Hei. Minun terapia-ajasta on jo aikaa. Aloitin psykoterapian lääkärin lähetteellä ja silloin sen sain ilmaiseksi, vuosi oli 1996. Olin tosi halukas puhumaan kaikesta mikä painoi, huom. syyttelemään muita kaikesta mikä meni vikaan. Ja syitähän kyllä löytyi. Koko lapsuus kaivettiin esiin melkein suurennuslasilla ja läheisten kanssa meni osin välit poikki kun he eivät ymmärtäneet mitä ja miksi kaivan menneitä. Ja puhuin myös heille. Ja kaikille jotka halusivat kuulla. Mikä oli virhe. Terapeutti ei ehkä ollut paras mahdollinen, koska käytännön neuvot ja ohjaus miten elää terapian aikana puuttuivat, joten tein pahoja virheitä koko ajan joita on sitten joutunut paikkaamaan. Terapiassa auoin asioitani ja menneisyyttäni, ja tulin kotiin yksin itkemään, ihan rikkinäisenä ja hajalla, se oli hirvittävän rankkaa koska kukaan ei niitä haavoja parantanut eikä suojellut minua kotona, elin yksinhuoltajana. Lapseni joutui kärsimään kaikkein eniten. Terapeuttini oli nainen ja minä olen nainen, en olisi voinut puhua miehelle asioistani silloin, enkä vieläkään.
Kävin myös Tukinaiset ry.n terapiaryhmässä ja siellä oli kuitenkin parempi ohjaus, kun draaman avulla sai kokea paremman lopun jollekkin kauhealle kokemukselle.
kaksi vuotta kävin psykoterapiassa ja halusin pois siitä, mutta lääkäri kielsi, kävin vielä vuoden mutten enää puhunut kaikkea. Meillä meni terapeutin kanssa sukset ristiin, emmekä olleet yhteisymmärryksessä. Kait sekin vaihe on siinä käytävä läpi, jonkinlainen eroprosessi. Näin jälkikäteen senkin ymmärtää miksi olin niin negatiivinen häntä kohtaan vielä monta vuotta jälkeenkin päin.
olen myös käynyt juttelemassa papin, ja sellaisten terapeuttien kanssa jotka ovat uskossa ja hoitavat myös hengellisesti, sillä tulin uskoon ja halusin ripittäytyä yms. se oli sitten parasta mitä olen kokenut, kun on saanut rukoilla ja uskoa kaiken pahan mitä on tapahtunut Jumalan huomaan, eikä minun tarvi enää niitä muistella.
Just eilen juttelin erään ihmisen kanssa ja hän kysyi millainen lapsuus minulla on ollut ja sanoin että ihan onnellinen. Hämmästyin itsekin, sillä kymmenen vuotta sitten olisin sanonut jotain ihan muuta.
Sen verran olen muuttunut, etten enää mieti kaikkea missä olen epäonnistunut ja huono, kun ne ei miksikään muutu vaikka kuinka kaivais, tulee vain katkera mieli.

Psykoterapiassa tullut juostua aikanaan ja suhde terapeuttiin oli ihan perusystävällinen. Terapia auttoi paniikki ja ahdistusoireisiin ja kun tulin lopputulokseen että enempää en jaksa keskustella vaan haluan kokeilla itse itsenäisesti elämistä, ei minulle mitään kaipauksen tunnetta jäänyt. Nyt kuitenkin usean vuoden jälkeen kun oireeni ovat palanneet ja tehneet elämästäni hankalaa, on selvää että kadun terapian lopettamista ja ymmärrän tehneeni virheen. Olisi pitänyt jaksaa ja uskaltaa perkata päätäni syvemmältä auki. Nyt jonossa hakemaan uutta lähetettä terapeutille...☹️
Terapeutin ja minun välinen suhde toimi lähinnä ystäväpohjalta enkä juurikaan tuntenut tarvetta olla kiinni hänessä. Toisaalta en koe tarvetta olla kiinni kenessäkään vaan viihdyn parhaiten yksin. Ohjeeni onkin, elä ikinä lopeta kesken vaikka fiilis olisi hyvä. Perkkaa kerralla kaikki auki niin voipi olla apuakin. Helppo tapa päästä irti terapiasuhteen ylikiintymyksestä, on että ajattele että se terapeutti siellä hieroo käsiä yhteen kuin autokauppias aina kun tulet käymään. Tienaavat ihan kohtalaisen hyvin nimittäin ne pirulaiset meidän ongelmilla.😀

Moikka salainen55 ja Ahdistaja! Kiitos kokemuksistanne 🙂

Tuohon kokemukseen voin kyllä samaistua, että terapiaistunnon jälkeen palaa kotiin, ns uudelleen elämään niitä menneitä tunnelmia. Sehän siinä onkin kamalinta, varsinkin kun kotona on kaksi lasta.
Mutta jotenkin jaksan uskoa, että tuosta tämänhetkisestä terapiasta on apua. Vaikka en ole kyennyt itsekään nyt viimeisen vuoden aikana olemaan lapsilleni äiti juuri ollenkaan, koen, että en ole sitä aikaisemminkaan ollut. Joku tunnetason homma on puuttunu siitä äitiys-hommasta kokonaan. Ja olen nyt iloinen siitä, että vaikka tässä on mentykin hurjalla ryminällä alaspäin aina välillä, ja vointini on ollut pääosin huono,tai erittäin huono, niin todisteita rupeaa näkymään siitä, että joka kerta, kun nousen sieltä pohjamudista, nousen aina hieman "korkeammalle", kuin aikaisemmin.
Tunteita ja merkittyksiä rupeaa asioille löytymään. Minun kokemuksillani ja tunteillani on väliä.

Sitä juuri olen miettinyt, että kun tämä nykyinen terapiani ei ole edes psykoterapiaa, niin millaisiin tiloihin sitten psykoterapia voi minut saada, kun nyt jo tämä vaikuttaa näin hurjasti! Hieman pelkoakin asiaa kohtaan siis.
Miten löydän oikeanlaisen terapeutin jne..

Senkin asian tiedostan, että olen jollakin tasolla jäänyt tähän terapia-juttuun kiinni. Psykoterapiaan lähteminen pelottaa, ja mietityttää onko nyt edes oikea aika sille. Mutta kun tiedän, että nykyinen terapiani loppuu todennäköisesti tämän vuoden loppuun mennessä, hätä on suuri sen suhteen. Tarvitsen terapeutin. Jonkun sellaisen ihmisen, jonka voin uskoa välittävän. Joka haluaa oikeasti auttaa. Enkä tiedä löydänkö sellaista enää tämän terapiasuhteen päätyttyä. Voinko uudelleen ja uudelleen rakentaa uutta suhdetta ja hyllyttää ne ajatukset, että terapeutti auttaa minua vain rahasta.
Tajuan siis tuon ristiriitaisen syyn, miksi haluan psykoterapiaan. Koska koen, että yksin en selviä. Olen siis riippuvainen terapiasta? Koska en usko, että ihmiset loppujenlopuksi välittävät aidosti, ilman rahaa tai velvollisuutta. On siinä sekin puoli, että haluan tehdä töitä itseni kanssa ja päästä irti vääristä uskomuksista ja siitä menneisyyden uhriutumisesta. Mutta kumpi asia painaa nyt vaakakupissa enemmän? Riippuvuus, vai halu parantua? Siinä vasta pulma. En halua kuitenkaan lähteä psykoterapiaan liian aikaisin ja pilata mahdollisuuksiani olemalla liian hätäinen ja...riippuvainen 😀

Mutta mukava kuulla teidänkin kokemuksia tästä asiasta 🙂

Psykoterapiaa suosittelen jos vaan pää kestää alkaa tonkimaan ne kaikkein kipeimmät jutut. Minulla ei kestänyt ja jotenkin suojelin itseäni terapian aikana liialta tuskalta. Harvoin on kaduttanut näin paljon kuin nyt se etten ottanut itseäni niskasta kiinni. Terapeuttini oli erittäin mukava varttuneempi herrasmies jonka kanssa pystyi juttelemaan todella hyvin mutta en vain kyennyt avautumaan. Jos päädyt psykoterapiaan niin ota neuvoni ja ole valmis hajoamaan toisen eteen. En tiedä auttaako se hajoaminen koska en sitä tehnyt mutta niin kuin terapeuttini sanoi että ensin puretaan mieli palasiksi ja sitten aletaan pala palalta kasaamaan sitä uudeksi ehjemmäksi kokonaisuudeksi josta jätetään rikkoutuneet osat pois.

Moi 🙂 no sitähän tässä pohdin, että olenko valmis psykoterapiaan. Huono puoli siinä on se, että joutuisin uudestaan rakentamaan luottamus-suhteen terapeuttiin. Kun tuntuu, että vasta nyt, kun olen 1,5 vuotta käynyt nykyisellä terapeutilla, niin pikkuhiljaa rupeaa uskallusta ja luottamusta löytyä. Ja samalla tunnistan kyllä sen riippuvuudenkin terapeuttia kohtaan. Tuntuu lähes mahdottomalta vaihtaa terapeuttia. Mutta olisiko se juuri oikein, lopettaa vain nykyinen terapia pikkuhiljaa ja siirtyä eteenpäin.
Ja jotenkin luulen kyllä, että pääni kestää psykoterapian. Olen nimittäin senverran jo asioita penkonut ja käsitellyt, nyt tämän terapian aikana, että luulen tietäväni, mitä on edessä. Mutta kysymys kuuluukin,että luulenko tietäväni enemmän, kuin oikeasti tiedän?
Tuttua ja turvallistahan olisi jatkaa nykyisellä terapeutilla ja tällätavalla "kevyemmin", ja pysyä siinä turvallisuudentunteessa. Ja riippuvuudessa. En kyllä halua koko elämääni elää vain riippuvuuksissa, jotka vain vaihtuvat. Jotenkin olisi päästävä niistä eroon. Mutta onko tämä riippuvuus terapeuttia kohtaan sitten tarpeellinen kohta? Työväline, joka auttaa eteenpäin? Voiko sen avulla jotenkin päästä eroon lapsenomaisesta ja väliin hysteerisestäkin riippuvuudesta? Kun sen kyllä osaan, että katkaisen ihmissuhteen, mitätöin sen merkityksen täysin ja esitän pärjääväni. Rupean pärjäämään väkisin. Sen olen oppinut jo varhain lapsuudessa. En haluaisi sitä samaa toistaa, että yksin on pärjättävä. Koska tiedän, että se ei tuo onnellisuutta. Se vain kovettaa ja tekee välinpitämättömäksi.

Lähtipäs rönsyilemään tämä juttu 😀

Oma terapeuttini kertoi että hän pyrkii itse siihen että katkaisee terapiasuhteen sitten itse kun alkaa näyttää siltä että potilas alkaa osoittaa merkkejä siitä että itsenäinen toimiminen on parempi kuin terapiassa juokseminen. Tällöinhän se suhteen katkeaminen tapahtuu luonnollisesti oikeassa vaiheessa. Ota vaan itseä niskasta kiinni ja kokeile mitä muutos tuo tullessa. Mielestäni ei mikään ole pahempaa oireille kuin se että tuudittautuu yhteen paikkaan ja turvallisuuden tunteeseen koska normaali elämä on täynnä muutoksia. Vaikken enää muista miltä terveen normaali elämä tuntui niin silti yritän itsekin siedättyä muutokseen. Itsellä uusi terapiasuhde metsästyksessä kunhan saisin vain lähetteen.

Ahdistaja kirjoitti 24.6.2015 13:12

Oma terapeuttini kertoi että hän pyrkii itse siihen että katkaisee terapiasuhteen sitten itse kun alkaa näyttää siltä että potilas alkaa osoittaa merkkejä siitä että itsenäinen toimiminen on parempi kuin terapiassa juokseminen. Tällöinhän se suhteen katkeaminen tapahtuu luonnollisesti oikeassa vaiheessa.
---

En ymmärrä tuollaista terapiasuhteen katkaisemisen perustetta. Sehän perustuu käsitykseen, että terapiasuhde on riippuvuussuhde. Mielestäni terapia on kuitenkin yhteistyötä.
Oma terapeuttini ei ole sanonut aikovansa katkaista terapiasuhdetta. En siis ole riippuvainen hänestä ja hänen päätöksistään, hän ei ota vastuuta ja päätösvaltaa pois minulta, vaan katsoo ilmeisesti vastuun olevan minulla terapian lopettamisenkin suhteen. Olen itsenäinen toimija terapia-aikana sekä terapiassa että elämässä. Riippuvuutta toki käsitellään terapiassa. Kukaan ei toisaalta ole totaalisen riippumaton muista ihmisistä eikä siihen varmaan pidä pyrkiäkään. Tuntuu myös väärältä uhata terapoitavaa suhteen katkaisemisella, hylkäämisellä.

Hilma3 kirjoitti 24.6.2015 10:14

Moi 🙂 no sitähän tässä pohdin, että olenko valmis psykoterapiaan. Huono puoli siinä on se, että joutuisin uudestaan rakentamaan luottamus-suhteen terapeuttiin. Kun tuntuu, että vasta nyt, kun olen 1,5 vuotta käynyt nykyisellä terapeutilla, niin pikkuhiljaa rupeaa uskallusta ja luottamusta löytyä. Ja samalla tunnistan kyllä sen riippuvuudenkin terapeuttia kohtaan. Tuntuu lähes mahdottomalta vaihtaa terapeuttia. Mutta olisiko se juuri oikein, lopettaa vain nykyinen terapia pikkuhiljaa ja siirtyä eteenpäin.

Hei Hilma, aloitit aiheesta joka on minuakin mietityttänyt jo kauan. Itse kävin muutama vuosi sitten 1.5 vuotisen "kongnitiivisen terapian" vaikka sen piti olla pidempi mutta terapeutti katkaisi sen itse sanomalla ettei hänen koulutuksensa riitä terapian viemistä pidemmällä. Jäi silloin askarruttamaan mitä hän mahtoi sillä tarkoittaa ja etenkin se että terapiaani pitäisi ehdottomasti jatkaa. Psykiatrin diaknoosi oli minulle "persoonallisuustason häiriö", joka jäi minulle aika hataraksi mitä tarkoittaa mutta luulen sen liittyvän itsekunnioituksen katoamiseen elämän vastoinkäymisten myötä. Etten pystynyt enää itse päättelemään minkä minulle oli hyväksi. Viimeksi mainittu siis vain oma käsitys tilastani joka vei terapiaan.

En kuitenkaan hakeutunut toiselle terapeutille, eikä minulla olet siihen edes lähetettä ja viimevuosien sekavat tunteeni myllerrykset luultavasti johtuvat siitä ettei terapiaani viety pidemmälle. Melkein sanoisin että minut jätettiin heitteille parantumisprosessissani, kai varojen puutteesta, mikä nykyisin vaivaa kuntien taloutta. Ensisijaisesti yritetään auttaa nuoria mutta kyllä työssä käyvänkin luulisi olevan avun annon saajana.

Siinä 1.5 v. kestäneessä terapiassa oli terapeuttina nainen, jolla itselläänkin taisi olla ongelmia koska usein kun jokin oma ihmissuhdekriisin oli käsiteltävänä, terapeutti jäi ikään kuin sanattomaksi ja monet asiat jäivät täysin käsittelemättä tai sitten terapeutti ehdotti että siirtäisimme ongelman käsittelyn myöhemmäksi. Näin tapahtui monta kertaa ja siitä jäi minulle outoja tuntemuksia. Välittiköhän hän tippaakaan minun tunteistani?

Myöhemmin hakeuduin pieneksi aikaa ryhmäterapiaan mutta sen anti jäin varsin vaatimattomaksi sillä omat ongelmani jäivät ryhmän muiden jäsenten ongelmien jalkoihin. Minulla kun on lähinnä sosiaalisten tilanteiden aristelu, pelkokin eli en pysty luottamaan toisiin kun olen heidät pidempään tuntenut. Luotan siis uusiin tuttaviin enemmän kuin tuttuihin. Eikös olekin nurinkurista? 🙄

Omituinen tulkinta... Minun mielestäni terapeuttini ei kyllä uhannut minua millään.😀 tietenkin hankala itse alkaa toisen suulla puhumaan mutta terapian kuin muidenkin hoitojen tavoite ole ettei potilaan tarvisi käydä siellä vaan pystyisi toimimaan itsenäisesti. Mielestäni on tervettä että terapeutti alkaa potilaan parantuessa hienovaraisesti ajamaan terapiasuhdetta katkolle ja ohjaa potilasta pärjäämään omillaan koska sehän on terapian tavoite, parantua...eikö?

Ahdistaja kirjoitti 25.6.2015 6:32

Omituinen tulkinta... Minun mielestäni terapeuttini ei kyllä uhannut minua millään.😀 tietenkin hankala itse alkaa toisen suulla puhumaan mutta terapian kuin muidenkin hoitojen tavoite ole ettei potilaan tarvisi käydä siellä vaan pystyisi toimimaan itsenäisesti. Mielestäni on tervettä että terapeutti alkaa potilaan parantuessa hienovaraisesti ajamaan terapiasuhdetta katkolle ja ohjaa potilasta pärjäämään omillaan koska sehän on terapian tavoite, parantua...eikö?

Et aiemmassa kommentissasi puhunut hienovaraisesta terapian katkolle ajamisesta, vaan sanoit terapeutin KERTONEEN aikovansa lopettaa terapian.