Niin, otsikko avaakin jo sitä, mitä pohdin. Kysymys koskee itseäni, koska en tunne itseäni enää. En tiedä, minne päin pitäisi elämässä lähteä, vai pitäisikö vain pysähtyä ja kuolla? Se on käynyt monta kertaa mielessä ja olisi helpointa.

Kirjoitan tänne, koska haluaisin kuulla ulkopuolisten kommentteja tilanteestani. Minulla ei ole ystäviä tai tukiverkkoa, siksi tarvitsen jotain mihin purkaa sydäntäni… Valmistautukaa pitkään tekstiin.

Kerron vähän itsestäni. Olen 24 vuotias nainen. Tällä hetkellä asun avopuolisoni ja lemmikkiemme kanssa. Avopuolisoni olen tuntenut 17 vuotiaasta, ja yhdessä olemme olleet n. 5 vuotta. Minulla on myös rakkaat vanhemmat ja liuta sisaruksia. He eivät tiedä masennuksestani, sillä en halua kuormittaa heitä. Äitini on sairas ja hän myös todennäköisesti masentunut.

Olen kiinnostunut taidealasta, ja heti ylä-asteen jälkeen lähdin opiskelemaan kuva-artesaaniksi. Lie olinko kovin hyvä, mutta rakastin sitä aikaa. Valmistuin kuva-artesaaniksi vuonna 2010. Ala ei kuitenkaan työllistänyt, joten oli keksittävä jotain muuta, pakosta. Lähdin opiskelemaan puutarhuriksi, tarkoituksena työllistyä floristiksi. Olisi ihan ok puuhaa, asiakaspalvelua ja käsitöitä. Ihan ok, kivaa, kukat on ihan jees ja saapahan myös rahaa ja työllistyy. Ihmiset kuolevat aina, menevät naimisiin jne. Kerroin vanhemmille ja muille ylpeänä tavoitteestani päästä floristiksi. Aloitin illuusion luomisen siitä, että haluan tehdä ”oikeita töitä”, enkä vain roikkuisi tyhjän panttina.

Ensimmäinen masennuskausi vyöryi päälle vuonna 2014 kun valmistuin puutarhuriksi. Sain kesätyöpaikan viimeisimmästä harjoittelupaikastani. Lähiesimieheni vihasi minua alusta alkaen jostakin syystä, ja koin työpaikkakiusaamista nokkimisen, syyttelyn ja eristämiseen muodossa. Olen aina ollut ylikiltti ihminen, en osannut nousta vastarintaan. Hakeuduin työterveyteen kun joka ilta itkin tulevaa työpäivää. Sain lyhyitä sairaslomia, masennustestit tehtiin ja sain lähetteen oman kuntani mielenterveyspolille (työni oli eri kunnassa). Loppujen lopuksi kävi niin, että minulla todettiin silloin (en saanut virallista diagnoosipaperia tms) keskivaikea masennus, ja sairastin työnantajan laskuun koko määräaikaisen sopimukseni loppuun. Sen jälkeen olin (muistaakseni) loppuvuoden sairauspäivärahalla. Ei se herkkua ollut, ja vihasin itseäni joka päivä kun en osaa olla niin kuin muut.

Tällöin myös parisuhde oli koetuksella, mm. Talouden puolesta. Meillä on (avopuolison toimesta) 100% omat rahat ollut aina, kaikki jaetaan kuittien laskemista myöten. Sairauspäivärahani ei ollut suuri ja jäin/olen yhä puolisolle velkaa rahaa. Tällöin se oli rankkaa, kun sain syyllistystä köyhyydestäni. Nyt hän ei onneksi vaadi velkoja niin innokkaasti takaisin, mutta hän pyytää minua joka kuu maksamaan edes jotain pois. Teen parhaani asian suhteen.

Eksyin sivuraiteille, mutta anyway. Pikkuhiljaa masennusoireet väistyivät, ja vuonna 2015 olin kesään asti työtön, kunnes onni potkaisi ja sain työpaikan pienestä kukkakioskista. Opettelin veikkauskoneen käytön samalla. Työ oli kivaa, mutta tyhmyyttäni ja rahallista epätoivoani suostuin alipalkkaukseen (8,5 e/tunti, ei ilta eikä viikonloppulisiä, normaali palkka väh. 10,4 e). Koko toiminta oli muutenkin puolin ja toisin laitonta ja huolimatonta työnantajan puolesta, mutta sinnittelin töissä. Se oli ok, sain tehdä töitä itsenäisesti ja minuun luotettiin.

Vuosi 2015 meni tehden pientä palkkaa ja osittain avopuolison kanssa tapellen. Mm. Raha aiheutti taas riitaa, sillä sain palkkani usein yli viikon myöhässä ja avopuoliso joutui maksamaan vuokraosuuteni (maksoin takaisin kun palkka tuli). Vuonna 2015 loppupuolella aloin saamaan avopuolisostani yleensäkin tarpeekseni. Hän on aikoinaan ns. eristänyt minut kavereistani mököttämällä jos menen heidän seuraan. Esim kerran olin taistelulla ja viikkojen etukäteen varoittamisella päässyt syömään artesaanikouluaikaisten kavereiden kanssa. Syömisen jälkeen päätin extempore lähteä yhden kanssa vielä myöhäisillan leffaan. Tästä sain viikkoja, kuukausia kestävän mökötyksen, koska ”ei oltu sovittu että menen elokuviin”. Että näin.

Harrastamme molemmat piirtämistä, ja olemme luoneet omia tarinoita ja hahmoja niihin. Olen joskus rakkauden huumassa luvannut avokille, etten ikinä piirrä muille esim. Heidän hahmojaan, varsinkaan samaan kuvaan omieni kanssa. Tämä laki pätee edelleen, enkä piirräkään. Olen tahallani siirtynytkin enemmän realistisiin kuviin, koska niistä en ole luvannut mitään. Lisäksi olen kuulemma luvannut, etten mene baariin kenenkään muun kuin avokin kanssa. Tästä on puhuttu ja olen sanonut että ihan pöllöä, ei tuollaista voi pitää loppuelämää, mutta on sanonut ettei silti tykkää jos menen. Ei kuulemma luota että osaan olla humalassa ”turvallisesti” tai että muut osaavat pitää minusta huolen.

Lisäksi minulla on kissa. Avopuoliso ei pidä kissoista, eikä siitä että kissat hyppivät huonekaluilla. Jouduin yhteenmuuttamisen alusta asti valvomaan, ettei kissa mene ”kiellettyihin paikkoihin”.

Mutta 2015 lopulla mietin näitä asioita ja varoitin avopuolisoa. Sanoin että olen onneton, haluan nähdä kavereita ja haluan että hän vihdoinkin hyväksyy kissan osaksi perhettä, koska Kissa on minulle niin tärkeä. Annoin selkeästi ymmärtää, että jos asioihin ei tule muutosta, minulle riittää lopullisesti. Avopuoliso pyysi anteeksi, ja nyt on kissan kanssa helpottanut tosi paljon. Avokki on järkkäillyt kotia enemmän kissalle sopivaksi, ja kissa-asiat ovat muuttuneet ainakin hyväksi. Kaveriasia on myös helpottanut silleen, ettei enää mökötä jos jonkun kanssa tekstailen, ja ehdotti jopa että menisin välillä ulos kavereiden kanssa. Valitettavasti on niin, että vanhat kaverit vieraantuivat vuosien varrella, ja minä olen yhä varpaillani. En uskalla/halua mennä mihinkään, koska en jaksa sumplia mitään. Totuin jo olemaan ilman kavereita.

Asiat muuttuivat siis parisuhteessa hetkeksi paremmaksi, mutta silti olin surullinen. 2015 lopussa (elokuusta alkaen) olin huomannut joitakin palaavia masennusoireita. En kiinnittänyt niihin silloin sen kummempaa huomiota. 2015 lopussa oli myös yllättäen ilmoitus, että työkkärin kautta pääsisi opiskelemaan floristin ammatin työvoimakoulutuksena. Innostuin, sillä kukkakioskin työtunnit olivat huventuneet minimiin ja koulutushan oli päämääräni. Siispä hain, ja sitten pääsin.

Tuli vuosi 2016, ja koulutus alkoi. Koulutusta oli joka päivä 8 tuntia, 5 kertaa viikossa, eli normaalit työajat. Koulu oli hyvin kiireistä, ja pikku hiljaa, salakavalasti, masennusoireet vain lisääntyivät pahemmaksi kuin ennen. Siinä vaiheessa kun halusin ajaa auton tolppaa päin tajusin, että nyt se palasi. Hakeuduin lääkäriin taas, ja olen ollut nyt sairaslomalla tammikuun lopusta asti. Testien tuloksissa nyt vaikea masennus 42 beck pisteellä.

Yllätyin miten nopeasti masennus äityi niin voimakkaaksi. Joka ilta (lääkkeistä huolimatta) haudon itsemurhaa. Psyk.sairaanhoitaja keskustelut ovat vasta alkaneet, joten niistäkään ei muutenkaan ole apua. Minulla on sama hoitava lääkäri ja sairaanhoitaja kuin 2014, enkä vieläkään pidä heistä. Saan koko ajan sellaisia piiloviestejä, että olen (taas) turhaan koko polilla. ”Lähde ulkoilemaan, nuku hyvin niin jaksat taas koulussa”. En jaksa. En, kun en jaksa edes mennä suihkuun. Lääkäri ei meinannut edes kirjoittaa sairaslomaa lisää, vaikka tunsin tarvitsevani sitä. Itkun saattelemana kerroin miten olen rakentanut viimeiset vuodet valheelle, enkä edes halua tulla floristiksi. Kerroin itsemurha-aikeistani. Lopulta sain sairauslomani, viikottaiset keskustelut sairaanhoitajan kanssa ja pakotuksen osallistua Polin mielenterveysryhmään, joka kokoontuu 3 kertaa viikossa. Olen hakenut uutta sairauspäivärahaa, odotan päätöstä. Tämä on nykyinen tilanteeni.

En tiedä mitä puolisoni ajattelee uudesta masennuksestani. Hän ainakin tuntuu epäilevän, ettei minulla ole vaikean masennuksen mahdollisuuttakaan siksi, koska lähden hänen kanssaan ulos hänen pyynnöstään. Näin hän tänään sanoi, ettei minulla ainakaan mitään vaikeaa/vakavaa ole. Lähden ulos vain koska pyydetään, ja etten taas saisi sanomista kun en ikinä halua viettää aikaa hänen kanssaan. Mitä tahansa teenkin niin en ole tosissani tai kaikki on väärin. Kerroin hänelle tekstarilla tammikuussa että haluan ajaa auton tolppaan (eli tappaa itseni). Mitä hän sanoi? Sanoi että minäkin olen seissyt jo junaraiteella, älä viitsi puhua tuollaisia. Ok, en puhu enää.

Avokilla on koira, joka on hänelle rakkain kaikista. Minullekin koira on rakas, perheenjäsen. Koira on viimeaikoina sairastellut paljon, ja avopuolisoni aika on mennyt lähinnä hoitaessa koiraa, koulua ja töitään (on siis AMK:ssa ja töissä samaan aikaan). Ymmärrän että hänellä on huolta ja murhetta kaiken kanssa, mutta olen toivonut silloin tällöin halia tai muuta fyysistä kosketusta. Hän on sanonut suhteen alusta asti, ettei pidä kosketuksesta eikä hellyydestä. Minä rakastan ja tarvitsen sitä. Onnistuin tukahduttamaan hellyydentarpeeni vuosien aikana, mutta kun nyt olen palasina, toivoisin halausta ilman erillistä pyyntöä. Olen kateellinen koiralle, jota avopuolisoni koko ajan paijaa ja halailee. En nuku avopuolison kanssa samassa sängyssä. Hän on herkkäuninen ja minä kuorsaan. En jaksa laihduttaa tai ei ole rahaa hakeutua nielurisaleikkaukseen. Nukun sohvalla. Koira on nukkunut avokin vieressä kaikki nämä vuodet.

Mitä tästä kaikesta itse ajattelen? Että olen valehdellut kaikille, eniten itselleni. Olen tavoitellut ammattia johon en halua, vain ja ainoastaan rahan takia. Onko raha tärkeää, vai onko tärkeintä seurata unelmiaan? Haluaisin olla kirjailija, taiteilija tai kenties molempia. Mitä jos en saavutakaan unelmiani, enkä löydä mitään mielekästä tekemistä elämääni? Miksi en osaa olla niin kuin normaalit ihmiset, jotka keksivät ja jaksavat opiskella vähemmän miellyttävän leipätyön ja harrastavat unelmiaan siinä sivussa? Vihaan kun en osaa sopeutua normeihin.

Vihaan itseäni kun en osaa laittaa loppua tälle suhteelle. Siinä on paljon hyvääkin. Paljon hyvää on edessä. Olemme suunnitelleet pientä omakotitaloa ja kanoja. Välillä saan kannustusta taideuran aloittamiseen, välillä kylmät faktat ettei se kannata, elämässä tulee pettymyksiä. Puolisoni on suojeleva, mikä on romanttista, mutta kuolen hellyydenkaipuuseen. Välillä hän sanoo että ei minulla ainakaan ole varaa maksaa, maksa velkasi tms, ja välillä että älä rahasta huolehdi. Oloni on tässä suhteessa hyvin ristiriitainen.

Auttakaa minua. Mihin suuntaan lähteä vai lähteäkö mihinkään? Mitä ajatuksia vuodatuksesi teissä herätti? Kiitän tuhannesti kaikkia lukeneita ja kaikkia, jotka haluavat jakaa ajatuksen tästä.

Toivotan kaikille kaikkea hyvää.