Kuinka elää psyykkisen sairauden kanssa?
Olen enemmän ja vähemmän nuorella iälläni kokenut ihminen. Olen sairastunut vakaviin mielenterveysongelmiin, jotka juontavat lapsuudesta asti, mutta puhkesivat nuorena aikuisena. Kamppailen vakavan sairauteni kanssa, joka tekee minusta toisen ihmisen hetkittäin.. tai joskus minulla on kausia, että ”poistun maailman kartalta”. Olen saanut elämääni perheen joka vie minua eteenpäin, mutta huolettaa aina, että mitä jos sairastun vielä ja joudun jonnekkin laitokseen, enkä kykene huolehtimaan lapsestani. Minussa on sisua ja haluan muillekkin sanoa, että taistelkaa sairautta vastaan, älkääkä antako sille periksi.. itse olen päässyt jo masennuslääkkeistäni, mutta psykoosisairauteni kanssa en vielä osaa elää. Kuinka siis voi luottaa huomiseen? Ja ihmisten asennoituminen minuun on usein hyvin kummallista. Välillä en tiedä mikä on totta ja mikä ei! Minulle on tapahtunut ihmeellisiä asioita, olen esimerkiksi selviytynyt hengissä monesta pahasta paikasta.. olen nähnyt vähän liikaa kenties?
Kuinka oppisin elämään itseni kanssa, kun sairauteni nimenomaan vääristää minäkuvaani? Minun minäkuvaani on myös vääristetty jo lapsena ja minulle on tehty seksuaalirikos. Olen kyllä sitkeimmästä päästä, mutta pelkään, kuinka käy.. omalla elämälläni ei ole niin suurta merkitystä, kun puolisoni ja lapseni. Haluaisin heille parasta!! He ovat tärkein syy oppia elämään (en siis ilmeisesti voi parantua) Minun on vaikea elää tässä maailmassa.. ymmärrän enemmän eläimiä ja asioita jotka eivät näy (tämä voi olla osa sairauttani, mutta olen myös todella taitava eläinten kanssa oikeasti) Olen hyvin herkkä tunneihminen.. aistin asioita eritavalla kun ”normaalit” ihmiset. Joskus se on pelottavaa…
Olen nähnyt vierestä asioita jota harva kestäisi ja tehnyt asioita joihin harva pystyisi. Miksi siis en ole ylpeä itsestäni? Ehkä siksi, kun kaikki näkevät minut vain sairaana ja ovat kiinnostuneita siitä ”millaiset fibat saa lääkkeistä” esim. tai ovat kiinnostuneita siitä kuinka pimeää on olla psykoosissa. Tai sitten osa ihmisistä vain näkee minut umpihulluna ja pahana ihmisenä.
Kun ahdistus on päällä niin se on todellinen! Vitkutan lääkkeen ottoa viimeiseen, ettei toimintakykyni menisi hetkellisestikkään. Eli bentsoja vältän, mutta muut lääkkeet otan ajallaan.
Kykenen moneenkin asiaan.. hoidan kodin ja lapseni ( ja siinä sivussa puolisoni
☺️❤️☺️ joka on hoitanut minua monta vuotta, kun olin täysin poissa tästä maailmasta) harrastan ja käyn keikkatöissäkin, mutta olen itselleni todella ankara!! Ja osiltaan voi olla myös että ympärillä olevat ihmiset aiheuttaa sen tunteen, koska he vaativat että olisin samanlainen tehopakkaus kuin terveenä
Kertokaa kuinka olette oppineet elämään itsenne kanssa,,,,, vai täytyykö sairaan oppia elämään maailman kanssa?😠
Tsemppiä kaikille sairauden kanssa kamppaileville.. se käy työstä 🙂👍
Minulla on ollut psykoosi diagnoosi jo yli 8 vuotta. Syön siihen kovia lääkkeitä ja olen alkanut saamaan otteen "elämään" Kykenen toimimaan ihmisten kanssa ja välillä keskitymiskykykin on kunnossa. Seuravana päivänä voi tilanne olla erinlainen. Pyrin pitämään breikkejä kun keskityn johonkin kunnolla. Nykyään pystyn tunnistamaan, mikä on totta ja mikä ei. Päivät ja jaksaminen elää paljon. On hetkiä jolloin jaksan ja taas on hetkiä kun mikään ei onnistu.
Lääkärin päätös oli laittaa työeläkkeelle. Haluan joku päivä parantua ja palata takaisin työelämään. Tiedän, että siihen menee aikaa ja kenties, ei koskaan onnistu.
Ystävät ja perhe ymmärtävät minua ja ovat valmiita tukemaan kun tulee tilanne jolloin tarvitsen apua. Tunnistan itsekin olotilan muutokset. Joitain kertoja olen ollut suljetulla osastolla. Onneksi ei ole tarvinut vuosiin mennä osastolle.
Hei Hukka ja kiitos, kun vastasit! Kuinkahan minä oppisin elämään itseni kanssa?? Tunnistan jo jonkun verran, kun alkaa mieli heittämään ja minun lääkitys on vihdoin vähän parempi. Minulle on kokeiltu sen sata lääkettä ja nykyinen lääkärinikin on myöntänyt, että minulle on syötetty täysin vääriä lääkkeitä. Tunnen rakkautta perhettäni kohtaan, mutten itseäni. Olen tsempannut aivan valtavasti, mutta riittämättömyyden tunne on valtava!!
Tunnen että olen yhteiskunnan ulkopuolella, kun en ole kyennyt työhön täysipäiväisesti. En oikein hyväksy sitä, että olen itsekin työkyvyttömyys eläkkeellä.. se on märkä rätti ihmisen naamalle, joka teki ennen todella paljon..liikaakin. Lapsen kasvatus ja hoito on tärkeämpi tehtävä, kun monikaan työ, mutta jotenkin koen silti, etten tee tarpeeksi. Lapseni on ihana ja terve.. hänestä näkee, että hänen on hyvä olla, vaikka en olekaan itse terve, mutta lapseni ei ole siitä kärsinyt. En anna hänen nähdä omaa heikkouttani!
Miksi ajattelen olevani laiska? Onhan varmaan sellaisiakin ihmisiä, jotka välttävät työtä, vaikka olisivatkin terveitä ja minä todellakin olen psyykkisesti vakavasti sairas ja fyysisesti vammautunut.
Olen ehkä niin nuori, että olisin toivonut elämältä muutakin, kuin lääkkeiden popsimista, vaikka teen kyllä sata muutakin asiaa. Hoidan lapseni kokonaan yksin päivisin, hoidan kodin, autan muita ihmisiä ja olen myös kovalla kuntokuurilla. Kuuluukohan sairauteen tällainen itseinho? Tai sitten oikeasti olen niin kypsä ihmisten asenteeseen minua kohtaan. 🤕
Sairauteni ei ole synnynnäinen, vaan se on kehittynyt minulle. Minut sairastutti narsistinen läheinen ja moni muu seikka. Voiko narsistisen henkilön lähellä eläminen sairastuttaa oman itsetunnon näin pahasti??
Kamala vuodatus!😞 Toivon sinulle kaikkea hyvää.. ja kyllä, tämä sairastaminen käy työstä😋
Itselläni on ollut samanlainen tilanne kuin sinulla. En arvostanut itseäni ja pidin itseäni laiskana epäonnistujana. Aloin hitaasti aktivoimaan itseäni menemällä ihmisten keskuuteen. Aloin käymään klubitalolla joka auttoi luomaan ihmiskontakteja ja samalla huomasin etten ole yksi näiden ongelmien kanssa. Työtä se vaati.
Sairastaminen vielä välillä voimat ja silti koitan parantua jossain vaiheessa elämää. Lääkäri ei pidä todennäköisenä, että palaisin töihin. Vähän stressiä tai väsymystä niin johan olen vaikeuksissa koska harhat iskevät päälle. Tsemppiä sulle!