Olen 24-vuotias nuori nainen, ja päätin rohkaistua kirjoittamaan tänne, sillä mieltäni painaa useampikin asia. Haluaisin niistä jutella jonkun kanssa, koska yksin asioiden pohtiminen on alkanut käydä liian raskaaksi.

Kun olin 17-vuotias, sairastuin krooniseen suolistosairauteen, joka on vaikuttanut elämääni merkittävästi. Sairauden syitä ei tiedetä, eikä siitä voi parantua. Lääkkeet auttavat, mutta niistä huolimatta pahenemisvaiheita voi tulla. Sairauden suhteen tunnen itseni onnekkaaksi, sillä olen lukenut muiden sairastuneiden kokemuksista ja ne tuntuvat paljon pahemmilta. Siltä sairauteni ahdistaa minua usein ja pelkään pahenemisvaiheita sekä kivuliaita tutkimuksia. Kaikkein kamalinta on kuitenkin häpeä. Edes ystäväni eivät tiedä sairaudestani oikeastaan mitään. Häpeän sitä yli kaiken ja piilotan lääkkeetkin vessan hyllyltä, jos tulee vieraita. Minua ahdistaa, että minun pitäisi joskus tulevaisuudessa selittää työnantajalleni sairaudestani. En halua kertoa siitä kenellekään.

Kun sairastuin, minusta tuntui että mitä vähemmän syön sen parempi. Se mitä syö vaikuttaa suolistoon, ja ajattelin (en niin kovin loogisesti) että on parempi syödä mahdollisimman vähän. Laihduin selvästi alipainoiseksi. Minun oli kuitenkin helppo lihoa takaisin normaalipainoiseksi, kun lääkäri kehotti syömään enemmän. Se oli helpotus ja uskoin lääkäriä. Useampi vuosi meni hyvin. Sitten aloin seurustelemaan enkä ollut sinut kroppani kanssa. Laihdutin taas. Painoin alimmillani 42 kiloa (olen 162 cm pitkä). Tein raskasta fyysistä työtä ja kävin lisäksi lenkillä. Olin fyysisesti ja henkisesti täysin loppu. Sitten lähdin vaihtoon ja aloin ahmimaan. Aluksi ns. terveellisiä ruokia kuten leipää, jogurttia, mysliä jne. Myöhemmin aloin syömään sipsiä, karkkia, suklaata, jäätelöä ja kaikkia mahdollisia herkkuja. Lihoin 75 kiloon. Olen siitä jo hoikistunut vähän, mutta en ole pystynyt kokonaan lopettamaan ahmimista. Tämä aiheuttaa suunnatonta syyllisyyttä, sillä onhan minulla edelleen tämä suolistosairaus. Tunnen olevani huono ihminen, kun en syö terveellisesti. Yritän parhaani mukaan päästä ahmimisesta eroon.

Se on kuitenkin vaikeaa, koska olen aina ollut tunnesyöjä ja olen jo pitkään ollut niin hirveän surullinen. Minulla on suunnattomia vaikeuksia aikuistua. Valmistuin alkuvuodesta ja olen tehnyt lyhyehköjä opettajan sijaisuuksia viime syksystä lähtien. Työ ahdistaa ja stressaa minua ja minulla on vaikeuksia uskoa itseeni. Tuntuu, etten ole hyvä opettaja, kun en tiedä miten reagoida oppilaiden häiriköintiin enkä saa luokkaan työrauhaa. Pelkään, että tuntini ovat tylsiä, mutten tiedä miten tehdä niistä parempiakaan. Työ jää pyörimään mieleeni ja pohdin jatkuvasti mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin. Olen yrittänyt kovettaa itseni ja olla välittämättä oppilaiden kommenteista mutta se on vaikeaa. Uskon, etten ole oikeanlainen ihminen opettajaksi. Koska työ ahdistaa ja stressaa minua niin paljon, en myöskään nauti siitä ollenkaan. Se vie kaiken energiani vaikken siihen käytä kaikkea aikaani. Selviän viikosta vain ajattelemalla, että vain viisi päivää ja pääsen kotiin vanhempieni luo.

Olen asunut jo vuosia omillani ja käynyt vanhempieni luona välillä useammin ja välillä harvemmin. Vuoden olin vaihdossakin, ja joululomaa ja yhtä vanhempien vierailua lukuun ottamatta koko sen ajan erossa vanhemmistani. Se meni ihan hyvin. Nyt kuitenkin valtava koti-ikävä on palannut (podin sitä myös silloin kun olin ensimmäisen kerran muuttanut pois kotoa). Odotan viikonloppua, että pääsen kotiin. Syksyn myös asuin koko ajan vanhempieni luona töiden takia. Minua hävettää, että 24-vuotiaana kaipaan kotia näin paljon. Kavereiden kommentit siitä että he eivät kehtaisi asua enää kotona tämän ikäisenä loukkaavat. Kun lähden sunnuntaina takaisin työpaikkakunnalleni, pidättelen itkua. Viikollakin itken usein iltaisin.

Tästä tulikin pitkä viesti, kun niin moni asia painaa mieltä. Halusin jakaa nämä ajatukseni, jos se vaikka helpottaisi oloa. Miksen vaan voi olla tyytyväinen siihen mitä minulla on kun minulla on ollut hyvä lapsuus ja nuoruus ja kaiken pitäisi olla hyvin?