulla on 1-2 tällaista ystävää. Ihan alkaa itkettää näin ystävänpäivänä liikutuksesta. Molemmat ovat minulle todella tärkeitä ihmisiä. Olen tuntenut heidät yli 10 vuotta. Molempiin tutustuin nuorena aikuisena netti-ilmoituksen kautta(!!!). Koskaan ei ole liian myöhäistä...

Täällä keskusteluissa on monia, joista voisi tulla ystäviä live-elämässäkin. Mutta vaikka niin ei kävisi, voidaan onneksi täälläkin virtuaalisesti tsempata toinen toisiamme ja pitää seuraa toisillemme. Sekään ei ole ihan vähän. 🌻🙂🌻

Sellaisia ystäviä jotka tukevat kaikissa elämäntilanteissa ei ole joka paikassa. Kaikki eivät ole kokenut masennusta ja he eivät sen takia asiaa ymmärrä. Vähättelevät tai pelkäävät että se tarttuu. Masentuneena ainakin itselläni on kuitenkin paljon syviä ja raskaita asioita, joiden käsittely ei kaikilta onnistu. Helpointa on jos löydät jonkun samoja kokeneen ihmisen joka on uskaltanut käydä tai käy parhaillaan niitä asioita läpi.

Aito ystävyys saattaa joskus olla pitkälläkin tauolla, mutta jonkinlainen yhteys kuitenkin siinä säilyy, koska molemmat tietää kenelle voi asioista puhua. Minun ystäväni asuvat kaikki pitkän matkan päässä kaukana minusta, joten netti ja kirjoittaminen on se muoto jolla juttuja vaihdetaan.

Minulle kävi niin, että sellaisessa hiukan ehkä pinnallisessa ystäväpiirissä tuin yhtä ystävää hänen erossaan ja toista kun hänellä oli vaikeaa terveytensä kanssa. Nyt kun molemmilla menee paremmin, tuntuu, että olen jäänyt ulkopuolelle. Koen äärimmäisiä pettymyksen tunteita ja ulkopuolisuutta. Olen myös katkera siitä, että ikään kuin kelpaan kun on vaikeaa, mutta nyt he sitten mm. lähtevät matkalle yhdessä, edes kysymättä minulta 😠. Ihankuin olisi taas jossain yläasteella, ihan helvetin tyhmää, mutta samalla kuitenkin raskasta ohittaa.
Minulla on myös masennustaustaa lääkityksineen ja se vaanii kokoajan taustalla ja tämäntapaiset iskut herättävät mustat ajatukset pintaan. Olen myös melko pidättyväinen omista asioistani ja murehdin asioita aivan liikaa.
Mitä järkeä on auttaa, kuunnella ja tukea ihmisiä, kun heistä sitten toivuttuaan tulee itsekkäitä ja välipitämättömiä. Ainoa positiivinen asia mitä tästä voi ajatella on, että oppisin ainakin sen, että en itse toimisi niin.

Huomasin tässä että on minulla muutama hyvä ystävä 🙂 Heidän kanssa olen harvemmin yhteydessä,mutta he ymmärtävät jotenkin minua. Heidän kanssaan voin puhua ihan mistä vaan. Heidän kanssaan voin olla oma itseni. Me olemme pitäneet toisiamme kavereina,ei niinkään parhaana ystävänä.Ei olla tehty numeroa ystävyydestä, niin kuin kahden muuun ystävän kanssa.

Nämä 2muuta ystävää on aina toitottanut miten tärkeä ystävä olen ja olemme parhaita ystäviä. Ja totta kai olen toitottanut samanlailla. Nämä ystävät ovat saaneet minut nauramaan ja ollaan höpötelty ihan mistä sattuu,ihan asiattomiakin juttuja. Näitä ihmisiä ja juttuja kaipaan ihan suunnattomasti. Olen heille sanonut että olen sairas ja välillä todella väsynyt ja negatiivinen mutta silti sama ihminen.Olen jopa suoraan sanonut että kaipaan heidän juttuja ja ollaan yhteydessä. Olen sanonut että viestitellä voi aina, vastaan aina, mutta vastaus voi tulla viiveellä. (Niin kuin normaaleillakin ihmisillä)
Silti he katosivat... "me annetaan olla sun rauhassa ja ole yhteydessä jos kaipaat juttu seuraa!" Ymmärrän jossain määrin noikin lauseet, mut olis joskus kiva saada viesti "mitä kuuluu?" Laitoin viikonloppuna toiselle viestiä. Höpötin niissä ihan meidän normi juttuja ja jossain vaiheessa kysyin miten hän voi. Hän vastasi siihen. Sit kerroin hauskan jutun mitä minulle on tapahtunut.. enkä saanut enää viestiä takaisin... aikaisemmassa elämäntilanteessa hän olisi muistaessaan vastannut. Pitäisikö minun vaan unohtaa nämä ihmiset?

Tunnen olevani pikku tyttö joka pettyy helposti ja on mustasukkainen ystävistä.

😭

Lukossa kirjoitti 14.2.2016 21:33

Onnetar82 kirjoitti 9.2.2016 8:57

Mitä on ystävyys? Ystävä on sellainen joka pysyy rinnalla vaikeinakin hetkinä ja jaksaa kuunnella minua vaikka jutut olisikin masentavia. Ystävä on sellainen jonka kanssa nauretaan ja pidetään hauskaa. Myös surulliset asiatkin voi kertoa.

Minusta sinä kirjoitit tosi hyvin siitä, mitä on ystävyys. Viestisi loppupuolella kuvasit tilanteita, joissa ystävyydet eivät ehkä olleet ihan tasapuolisia, aitoja, riittävän kestäviä tms. Minulle on käynyt niin, että olen kuvitellut ystävyyttä aidommaksi ja vahvemmaksi kuin se todellisuudessa on ollutkaan. Huomasin jossain vaiheessa, että tällainen ystäväni halusi aina pärjätä minua paremmin ja vaikutti iloitsevan epäonnestani. Lopulta ystävyytemme laimeni. Se oli ja on edelleen minulle suru, vaikka loppujen lopuksi koen myös helpotusta. Ehkä minun pitäisi päästää mielessänikin jo irti hänestä.

Onko tällaisia ystäviä paljon?

Minulla on 1-2 tällaista ystävää. Ihan alkaa itkettää näin ystävänpäivänä liikutuksesta. Molemmat ovat minulle todella tärkeitä ihmisiä. Olen tuntenut heidät yli 10 vuotta. Molempiin tutustuin nuorena aikuisena netti-ilmoituksen kautta(!!!). Koskaan ei ole liian myöhäistä...

Täällä keskusteluissa on monia, joista voisi tulla ystäviä live-elämässäkin. Mutta vaikka niin ei kävisi, voidaan onneksi täälläkin virtuaalisesti tsempata toinen toisiamme ja pitää seuraa toisillemme. Sekään ei ole ihan vähän. 🌻🙂🌻

Mietin lukossa ihan samaa, että täältä varmaan moni ystävä olisi kullan arvoinen. Kun luen teidän kirjoituksia, en voi olla miettimättä kuinka hienoja tyyppejä täällä tuntuu olevan - kaikista ongelmista ja murheista huolimatta takana on aitoja, ajattelevaisia ja ihania tyyppejä 🙂👍

Moi. Minun elämässäni kerta toisensa jälkeen oma masentuneisuus ja ahdistus karkoittaa vähimmätkin ystävät.. Tuttuja ja vähemmän ystäviä, kavereita kyllä löytyy, mutta ne joille on voinut enemmän avautua asioista ja joille voinut enemmän luottamustaan , karkaavat. Pitkään hyvänä ystävänä oli henkilö, jolla oli omia mielenterveydellisiä ongelmia ollut ja kun sitten itse piilottelin pitkään vallitsevaa masennusta ja annoin sitten tulla ajatukseni itsemurhista ja muusta, ystävyys siinä loppui.. Ei hän kestänyt, kun oli joskus parantunut eikä missään tapauksessa halunnut lähelleen ihmista, jolla tällaisia ajatuksia.. Tässä vaiheessa olisi vaan itse sitten pitänyt antaa olla ja todeta että hän tässä se heikko ihminen, mutta masennuin entisestään ja yritin kaikin mahdollisin keinoin saada ystävyyttä takaisin, mutta ahdistan kuulemma liikaa.. Nyt sitten jo useamman kuukauden olen polkenut omassa tuskassani jääden ihan yksinäiseksi miettien oman käden kautta lähtemistä.. Työpaikka sentään pitänyt vielä mielenkiintoa yllä, mutta aina vaan yritän soitella tälle yhdelle kun jotenkin traumatisoi yllättävä käännös.. Ja toki tässä oli myös muita tunteita ilmassa kun vastakkaista sukupuolta hän oli..

Tuntuu vain että oikeasti välittäviä ihmisiä ei löydy.. Kyllä minä tuen ketä tahansa joka samanlaista ahdistusta ja masennusta kokee. Ja sitten tämä oma pää kun vaan jää tähän tilaan eikä meinaa päästä ulos..

☹️

Olen huomannut, että ihan viime vuosinakin tällaisten "aitojen ystävyyksien" määrä on romahtanut. Tuntuu, että vaikka kuinka yrittäisi ystävystyä, kaikki jää aina hirveän pinnalliseksi. On mukavaa käydä kahvilla ja jutustella arkisista asioista, mutta toisinaan olisi ihan mukava jos olisi joku sellainen ystävä, jolle voi sanoa ihan mitä tahansa eikä tarvitse pelätä tulevansa tuomituksi.

Moni yksinäisyyden kanssa painiva on sanonut samaa. Ehkä se on nykyään joku juttu: ihmiset tulevat toimeen esimerkiksi sosiaalisessa mediassa käydyllä kommunikoinnilla, monelle ehkä riittää Instagramista luetut kuulumiset. Ja no, tietysti sekin, että historiasta on saatu huomata, kuinka itsekkääksi maailma on hiljalleen kääntynyt. Nykyään kuka tahansa voi elämässä pärjätä ilman yhtään ystävää (ei sillä, että se mukavaa olisi), kun taas vaikka sata vuotta sitten tukiverkosto oli tärkeä jo ihan fyysisenkin selviämisen kannalta.

Keskusteluapua saa ostamalla, jos ei itse pysty huolehtimaan esim. kodistaan, senkin voi ostaa palveluna joltakulta joka tekee sitä ammatikseen. Ihmiset eivät enää ehkä koe ystävyyttä niin kauhean tärkeänä. Kun tähän yhdistyy se, että ihmiset siirtyvät hiljalleen nettiin sen sijaan että tehtäisiin jotain oikeassa elämässä, soppa alkaakin olla aika valmis.

Ja olen "aikuiseksi kasvaessa" (olen nyt 26v) huomannut, että ystävystyminen on vaikeampaa kuin nuorempana. Ennen ystäviä tuli luontaisesti kun vain hengaili jossakin ja tutustui yhteen tyyppiin jonka kautta saikin sitten 20 uutta ystävää. Nyt tuntuu, että kaikilla on jo perhe tai vähintäänkin paljon ystäviä.

Hei!
Oikea ystävä on sellainen joka pitää puoliasi vaikka olisit väärässä!!😎

Tämä on introverttien suurin haaste. Minä kun olen introverttinä sellainen, että haluan tärkeän ihmissuhteen. Minä haluan vanhan ystävyys-suhteen. Sellaisen ystävän, jonka kanssa voi olla oma itsensä ja joka pysyy sinun rinnallasi kaikesta huolimatta. Mutta sellaista kun ei ole. Nyky-yhteiskunnan ystävyys perustuu kuitenkin aika paljon käytännöllisyyteen. Ihmiset käyvät bilettämässä isolla porukalla ja tekevät sitä tätä ja tuota. Mutta se ei ole oikeaa ystävyyttä. Se on käytönnöllistä ystävyyttä. Siitä saa jotain etuja. Ja koska se ei johda mihinkään suurempaan. Ei tarvitse huolehtia, että joutuu menettämään kasvonsa. Siihen se perustuu. Mutta se ei ole oikeaa ystävyyttä. Se on pinnallista. Ihmiset eivät etsi mitään syvempää. Ja se ei käy esimerkiksi mulle. Minä en halua sekunda ystäviä. Minä haluan syvän ihmissuhteen.
Ja senpä takia olen lakannut etsimästä ystäviä. En enää edes yritä hankkia ystäviä itselleni, koska se ei kannata. Olen liian kauan yrittänyt, mutta nyt se riittää. En aio hommata mitään turhia ystäviä, joiden kanssa en voi olla oma itseni. Olen mieluummin itsekseni kuin sekunda ystävien kanssa. Ja se tepsii. Olen paljon onnellisempi, koska en enää mieti toisia ihmisiä lainkaan. Mietin vain itseäni. Kuulostaa ehkä vähän kusipäiseltä hommalta, mutta tehokasta se on ^^