Olen positiivinen luonne, terve ja minulla on ystäviä ja kiinnostavia harrastuksia. Olen aina pystynyt näkemään asioiden positiiviset ja koomisetkin puolet, minulla ei ole koskaan ollut tylsää ja olen aina sopeutunut tilanteisiin ja löytänyt jotain uutta muualta jos seinä tulee vastaan. Olen pidetty ihminen ja uskollinen ystävä. Onnellinen periaatteessa.

Nyt alkaa olla kuitenkin takki tyhjä. Velkaannuin pahasti ja puolitoista vuotta sitten pääsin velkajärjestelyyn. Töissä tuli organisaatiomuutos, ja uudessa tiimissä jouduin pomon hampaisiin ja lopulta sain potkut ilman irtisanomisaikaa tekosyyn varjolla (kiitos liiton lakimiehelle lopulta sain irtisanomisajan palkan, mutta tappelu vei kyllä mehut). Ja sitten ihana avomieheni: kuusi vuotta yhdessä ja olen tullut siihen tulokseen, että hänellä saattaa olla rajatilapersoonallisuushäiriö.

http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00994&p_teos=dlk&p_osio=&p_selaus=7783

Tämän oivallettuani (ei tosin ole diagnoosia, yritän selvittää miten saada hänet hakeutumaan hoitoon, mutta eihän hän itse ajattele olevansa sairas…) olen pystynyt suhtautumaan esim. raivonpurkauksiin, impulsiivisuuteen ja outoihin tulkintoihin sanomisistani jotenkin ’kliinisesti’, mutta elämä doctor Jekylliin ja mr Hyden kanssa on raastavaa, muut ihmissuhteet kärsivät, ja energia vain valuu jonnekin.

Nyt tuli ilmi, että hänellä on suhde (’vain seksiä!’) en tahdo jaksaa ymmärtää. Hän ei näe asiassa mitään väärää.

Olen myös koko ikäni saanut kuulla, että olen vahva (henkisesti), ja jonkinlainen sinnikäs tasapainoisuus lienee auttanut kestämään. Nyt en jaksaisi olla enää vahva, mutta tuntuu että se on velvollisuuteni.