Kikka4 kirjoitti 3.12.2015 11:14

Moikka,
itsellä olut aina todella kova vaatimustaso itseä kohtaan. Oikeastaan olen aina ajatellut et muillakin ihmisillä on, mutta teini-iässä alkaneet masennus- ja ahdistukohtaukset (jatkuneet tähän päivään saakka -oon 25 v) ja terapiassa avautuneet asiat ovat paljastaneet että näin ei todellakaan ole.
Oon muille rento, kuuntelen toisten asioita ja annan helposti anteeksi. Vältän konflikteja viimeiseen asti ja pyrin aina ratkaisemaan tilanteet niin että mahd monelle jäisi hyvä mieli. En kestä ajatusta että joku vihaisi minua.
Itseäni syytän jatkuvasti: milloin en ole tehnyt tarpeeksi hyvin töitäni, tehnyt tarpeeksi kotihommia, tehnyt tarpeeksi paremman maailman eteen, ollut henkisesti hyvä ihminen, elänyt nuoruuttani joka ei enää tule takaisin.... ajatukset pyörivät kehää ja jumitun niihin. Samalla oikea elämä "valuu" käsistäni pois: yhtäkkiä huomaan siskon tyttäreni olevan jo vuoden vanha enkä tiijä oonko ollu konkreettisesti läsnä hänen elämässä ku oon murehtinu niin paljon itseäni. Tämä johtaa taas syyllisyyteen.

Otan elämän liian rankasti. Pitäisi osata höllätä mutta en jotenkin osaa. Välillä olen täysin hukassa itseni kanssa.

Kohtalotovereita? Mikä auttaa?

Täällä toinen. Ihan hyvin itse olisin voinut tuon tekstisi kirjoittaa. Toisten miellyttäminen on todella raskasta pitemmän päälle, vaikka siitä hetkellisesti tuleekin hyvä olo. Aina ei tiedä mitä sitä itse haluaa. Mietin myös koko ajan että mitä jos. Vellon näissä tunteissa, enkä pääse eteenpäin. Hirveästi koko ajan pitää olla tekemistä näyttääkseni että kyllä musta on johonkin. Sitä vetää itsensä ihan piippuun. Huomaan myös, että sillä on seurauksensa. Satutinkin itseäni tuossa. Nyt pitäisi tässä olla parempi olla, mutta ei. Lääkärille pian.
Ja tuo läsnäolo... Mä olen perheestäni irtautunut ja pahasti. Olen kateellinen, ja vain 24 (liian nuori ollakseen katkera), siskolleni. Meidän nuoruus on niin ääripäistä. Hän onnistuu vaikka missä, minä olinkin sitten ihan jotakin muuta. Tuntuu että olin vain se isosisko. Ja siinä se. Kauhea näyttämisentarve kokoajan. Pää hajoaa. Koko ajan vertaan itseäni muihin. En tiedä olenko tarpeeksi. Läheiseni toki sanovat, että olen. Musta ei siltä tunnu. Kaikki lähtee kuitenkin omasta itsestä. Ahdistaa.
Mikä auttaa? Ajassa taaksepäin meneminen? Harmi, että niin ei voi tehdä. Mä ruoskin itseäni liikunnalla. Se palkitsee ja rankaisee. Aloita tavoitteellinen treenaaminen ja tee se vain itsellesi ja itsesi tähden. Tai jokin muu vastaava, missä ajattelet vain itseäsi. Tavoitteisiinpääsy on hienoa! Hakkaa nyrkkeilysäkkiä, pura kiukku sinne ja kysy ketä nyt miellytät. Et ketään, teet sen itsellesi.
Jotakin positiivista kovasta vaatimustasosta: Olet varmasti saanut aikaiseksi. Ihmiset ehkä ovat nähneet sinussa paljon hyvää ja aikaansaavaa. Kova vaatimustaso voi olla merkki myös tunnollisuudesta. Ja tunnollisuushan on vain positiivinen asia.
En tiedä voiko tämä auttaa yhtään ymmärtämään sua itseäsi: http://www.16personalities.com
Sitä ehtii miettiä liikaa ja löytää itsensä tuollaisilta sivuilta 😀

Samaa mulla. Vaadin itseltäni liikoja ja yritän miellyttää. Sen takia jäänyt menemättä moneen paikkaan, kun tuntuu että tänään en jaksa viihdyttää toisia. Se on kova taakka kantaa. Ehkä pitäis vaan uskaltautua ja kokeilla porukassa, että mitä jos en miellytäkkään kaikin voimin vaan olen siinä rikkinäisenä ihmisenä, jolla on lupa olla olemassa ihan omana itsenään, eikä aina tarvitse olla niin täydellinen. Ja välillä vaan tulee konflikteja se kuuluu elämään ja vuorovaikutukseen. Ajattelen että sanaharkoistakin voi oppia jotain. Mun kohdalla ainakin isoin asia on pelko hylätyksi tulemisesta ja siitä johtuva ahdistus. Ja sosiaalisissa tilanteissa ajatus tuntuu laukkaavan niin hemmetin lujaa.
Kumminkin pahinta on jäädä loppu elämäksi yksin. Sitä ei kestä montaakaan vuotta, hyvä jos kuukausia. Vaikka olen huomannut omalla kohdallani, että silti aina hakeudun yksinäisyyteen, jos on vähänkin ollut epämiellyttävä tilanne kavereitten kanssa niin heti turvaudun siihen. Jotenkin tunto sarvet liian herkät, kun on ryhmässä. Aistii kaikkien pienetkin eleet, se käy pitkässä juoksussa raskaaksi. Ehkä kaikki johtuu siitä, kun on pienenä ollut kiusattu, niin sitä pelkää koko ajan ettei sama toistu. Olen näin sen ajatellut.
Varmasti on hyvin yleistä...?

Hei Kikka4 ja Tylleröinen,

Täällä myös samanlainen itsensä ruoskija. Ikäni myös yrittänyt toisia miellyttää ja välttää konflikteja, ollut vanhempieni riidoissa välikätenä ym. Vaikka olisin tehnyt jotain ja saanut aikaiseksi, huomaan vain sen mitä puuttuu ja mikä ei tullut tehtyä. Armollisuus itseä kohtaan tuntuu puuttuvan. Etsinyt aina itsestäni vikaa, joissakin työpaikoissakin vaikka itse saanut aivan paskaa kohtelua. En tiedä, miksi, pidän puoliani kuitenkin, en ole lallukka eikä minua pysty polkemaan maanrakoon 😠 Ehkä se sitten ottaa pattiin joitakin. Mutta kun kukaan muu ei puolusta minua kuin minä itse. Vaistoan herkästi jos minua yritetään jotenkin vähätellä tai mollata, tuntuu että kun niin on yritetty useamman kerran tehdä olen herkistynyt sille, ihankuin olisi tuntosarvet päässä. Minulla on koko ajan tunne, että olen vähäpätöisempi kuin muut 😭 Välillä ajattelen, että aivan sama mutta eihän se ole sitä, millä perusteella minä olisin siis vähäpätöisempi kuin kaikki muut? Siksi kun itsellä on semmoinen ajatus että minun pitäisi olla sitä ja sitä, parempi ja enemmän ym 😞

Tylleröinen, kiitos vinkistä! Oon huomannu et pienikin liikunta auttaa paremman fiiliksen saamisessa. Mun täytyy vaan varoo etten ala ottaa liikaa paineita urheilusta: ei olis eka kerta.
Teidän tekstit kuulostaa ihan samoilta kun mun. Onko teillä todettu vaativa persoonallisuus? Viimeksi lääkäri sanoi että mulla lienee tämä. Pitää jotenki opetella elämään tän kanssa kun ei tästä poiskaan pääse. 😝 ja kaikillahan meillä jotain on... Mutta pahimmillaan tää vaativuus itseä jaa moraalisesti oikeita tekoja kohtaan on jotenki todella lamaannuttavaa. Oon romahdellutkin näiden seurauksena. Toistaiseksi kaverit ja perhe on jaksaneet tukea vieressä, mutta kuinka kauan? Tuntuu etten itse osaa olla samanlainen tuki heille vaikka tämä saattaa olla valheellinen tunne. 😟

Hei
Kyllä liikuntakin on varmaan hyvä ja voi rentouttaa mutta mulla on semmoinen tunne että useimmilla meilläon halu osallistua jotenkin hteiskuntaan ja auttaa muiya ja jos niin traagisesti käy että jää työelämästä osattomaksi on tärkeää hakeua esimerkiksi vapaaehtoistöihin jossa voi antaa jotain muille. Itse en ole pystynyt ollenkaankäymään missään ns. hoidoissa tai ryhmissä joissa kulutetaan aikaa vain oman navan ympärillä pyörimiseen ja askarrellaan tai tehdään vastaavaa höpön höpöä. Paljon mielekkäämpää on alkaa toimia toisten hyväksi, parastahan olisi jos kykenisi töihin ja saisi itsekunnioituksen ja osan hteiskunnastta. Itsemurha-ajatukset ovat läsnä aina kun työt loppuu ja alkaa syyllisyys kun ei voi elättää itseään utta vapaaehtoistyön avulla voi saada lohtua. Ei liikunta tai mikään muu itsensä ympärillä häärääminen autaa niin paljon.

Koetko sinä(kin), arka, olevasi liian kiltti? Onko yksi elämäsi isoimmista päämääristä toisten auttaminen? / Muiden varassa eläminen?
Epäitsekkyyttä (mikä on hyvä ominaisuus ihmisellä), mutta liian pitkälle vedettynä?
Koetko että muita voit auttaa mutta itseäsi et?

Itse tunnistan nämä jutut täysin. Oma ääni on kadonnut kokonaan "maailman tuuliin" ja ainoa ilo nauttia elämästä on huonon omatunnon kautta tapahtuva muiden auttaminen. Se kuormittaa mutta antaa tarkoitusta elämään.

Kunpa joku päivä löytäisin oman ääneni. En tarkoita tällä itsekkyyttä ja oman navan ympärillä pyörimistä vaan tasapainoista elämää ja kykyä sanoa: ei! Kykyä olla tuntematta aina huonoa omatuntoa kaikesta mitä teen. Kykyä rakastaa toista.

Hei,

arka, ymmärrän kyllä pointtisi. Epäitsekäs ihminen saa nautintonsa muiden auttamisesta, mutta vastavuoroisesti miksei joitakin asioita voisi tehdä vain itselleen?
Kikka4, "Kunpa joku päivä löytäisin oman ääneni. En tarkoita tällä itsekkyyttä ja oman navan ympärillä pyörimistä vaan tasapainoista elämää ja kykyä sanoa: ei! Kykyä olla tuntematta aina huonoa omatuntoa kaikesta mitä teen. Kykyä rakastaa toista." Toi osui kuin nyrkki silmään. Onkohan mulla kaikki "hyvin", koska muilla on? Mitä mä elämältä haluan. Kaikki on hyvin, mutta tekisi mieli vain kadota. Miksei voi olla normaali... Omaa avautumista...
"Itse tunnistan nämä jutut täysin. Oma ääni on kadonnut kokonaan "maailman tuuliin" ja ainoa ilo nauttia elämästä on huonon omatunnon kautta tapahtuva muiden auttaminen. Se kuormittaa mutta antaa tarkoitusta elämään.", kuinka pahasti kuormittaa?
Miksi ei voisi olla tunteeton p***a?

Hei
Voit olla Kikka oikeassa minun suhteeni. Minusta piti tulla ammattiauttaja ja kun tulikin potilas en ole sitä kyennyt hyväksymään vaan ollut tuskainen jo pitkään. Voisipa saada paremman omantunnon ja jonkinlaista mielenrauhaa ja kyetä ajattelemaan että saan tässä tilanteessa kun olen sairas toivoa itsellenikin hyvääja lakata vähän ponnistelemasta muiden hyväksi paitsiperheen, heidän eteensä haluan edelleenkin tehdä kaiken sen minkä pystyn.Mieheni kanssa eilen puhuttiin työstä eikä hän voi ymmärtää minun syyllisyyttäni töissä olemattomuudesta. Hänellä ei sellaista ole Luojan kiitos ja ei hän oikeastaan työtön olekaan kun hän on minun omaishoitajani.