Moikka Amend!
Mun on annettu ymmärtää että juuri tuo yksinäisyys on omiaan ruokkimaan masennusta. Itsekin huomaan että mitä enemmän vetäydyn sosiaalisista tilanteista, sen enemmän masennun.
Olisiko sinulla jotakuta jonka kanssa voisit alkaa harrastaa jotain sinulle mieluisaa asiaa. Myös sitä markkinoidaan erittäin toimivana masennuksen itsehoitona, että tekee sellaisia asioita joista pitää ja nauttii. Pysyy mieli virkeämpänä kun tekee jotain.
Yritä keksiä jokin harrastus tai jotain muuta mielekästä tekemistä ja yritä sillä. Tietysti on olemassa päivätoimintakeskuksiakin, joilla saa aikaiseksi hiukan päivärutiinia.

Minäkin olen sairastanut masennusta jo vuosia. Oikeastaan lapsesta saakka. Välillä on ollut parempiakin vuosia ja aikoja, mutta viimeiset viisi vuotta ovat olleet erityisen vaikeita. Siihen on mahtunut monta sairaalajaksoa. Niin monta, etten enää muistakaan. Tälläkin hetkellä olen sairaalassa. Minulla on myös pelko siitä, etten toivukaan. Toivon sitä tietenkin, mutta en jaksa uskoa siihen. Nyt saan kyllä niin tukevaa hoitoa, että jos kaikki vain menee hyvin, saattaisin toipuakin. Pitää vain olla todella kärsivällinen.

Minustakaan ei kannata kotiin jäädä. Itse olen masennuksesta huolimatta yrittänyt aktivoitua ja hakeutua kodin ulkopuolelle erilaisiin toimintoihin ja harrastuksiin. Vaikka lähteminen niihin tuntuukin usein vaikealta, olen mennyt silti. Ja se on kannattanut. Tekemistä on vaikka kuinka. Se pitää vain itse löytää, se itselle mieluinen. Työväenopiston kurssit, oman alueen asukastoiminta, erilaisten jäjestöjen toiminta, liikuntaryhmät, seurakunta jne. mahdollistavat paljon erilaisia harrastuksia ja vapaaehtoistyötä. Tietenkään ei tekemistä kannata liikaakaan haalia, ettei uuvu. Mutta jos vaikka kaksi kertaa viikossa kävisi jossain, niin pysyisi paremmin elämän syrjässä kiinni. Ettei ihan syrjäytyisi yhteiskunnasta.

En uskalla ajatella tulevaisuutta kovinkaan paljon, koska silloin minulla aina tulee ajatus, etten selviä tästä elämästä ja ettei tulevaisuus tuo mitään helpotusta tähän masennukseen. Yritän vain mennä päivän/hetken kerrallaan ja olla liikaa ajattelematta, spekuloimatta ja murehtimatta. Se on vain aika vaikeaa.

Parempaa syksyä sinulle!

Kiitos teille 🙂🌻

Repukka, saako kysyä miksi omasta mielestäsi et ole saanut masennusta hallintaan? Miksi se syvä suo on tullut aina uudelleen? Onko se vaan niin, että jos sairastat masennusta vuosia, ajatus loppuelämästä täysin ilman masennusta on ihan utopistinen?
Onko se vaan itsensä ahdistamista jos harmittelee masennusta ja ahdistuu kaikista nousuyrityksistä, pitäisikö vaan "antautua masennukselle"? mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan, en edes itse tiedä. Tiedän vaan, että pohjattoman toivottomuuden tunne koko elämästä kasvaa koko ajan.

Amend kirjoitti 19.10.2011 20:55
Repukka, saako kysyä miksi omasta mielestäsi et ole saanut masennusta hallintaan? Miksi se syvä suo on tullut aina uudelleen? Onko se vaan niin, että jos sairastat masennusta vuosia, ajatus loppuelämästä täysin ilman masennusta on ihan utopistinen?
Onko se vaan itsensä ahdistamista jos harmittelee masennusta ja ahdistuu kaikista nousuyrityksistä, pitäisikö vaan "antautua masennukselle"? mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan, en edes itse tiedä. Tiedän vaan, että pohjattoman toivottomuuden tunne koko elämästä kasvaa koko ajan.

Nuo sinun mietteesi ovat täsmälleen kuin omiani. Nähdäkseni minulla masennusta edeltää aina uupuminen. Perhetilanne ja henkisesti raskas työ uuvuttavat minut, koska yritän aina parhaani. Töissä annan kaikkeni ja kotona on oma hässäkkänsä. Kokonaiskuormitus on liikaa. Lisäksi sisälläni on niin hirvittävän tiukassa huono itsetunto ja -arvostus. Olen lapsuudessa oppinut vääriä ajatusmalleja suhteessa itseeni ja ne pääsevät liikaa pintaan, kun olen uupunut, enkä jaksa niitä enää tunkea syvemmälle, Siitä syystä minusta masennus iskee aina uudestaan ja uudestaan. Tai sitten en ole koskaan toipunut kunnolla. Vain juuri sen verran, että pysyn hetken aikaa jaloillani, kunnes taas uuvun ja putoan rähmälleni.

Minä olen myös miettinyt tuota, että miten tähän sairauteen pitäisi suhtautua. Että pitäisikö antautua vai taistella vastaan. Pitäisikö aina syvimmässä alhossa hyväksyä siellä oleminen ja antaa itselleen armoa vai pitäisikö taistella hammasta purren itsensä taas jaloilleen. Ja hyvässä vaiheessa pitäisikö yrittää vain unohtaa ne huonot ajat ja porskuttaa menemään niin kuin ennenkin, kunnes taas tipahtaa. Vaikeita kysymyksiä.

Repukka, samanlaisia ajatuksia minulla myös, kuin sinun tekstissäsi.

Tuntuu, että olen aina suorittanut elämää, en elänyt sitä. Ihan lapsesta asti olen suorittanut ajanjaksoja, aina tsempannut johonkin seuraavaan vaiheeseen/asiaan. Ja aika kauan sitä jaksoinkin. Masentunut olen ollut ihan ala-aste ajoista lähtien mutta todella kovalla työllä pysynyt jotenkin toimintakykyisenä. Täysi romahdus tuli sitten synnytyksen jälkeen, joka diagnosoitiin synnytyksenjälkeiseksi masennukseksi ja "vanhan masennuksen kroonistumiseksi". Lapseni syntymästä on nyt 4,5 vuotta ja tämä aika on ollut niin syvää taistelua että en ymmärrä miten olen edes hengissä.
Varmastikin vaan siitä syystä että on hyvä kumppani, joka on ihmeellisesti jaksanut tukea.
Synnytyksen jälkeen elämä onkin ollut 100% suorittamista, tehtävästä toiseen. Suoritan kotitöitä edes jotenkin ja koti tuntuukin super ahdistavalta työleiriltä. Suoritan äitiyttä, jossa yritän epätoivoisesti olla edes jotenkin hyvä. Suoritan avioliittoani, vaimoutta, että edes se yksi ihminen jaksaisi uskoa minuun. Joka päivä aamusta iltaan on yhtä suorittamista. Olen todella kriittinen itseäni kohtaan, sen tiedän. Mutta sitä on tosi vaikeaa muuttaa. Olen myös lapsesta asti saanut vain huonoa itsetuntoa ja -arvostusta, en luultavasti tykkää itsestäni paljoakaan. Enkä tunne itseäni ollenkaan. Olen aina yrittänyt olla mitä ihmiset haluavat minun olevan, tehnyt asioita joita ihmiset haluaa. En tiedä yhtään mistä minä nauttisin, mikä toisi iloa, mikä harrastus ehkä antaisi voimaa. Nyt on tilanne sellainen että jos johonkin yritän kodista lähteä, tulee paha paniikkikohtaus tai syyllisyys. En tiedä mitä tehdä.
Olen ikäänkuin jumissa kotona, vaikka voisin johonkin lähteäkin. Häkissä.
Herättääkö tämä mitään ajatuksia kellään? Ottaisin kiitollisena kaikkia ajatuksia vastaan.
En ymmärrä miksi en jo nouse tästä suosta. Onko kyseessä väärä terapeutti? Väärä lääkitys? Liian syvät ja monisyiset ongelmat, josta ei noustakaan? Mitä ?☹️

Olen itse käynyt läpi uupumuksen ja masennuksen yli kymmenen vuotta sitten. Luultavasti samankaltaisia oireita on ollut pitkään, mutta niille ei ole ollut nimeä.

Nyt aikuinen poikani on sairastunut. Hoitoa on vaikea saada, mielenterveysalan ammattilaisena hän varmaankin osaa puhua vastaanotolla niin, että ongelman vakavuutta ei tajuta. Lääkeitä on määrätty, mutta siihen apu on jäänyt. Työpaikat ovat menneet, opiskelut ovat jääneet. Kehenkään hän ei pidä yhteyttä.

Pahinta on vetäytyminen: hän sulkeutuu omaan asuntoonsa, ei vastaa puhelimeen, ei viesteihin, ei avaa ovea. Omaisena olen hädässä, pelkään oman masennukseni uusivan. Pelkään että kumppanini ei jaksa minua, pelkkää itkua ja murhetta iltaisin, töissä on pakko jaksaa. Poikani ei ole edes sanut sairauslomaa yhdeltäkään lääkäriltä, taloudellinen vastuu kaatuu minulle kaikesta. Asunnosta on pakko pitää kiinni.

Tiedän ettei huolestuminen paranna poikaani. Mutta ei äitikään ole puusta tehty. Jatkuva suru ja huoli, pelkään että pojalle tapahtuu jotakin. Kun paha olo on sietämätön, on alkoholi ainoa mikä turruttaa.

Kertokaa äidille, miten voin parhaiten poikaani auttaa? Koska täytyy auttaa väkisin, vaikka toinen vetäytyy? Olen kaikin keinoin viestittänyt välittämistä, rakastan poikaani ihan sellaisena kuin hän on.

Saskia2 kirjoitti 23.10.2011 23:44
Kertokaa äidille, miten voin parhaiten poikaani auttaa? Koska täytyy auttaa väkisin, vaikka toinen vetäytyy? Olen kaikin keinoin viestittänyt välittämistä, rakastan poikaani ihan sellaisena kuin hän on.

Voi, miten surullinen tilanne. Näin äkkiseltään minulle tuli mieleen, että puhuisit pojalle ihan suoraan. Sanoisit, kuinka häntä rakastat ja kuinka olet hänestä huolissasi ja kuinka haluaisit häntä auttaa, jos vain hän kertoisi, mikä häntä eniten auttaisi. Toisaalta aikuista ihmistä ei voi väkisin auttaa, mutta senkin voit hänelle sanoa. Että hänen pitää itse haluta apua. Että apua kannattaa pyytää ja ottaa vastaan. Että elämän ei tarvitse olla kärsimystä, jos vain on terve. Jos noin suoraan puhuminen on vaikeaa, kirjoita hänelle vaikka sähköpostitse tai perinteisesti kirjeitse.

Ymmärrän niin hyvin tuon äidin huolen. Minun lapseni ovat vielä alaikäisiä, mutta monesti olen heistä ollut huolissani. Hirvittää ajatella, että jos heille aikuisena tulisi ongelmia tai vaikka välit katkeaisivat täysin. En uskalla edes ajatella.

Voimia sinulle ja toivottavasti poikasi älyää ottaa apua vastaan ja tilanne helpottuu.

Hei Saskia!

Minulla on kaksi aikuista poikaa jolla molemmilla on diagnosoitu skitsofrenia. Vanhempi heistä tuntuu pärjäävän mutta nuorempi menetti asuntonsa siivottomuuden takia ja majailee nyt isänsä yksiössä. Kädet ristissä odotan täällä mitä seuraavaksi. Sitäkin on kokeiltu että poika asuisi minun ja uuden perheeni luona. Hän oli mitä parhain käytökseltään mutta kuitenkin minun oli pyydettävä häntä lähtemään koska mieheni ja tyttäreni eivät kertakaikkiaan sopeutuneet tilanteeseen (asumme ahtaasti). Mieheni joi koko ajan. Hirveää oli joutua ajamaan oma lapsensa pois mutta minun oli ajateltava 13-vuotiasta tytärtänikin. Poika karkasi sairaalahoidosta ja matkusti Amsterdamiin käyttääkseen siellä huumeita. Onneksi huumekokemus oli negatiivinen ja hän palasi (lähetin hänelle rahat paluulippuun kun oli rahattomana siellä kaukana).
Minä rakastan poikiani aivan yhtä paljon kuin silloin kun he olivat pieniä. Tunnen suurta avuttomuutta kun en voi auttaa heitä. Haaveilen lottovoitosta jolla ostaisin heille omat asunnot ja voisin antaa käyttörahaa pienen eläkkeen lisäksi. Tunnen itseni arvottomaksi kun en pysty auttamaan.

Ymmärrän Sinua niin hyvin. Pahinta minullekin ovet olleet tilanteet jolloin pojat eivät ole vastanneet puheluihin, pelko ja ahdistus on ollut suurta. En oikein osaa muuta sanoa kuin että yritä ajatella itseäsikin ja jaksamistasi. Toivottavasti saat yhteyden rakkaaseen poikaasi!

Hei kaikille!

Tänään tuli tilanne, että teki mieli jonnekin purkaa sydäntään.

Minä olen se elämän suorittaja, joka on vasta aikuisena ymmärtänyt sairastaneensa masennusta ainakin murrosiästä asti. Silloin sitä nimitettiin vain pitkittyneeksi murrosiäksi. Silloin oli se vaihe elämästä kun halusin päästä vanhempieni odotuksista irti ja olin ns. hankala. Huusin silloin lujasti apua, mutta huutoani ei taidettu ottaa vakavasti. Yritin sopeutua ja mukautua joksikin aikaa, mutta sisälläni oli jatkuva ahdistus ja myllerrys.

Vanhempieni kodista pääsin karkuun muuttamalla itseäni 10 vuotta vanhemman miehen kanssa yhteen. Tuli avioliitto ja lapsia. Oli miehen rankka alkoholismi ja sadistinen käytös, oli hätähuutona tekemäni "itsemurhayritykset" lääkkeillä. Pillerit napattuani hankin itselleni kuitenkin ambulanssin ja sain ääneni kuuluviin siksi hetkeksi. Lopulta uskalsin erota.

Aloitin siitä paikasta rakkauden etsinnän; kuka rakastaisi minua? Liitot vaihtuivat lapsia tuli lisää ja romahduksia; en vain jaksanut pitää kulisseja pystyssä. Yritin olla se pullan tuoksuinen äiti, mainio asukastoimikunnan puheenjohtaja. Yrittäminen oli raskasta. Tuntui, että aina minä vain yritin ja elämä oli yhtä suorittamista ja selviytymistä.

Lopulta neljän lapsen, kahden avioliiton ja yhden pitkän avoliiton loppumetreillä olin sitten elämäni pohjalla, aivan lopussa, ahdistunut, masentunut ja täysin voimaton. Kädet nousivat pystyyn ja ajattelin, että mitä vaan muttei tätä elämää enää metriäkään. Mielenterveyskeskuksen psykiatri sai minulle lääkitysvastaiselle tyypille "markkinoitua" mielialalääkkeet kertoen, että hän tietää kuinka paljon olen kaikkea muuta yrittänyt (oli psykologia, perheleiriä) ja toivoisi, etten pitäisi lääkkeisiin turvautumista luovuttamisena ja tappiona itselleni, koska uskoi niistä olevan minulle siinä tilanteessa todellista hyötyä.
Markkinointipuhe oli sen verran hyvä, että hyväksyin lääkityksen aloittamisen ja sen myötä myös 20 kerran lyhytterapiajakson. Terapiassa vannotettiin, etten koskaan enää päästäisi tilannettani tuohon jamaan. Lääkkeistä ja terapiasta oli tilanteessa iso apu, mutta lopetin vain lääkityksen liian pian kun hoitava lääkäri oli lopettanut keskuksessa.

Taas jatkettiin jokunen vuosi suorittamalla ja selviytymällä, kunnes tuli seuraava romahdus, tuli lääkkeet ja lopetus ja tuli uusi romahdus. Töissä kävin kaiken aikaa ja pisimmät sairaslomat taisivat olla korkeintaan viikon luokkaa. Aina ennen totaalisia pohjanoteerauksia oli tietysti niitä parin päivän "flunssia" tai "mahatauteja", sen verran, että taas jaksoi jonkun päivän. Viimeisestä isosta romahduksesta on nyt kuutisen vuotta ja tämän suht kelvollisen ja ajoittain jopa mukavalta maistuvan elämän on mahdollistanut jatkuva lääkitys. En myöskään enää etsi sitä henkilöä, joka rakastaisi minua vaan yritän itse oppia rakastmaan itseäni.

Ja kaiken tämän oman kamppailuni rinnalla olen kokenut vanhimman poikani elämän luisuvan raiteiltaan lopulta huumeisiin (hyvin lyhyet jaksot). Hänkin yritti aina nousta uudestaan taisteluun paikastaan elämässä. Oli kiltti ja auttavainen kaveri muita kohtaan. Puhuimme asioista paljon ja kaikki oli menossa hyvään suuntaan. Kuitenkin tämä hänen hyväntahtoisuutensa ja auttamisen halunsa ajoi hänet lopulta kuolemaan. Kuolintodistuksessa puhutaan vain tapaturmaisesta myrkytyskuolemasta; jää vain kysymys, että oliko se kuitenkaan vahinko? Kovin pahaa syyllisyyttä en tapahtuneesta osaa kantaa, sillä tiedän, että olin vuosien aikana tehnyt kaiken mahdollisen, mitä olin vain voinut auttaakseni ja tukeakseni tätä eniten itseäni muistuttavaa ihanaa ja niin rakasta nuorta miestä.

No nyt olentilanteessa, jossa kuulen, että toiseksi nuorin pojistani on ollut kohta vuoden sairaslomalla masennuksen takia...

Hei Isokivi!

Onpa sinulla ollut raskaita vaiheita - ei ihme, että olet uupunut ja masentunut. Lapsensa menettäminen on varmasti niitä kauheimpia asioita, mitä ihmiselle voi tapahtua. Surutyö vie aikaa eikä suru kai häviä koskaan, muuttaa muotoaan ajan saatossa toki.

On helppo "neuvoa" sivusta, mutta voisitko tehdä sellaisia asioita poikasi muiston suhteen, josita saat ITSE voimaa. Kokoa albumi hänestä, polta hänelle silloin tällöin kynttilää - valitse mieleisesi väri/ pojan lempiväri jne. Pienet konkreettiset asiat auttavat kulkemaan surun polkua.

Jos tiedät, että toinen poikasi on masentunut - kannusta ammattiauttajan pakeille. Itse olen omia tyttäriäni (meilläkin enemmän kuin vaiherikas perhehistoria) patistanut hakemaan ammattiapua, sillä minä en pysty heitä paljoa auttamaan. Olen liian lähellä eikä voimani riitä (sairatan depressiota). Minunkin taakkani puolittui, kun kuulin, että tyttö käy keskustelemassa ammattiauttajan luona.

Kyllä kai nykyaikana ollaan aika yksin tällaisten kamppailujen keskellä, pari hyvää ystävää on jo paljon. Silti jää aikaa ihan liikaa pyörittää yksinäisyydessä asioita. Tosin olen löytänyt meditaatio CDstä ja Namaste Joogasta suurta helpotusta arkeen (AVA arkisin 10.30).

Voimia sinulle syksyn harmauden keskellä!

Hei Momo!

Kiitos vastauksestasi!

Juuri noita asioita olen tässä tehnytkin. Poikani kuoleman kanssa olen aika "sinut"; se on elämässä niitä asioita joille ei vaan mahda mitään. Aikoinaan (2002) tyydyin siihen ajatukseen, että poikani elämälla ja myös kuolemalla oli joku tarkoitus vaikken sitä kenties koskaan saata tietää tai ymmärtää. Vanhimmalla pojalla on edelleen paikkansa meidän perheessä ja näin aina sanonkin, että minulla on neljä lasta.
Kynttilä paloi muuten viikonloppuna poikani syntymäpäivän kunniaksi, se lämmitti illan pimeydessä ulkona lyhdyssä. Itse koen tämän menetyksen enää kaipauksena aina ajoittain; paljon lämpimiä muistoja kulkee mukana vaikka loppu oli surullinen.

Edellinen tekstini jäi hiukan kesken ja siinä minun pitikin kertoa, että tuntuu kohtuuttoman rankalta alkaa taas "tukitoimet" nyt jo toisen lapseni kohdalla. Järkyttävää tässä on, että kaikista yrityksistäni huolimatta en ole poikaani aiemmin saanut tuota tilannettaan minulle kertomaan. Hän ei ole kertonut siitä edes isälleen, vaikka yhdessä tällä hetkellä asuvatkin. Olen tässä patistellut isälle kertomaan, että missä mennään, mutta lopulta voi olla, että itse joudun sen kertomaan. En vaan osaa käsittää, että yli vuosi on mennyt pojalla kotona sairastellessa eikä isä ole osannut siitä kysellä taikka soitella minulle ja kysellä minulta. Vuoden aikana on saatu pojan velan kanssa liriin ja tilanne entisestään hankaloitumaan.

Jos jotain hyvää tästä pitäisi etsiä on, että hän on hoidon piirissä ja käyy säännöllisesti sekä psykiatrilla että psykologilla ja periaatteessa vielä työpaikkakin on tallella... saa vaan nähdä että kuinka kauan...
Tuntuu vaan niin rankalta aloittaa miltei "täysipäivä-äitinä" oleminen kun oma vointikin tuntuu olevan aina vähintään "pientä hienosäätöä" vailla; siis lääkityksen lisääminen olisi varmaan taas edessä, mutta hoitava lääkäri täytyisi taas jostain kaivaa😯🗯️.
Jotenkin tuntuu, ettei tämä nuorallatanssi tunnu ollenkaan loppuvan. Olisi niin mukavaa kun olisi jokunen aika hiukan tyynempää eikä aina tarvitsisi olla jotain pelastamassa... joko itseä tai jotain toista; no tässä tapauksessa aikuista lasta! Päihtee eivät onneksi sentään ole kuvioissa!

Joku kumma enkeli se taisi taas istua olkapäällä kun piti työpaikan muutostilanteen keskellä sopia loppulomat syksylle ja keväälle; jätin 3 päivää "varalle" enkä merkannut niitä millekään jaksolle; no ensi viikolla käytän yhden päivän poikani kaverina velkaneuvojalla. Velkoja ei ole kuitenkaan "kiltillä" pojalla ole oikeastaan kuin yksi isohko; kun aikoinaan piti tyttöystävän takia hankkia auto; suhde kesti hurjat puolisen vuotta, mutta siinä taisi mennä kiltin pojan elämä aika sekaisin kun huomasi tulleensa lopulta vain hyväksi käytetyksi vuokra-asunnon hankinnassa ☹️.

Taas alkaa olla liikaa tekstiä kun pomppii aina alkuun... jatkuu siis myöhemmin 😠

No heippa teille
Muilla kanssa menee kierteeseen että kun masentuu niin sitä helposti jää kotiin ja sitten masentuu vielä enempi, varsinkin kun on yksin. Ei saa vaan itseään liikkeelle muuta kun pakottamalla. Ja se paha olo on ihan todellista. Välillä kun ei ole edes näköpiirissäkään mitään minkä takia pitäis lähtee ulos, niin sitten ei vaan mene. Ystäviä ei viitsi aina vaivata että voisitko lähteä mun kanssa eikä kovin moni edes tiedä tästä asiasta. Äitini vaistoaa ja pyytää käymään, mutta jotenkin ei sitten osaa auttaa sillä oikeella tavalla. Hänen mielestä mun vaan pitäisi mennä kirkkoon....Seurakunnalla oon käynyt syömässä vähävaraisten aterioilla ja sinnekkin on joskus saanut ittensä pakottaa. Ruokakaupassa käyminen on välillä yhtä tuskaa.
Jos joku keksii poppakonstin millä tään pirullisuuden saa katki niin oten mielellään tiedon vastaan....