Moi

Mun tilanne on vähän eri. Eli mun isoveli tappoi itsensä kun olin 10v. Näin veljen samana iltana enkä mennyt puheisiin, en voinut tietää mitä tapahtuu, että oli viimeinen tilaisuus nähdä.

Olen nyt 32 vuotias ja käyn terapiassa. Olen koko ikäni syyttänyt itseäni siitä etten mennyt juttelemaan. Ajattelen että ehkei veli olisi sitten tappanut itseään, olisi muistanut perheensä.

Koko teini-iän harkitsin myös itse itsemurhaa mutta en voinut tehdä sitä perheelleni nähtyäni kuinka paljon tuskaa se tuottaa koko loppuelämäksi.

Äiti vaipui psykoosiin ja masennukseen josta kyllä toipui, isä kärsi masennuksesta koko elämänsä kunnes kuoli.

Omasta kokemuksesta voin sanoa että itsemurha jättää lähtemättömät jäljet lapseen. Se vaikuttaa koko elämään.

Oletko koittanut hakea apua yksityiseltä? Joltain eri psykiatrilta?

Minun piti oikein miettiä jaksanko enää muistella äitini itsemurhaa. Kun olin lähes puoli vuotta ilman nettiä ja jos rumasti sanon ilman kenenkään itsemurha-ajatuksia. Mutta en silloin itsekään ajatellut itsemurhaa, siis tappaa itseäni. Koska kun on vaikeuksia, yleensä ekana ajattelen tappaa itseni, vasta tokana yritän selättää vaikeudet.

Ja, kun tulin kotiin äiti tuli muutenkin ajatuksiini. Äidin itsemurhasta on jo 12 vuotta, olin silloin 15v kun se kuoli. Isäni oli jo kuollut ja äiti ei todellakaan ajatellut miten minulle kävisi.
Ensimmäisenä minä syytin itseäni, ettei äitini jaksanut elää kanssani, koska olin paskaakin paskempi nuori. Vieläkin välillä syyttelen itseäni vaikka samalla sanon jokainen itse päättää itsemurhastaan, ei se ole kenenkään toisen syy.

Toiseksi ajattelen miten itsekäs ihminen äiti olikaan. Halusi olla äitini mutta vaan siihen asti kun häntä huvitti. Ei viitsinyt elää edes siihen asti, että olisin täysikäinen eikä mulle olisi tarvinnut etsiä sijoituspaikkaa.
Millainen äiti jättää lapsensa ikään kuin heitteille, aivan sama kun olisi jättänyt minut vauvana kirkon rapuille ja sanonut etten tuota vauvaa haluakaan, oli väärä päätös se tehdä.

Osaan myös muistella äitiä nätisti. Muistan kuinka hauskaa meillä aina oli silloin, kun isäkin eli. Muistoissani äiti aina nauroi. Kuvissa se aina nauraa. Minulla kuulemma on samanlainen hymy kuin äidillä. Lopuksi kuitenkin muistan, että hän itsekkäästi tappoi itsarin.

Kaikkia minun onnistumisiani varjostaa äidin itsari. Ollisin halunnut, että hän näkee kun laitan yo-lakin päähän, menen naimisiin ja kaiken muun. Äitienpäivänä minä ensin pidän lipun puolessa välissä ja itken, sitten nostan sen ylös adoptioäitini kunniaksi.
Minä en luultavasti koskaan unohda äitini itsaria.