Luin muutaman viestin yksinäisyydestä. Melkein kaikissa mainittiin sana koulukiusaaminen. Se jäi kaivertamaan mieltäni sen verran, että oli pakko kirjoittaa aiheesta oma viesti.
Tunnistan tuon saman yksinäisyyden tunteen jo lapsuudestani. En muista tarkkaan milloin kaikki alkoi, mutta yksinäisyys ja kiusaaminen kuuluivat selkeästi yhteen tuon koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan.

En tiedä olinko juuri pahimmassa iässä kun meidän perheessä tapahtui traumaattinen asia. Siskoni teki rikoksen jonka vuoksi joutui mielisairaalaan suljetulle osastolle yli 10 vuodeksi. Olin siis silloin ehkä 6 tai 7 v. Ekaluokka taisi olla alkamassa. Äiti ja Isä eivät puhuneet minulle tuosta asiasta sanallakaan, kuulin sen vain siskoiltani ja koulukavereilta kiusaamisen muodossa. Mielisairaalaan joutuneella siskollani oli pieni vauva joka tuli yllättäen asumaan meille. Olin siihen saakka saanut olla peheen kuopus, nyt tilanne muuttui. Elämäni ensimmäiset kouluvuodet alkoivat siis kiusaamisella, ahdistuksella ja yksinäisyyden tunteella.

Samaan aikaan vanhempani keskittyivät yksinomaan tuon uuden vauvan hoitamiseen, jäin pikku hiljaa taka-alalle. Kaipasin huomiota, mutta en sitä saanut. Jotain minussa tapahtui. Tunsin itseni hylätyksi ja pelkäsin. Aloin käyttäytymään vieraiden ihmisten seurassa esimerkillisesti, olin erittäin kiltti tyttö. Eristäydyin ja vetäydyin pikku hiljaa syrjään. Välillä sain toki raivonpuuskia (ainakin murkkuiässä). Lapsuus meni omalla painollaan, asia unohtui vähitellen myös kolukavereilta. Minä kuitenkin kannoin tuon taakan koko kouluajan ja kannan vieläkin. Siskoni käytännöllisesti ottaen kasvattivat minut, vanhemmille olin jollain tavalla ilmaa. Alussa koulumenestys oli hyvä, mutta ylä´asteelle päästyäni numerot alkoivat pudota. Selvisin koulusta juuri ja juuri 6,9 keskiarvolla.

Sisälläni kasvoi valtava voima tulla joksikin. Halusin olla muuta kuin perheeni, halusin olla parempi, tehdä kaiken toisin. En vieläkään ole voinut antaa anteeksi vanhemmilleni heidän tekoaan. Lapsi voidaan hylätä myös perheen sisällä.

Olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi kaikissa ryhmissä elämäni aikana. Vaikka minulla on aikuisiässä paljonkin ystäviä ja olen opiskellut ollut työssä ja tehnyt kaiken aika mallikkaasti. Minulla on perhe ja lapsia, silti tunnen itseni hyvin yksinäiseksi. Vain lapsni antavat minulle turvallisen kiintymyksen. Heille uskallan näyttää rakkauteni pyyteettömästi ja heidän rakkautensa pystyn ottamaan myös vastaan. Kaikissa muissa ihmissuhteissa tunnen koko ajan pientä pelkoa hylätyksi tulemisesta, etten ole tarpeeksi hyvä tai täydellinen. En tunne saavani tyydytystä onnistumisistani, vaan kaipaan koko ajan huomiota ja ns. kehumista. Olen erittäin ankara itselleni, vaadin lähes täydellisyyttä. Reagoin epäonnistumisiin kuin maailman loppuun.

Minulla on kausia jolloin kaikki sujuu, hymyilen ja onni näkyy ulospäin. Kuitenkin jossain piilossa kytee epävarmuus ja kohta se nostaakin päätään. Sanon sitä joskus pikku piruksi joka kömpii esiin juuri silloin kun en sitä halua. Olen läpikäynyt asioitani jo lähes 10 läpi. Yksilöterapiaa minulla oli 2 vuotta. Mielenterveystoimistossa olen ollut asiakkaana aina kun kriisi yllättää. Lääkitystä minun ei ole tarvinnut käyttää kuin satunnaisesti. Mikä minussa siis on vikana.

Olen pikku hiljaa alkanut yhdistämään nämä lapsuuden kokomukset sekä kiusaamisen nykyisiin ongelmiini. Haluaisin päästä nauttimaan elämästäni ja unohtamaan kaiken pahan, mutta miten. Kertokaa millä keinolla pysytyn saamaan itsetuntoni takaisin, kun se on ollut suurimman osan elämästäni (Olen nyt jo 40 nainen) piilossa jossain.