Mä en tiedä onko tää ihastusta, rakkautta vai roikkumista ajatuksesta suhteesta tai jostain säädöstä. 

Tiedän vain, että mä olen umpikujassa.

Ehkä mun pitäisi ottaa etäisyyttä. Ei, en pysty, sillä ystävyys, mitä meidän välillä on, on liian tärkeää.

Samaan aikaan mä vannon, että odotan, kuten toinenkin lupasi odottaa. Samaan aikaan olen ystävä ja olkapää, mutta kuitenkin itse kärsin. 

Mä en ole koskaan asettanut kunnolla itseäni edelle, en todella. Kyllä, olen mestarillisesti sotkenut kaiken. Varsinkin raha-asiat. Elänyt valheessa.

Kuitenkin, samaan aikaan, olen ollut se, joka on aina kuunnellut, tukenut, auttanut. Olen ollut kiusattu, hyljeksitty, nurkkaan sysätty ja päälle syljetty – kuvainnollisesti. 

Ollut sylkykuppina muiden tuskalle. Osittain työn vuoksi, suureksi osaksi koko elämässä. 

Kadottanut suunnan, korjannut ja taas joutunut hukkaan. Ja missä olen nyt? Uudessa umpikujassa? Labyrintissa hukassa?

Joku osa mussa pelkää, että olen ollut korvike, koekaniini, hetken leikkikalu. Ehkä tekijän tiedostamattakin. Järki ja sydän, tai vain jompi kumpi, en tiedä kumpi, kuitenkin huutaa, ettei niin ole.

Mulla on tunteita. Uskon, että hänelläkin on.

Olen kuitenkin mestari peittämään omiani, tai ehkä en, niin ainakin joku muu sanoo. Mutta ainakin osaan ne sysätä syrjään. Mutta kuinka pitkäksi aikaa? 

Mikä kaikki tekee musta särkyneen. Mokatut asiat, kiusatuksi tuleminen, menetykset, sekä tunteiden ohitus. Pitäisikö joskus olla itsekäs? 

Mitä mä pelkään? Tai no joo, kyllä mä tiedän mitä. Pelkään uutta menetystä ja vannon, että se, mitä nyt on, sen on pakko riittää. 

Mä tiedän, että teen hallaa nyt vaan itselleni. Joku kysyi, olenko kertonut tunteistani. Sanon ”kyllä se tietää”. Tietääkö sittenkään, vai pelkäänkö mä vaan riskin ottamista?

Entä jos otan riskin? Entä jos me aloitetaan jotain ja kaikki menee metsään? Mitä sitten tapahtuu? Voidaanko palata ystävyyteen ja todeta, että ei sittenkään? 

Pitäisikö mun vaan jäädä yksin? Pysyä ystävänä ja tukahduttaa tunteet väkisin, muuttamalla ne pelkäksi ystävyydeksi? 

Ja taas mä pysähdyn ja mietin, että pitääkö mun sittenkin odottaa, kun näen kuinka rikki, palasina toinen nyt on. Mä tiedän kuitenkin pystyväni olemaan se olkapää. Jos sekin lupasi antaa aikaa, enkö olekin saman velkaa. Velkaa hänelle, mutta myös itselleni, että saan itseni kasattua ehjäksi, samalla kun sekin kerää omia sirpaleitaan, särkee itsensä uudestaan ja aloittaa alusta.

Mä olen vihainen. Vihainen itselleni, vihainen tilanteelle ja vihainen sille, joka on saattanut meidät tähän jamaan. Ja meitä on samassa allikossa muitakin viattomia, jotka kärsii. 

Miten yksi paskiainen voi pilata niin monta elämänpuolikasta? Osan suoraan, osan epäsuorasti. Pelkällä itsekkäällä toiminnalla. 

Ja kuitenkin, jokin mussa on kiitollinen, että se on ollut läsnä juuri sillä hetkellä kun on ollut suurin tarve, ettei toinen ole uponnut kokonaan. 

Mä olen joskus epäillyt, että mä olisin immuuni tunteille, ihastumiselle ja muulle. Nyt kuitenkin tiedän, ettei se ole totta, vaikken olekaan aivan varma, mitä nää tunteet on, muuta kuin ystävyyttä enemmän.

Juuri nyt musta tuntuu, että tunteiden turrutus on ainoa vaihtoehto. Se on pelottavaa. Alkoholi? Lääkkeet? Valitsen mieluummin jälkimmäisen. Ei, en aio ottaa niitä liikaa. 

Mä sanon aina, vakuutan, etten ole edes ajatellut itseni satuttamista. Enkö mä tee sitä kuitenkin jollain tasolla koko ajan? Sen rajan ylitys on vain ohut viiva. Miksi mä sitten teen niin?

Kai mä pelkään. Pelkään, etten riitä, pelkään olla rehellinen edes itselleni. Samaan aikaan mä kuitenkin satutan itseäni ja pelkään satuttavani muita. 

Mä olen rikkinäinen. Sanon aina, että olen hemmetin hyvä vetämään naamion ylleni. Jep, se on totta. Vain pari ihmistä on tähän mennessä onnistunut murtamaan sen. 

Liikaa käsittelemättömiä asioita. Lupaan hankkia itselleni apua, mutta osaanko mä kuitenkaan koskaan oikeasti tehdä niin?

Kai mä pelkään, että kaikki kulissit murtuu ja jäljelle jää vain raunio. Onko sillä merkitystä? Osaanko mä rakentaa itseäni uudelleen?