Hei Lilja83 !

Kuvasit hyvin ahdistuneen olon tuntemuksia, tosiaan tavaratkin käsistä tippuu ja olo kun jyrän alle jäänellä. Mitenpä siinä sitten relaa, ei se ole ollenkaan helppoa, eikä siihen haluaisi kuulla niitä "koita relata"-juttuja.

Olen toipumassa masennuksesta, syksy vai muu väsymys lie tullut, mutta nyt taas tuntuu uupuneemmalta ja "tunnelin päässä näkynyt valo" meinaa toisinaan hämärtyä.

Kyllä olen törmännyt silloin tällöin tuohon "yritä relata" ja "yritä piristyä" jne. En yleensä osaa kunnolla vastata niihin, jotain välttelevää myöntelyä heitän hymyn kera.
Tekisi mieli sanoa että "anna olla, ei tätä osaa selittää etkä ehkä osaa kuvitella", mutta en vaan pysty sanomaan niin suoraan.
Kai se on huonoa itsetuntoa ja halua olla niinkun muut, ei tee mieli puhua jaksamisestaan sellaisille, jotka ilmiselvästi eivät ole jyvällä mitä uupuminen on tai sitten he ovat itse pystyneet pitämään kiinni reippaasta olosta, vaikka olisi joskus alamäkeä ollutkin. Emmehän me lopulta tiedä mitä kukin tuntee sisällään, vaikka esittäisi pärjäävää ja vielä toistakin tsemppaa.

Toivon sinulle sitkeyttä ja voimaa, elämä kulkee eteenpäin menetyksistä ja vastoinkäymisistä huolimatta. Uskotaan, että parempaa on edessäpäin🙂👍

Kuvailitte juuri mieheni. Ja en tiedä mitä teen. Miten autan... Mistä apua... Kaksi pientä lasta ja tätä kohta kestänyt 6 vuotta ja nyt tämä vuosi ollut tosi paha. Olen niin yksin tässä vieressä että pelkään miten minä itse jaksan. Mikä teitä helpottaa? Mieheni sanoo että hän ei tunne mitään. Vain minä ja lapset ollaan tärkeitä. Muulla ei ole väliä. Hän miettii mikä on ihmisyys ja tarkoitus. Vaikeita sairauksia ja huumeongelmaa hänen perheessä ja kantanut aina vastuuta. Nyt ei enää niin suurta. Ehkä surua. Toistaa että on epäonnistunut, mutta ei tarkenna. Kieltäytyy avusta, hoidoista eikä ainakaan mitään lääkkeitä halua. Itken, murehdin ja ahdistun koska en osaa auttaa. Kertokaa te miten te koette lähimmäisemme? Mitä te heiltä toivotte? Relata en pyydä. Etsimään onnellisia asioita. Onko sekin typerää?

Morppis.

En tiedä osaanko auttaa, mutta sen olen vuosien saatossa huomannut, että miehelle voi olla suurempi kynnys hakea keskustelu tai lääkeapua masennukseen kuin naisella. Tai ylipäätään kertoa asiasta kuin ihan lähipiirille. Yhteiskunta ihannoi pärjääjiä, ja mies on sellaisen pärjäämisen perikuva. Periksi ei saisi antaa, mennään eteenpäin vaikka hammasta purren. Miehen on vaikeampi näyttää heikkouttaan, tai ainakin useimpien miesten.
Masennus on sen luokan sairaus, että kun se päälle pamahtaa, hyvää tarkoittavat sanat ei oikein auta, lääkehoito ja terapia auttaa, ihan lääkärin luo terveyskeskukseen meneminen. tai oman paikkakunnan kriisikeskukseen, päivystykseen tai soittaminen kriisipuhelimeen. Näin olen itse tehnyt, kun on tuntunut että seinät kaatuu päälle ja jokin musta kuilu, joka imee sisäänsä, on enää edessä. Suoraan sanottuna olen melkein juossut. Harmi, kun joka paikkakunnalla ei ole sellaista matalankynnyksen kriisikeskusta.

Harvalla meistä on sellaisia voimia, että toisen pystyisi vaikeasta masennuksesta nostamaan. Tai edes tietoa. Jos vain saa läheisen suostuteltua menemään hoitoon, oma taakka kevenee.

Auttajille ja kohtalotovereille:

Tunnen omalla kohdallani toisinaan turhautumista avoimiestäni kohtaan, sillä hän ei ymmärrä ja joudun selittämään miksi on vaikea nousta sängystä ja miksi tulee itku kun hiusharja tipahtaa kädestä. Ja samalla koen surua, sillä miten avomies voisi ymmärtää sellaista, mitä minunkin on vaikea ymmärtää.

En voi puhua toisten puolesta. Masentunut on tavallaan kuin "kovassa kuumeessa" silloin ei oikein jaksa, kun keho haluaa vaan levätä. Toisaalta, jos nukun liikaa, niin keho voi mennä ihan puuroksi. Joskus ajatus luistaa ja joskus ei sitten millään. Ei vaan pysty ajattelemaan ja suunnittelemaan sellaista, mitä Tietäisi pystyvänsä jos olisi kunnossa. Se harmittaa. Haluaisin olla normaali ja kunnossa.

Minäkään en syö lääkkeitä, sillä en luota niihin, enkä halua niiden aiheuttamia sivuoireita. Tohtori Tolonen viittaa jossain E-Epaan, berberiiniin (kurkuma) ja karosiiniin (hyviä lähteitä; maito, muna, raejuusto, rahka, jugurtit, pähkinät, siemenet, myslit -joista saa aminohappoa:histidiini).
Serotoniinia olen ottanut iltaisin esim. apteekista saatavan Sininen uni-tabletin yhteydessä. Se rentouttaa kehoa illalla, jolloin keho tuntuu aamulla paremmalle ja levänneelle. Tähän ei voi jäädä koukkuun ja sitä voi ottaa iltaisin, tai kun siltä tuntuu. Nyt olen ottanut 4-5 iltana peräkkäin ja hyvälle on tuntunut, vaikkei minulla nukahtamisvaikeuksia olekaan.

Minä mietin ihmisyyttä ja tarkoitusta, kun menetin veljeni 7 vuotta sitten liikenneonnettomuudessa. Olen löytänyt etsimäni vastaukset ja niiden myötä elämäni on muuttunut paremmaksi. Minun on helpompi ymmärtää asioita.
Joten, älä pelästy, vaikka kumppanisi etsii vastauksia. Luulen, että jossain vaiheessa elämäänsä vähän jokainen joutuu noita asioita miettimään. Hänellä se on nyt.

Masentuneen kanssa on hankalaa, sillä masentunut syyllistää itseään ja muita. Hän tavallaan toivoo, että joku veisi sen masennuksen pois, muttei se lähde pois. Tavallaan tuntuu hyvälle, kun avomieheni siivoaa ja samalla pahalle, jos en itse jaksa.

Hirmu usein joudun selittämään miksi en jaksa tai miksi äsken jaksoin ja nyt yhtäkkiä en enää? Enkä tiedä sitä itsekään. Niin se vaan menee ja se yllättää minut aika usein. Siksi en halua väsähtää ihmisten ilmoilla. Kun en minä väsähdä, vaan minun kroppa. Aiemmin väsähti mielikin.

Aloin itse auttaa itseäni, kun en saanut muualta apua. Tärkeintä on keskittyä elämän pieniin, pieniin ihaniin asioihin. Masentunut on, kuin kovassa kuumeessa. Naurattaa kyllä, mutta kun ei jaksa. Se ihminen ei ole kadonnut, se ei vaan jaksa, vaikka haluaisi jaksaa. Ja ihmettelee miten kummassa kaikki muut jaksavat?? (Ainakin minä tein niin..)

Juoksen päivittäin (tai melkein joka päivä), luen illalla hyvää kirjaa, pitäydyn rutiineissa koska niistä saa voimaa eikä tarvitse ajatella, varasin ajan hierojalle ja yritän keskittyä tekemään päivittäin hyvää ja voimia antavaa ruokaa. Kun voin paremmin, olen helpompi myös avomiehelleni.

Minulle on parasta, kun avomieheni kuuntelee minua ja yrittää aidosti ymmärtää vaikka tuon kuume-mielikuvan avulla, että voimat vaan loppuu kun kuume nousee. Avomies rakastaa minua ja ottaa syliin. On hirmu tärkeää olla rakastettu semmoisena kuin on, vaikka vähän epänormaalina ja eksyneenä.

Avomies vähän naureskeli, kun pyysin iltaisin kertomaan päivän 3 hyvää asiaa, tai luettelin niitä itse. Toisinaan ne ovat auttaneet. Joskus taas ei. Silloin kun ne eivät auttaneet, totesin illalla että ainakin Huomenna on hyvä päivä. Ja jonkun ajan aamuisin muistutin itseäni, että tästä tulee hyvä päivä ja uskoin siihen. En tiedä, mutta se on tepsinyt. Enää ei tarvitse sanoa, että ilta on ihana tai kankean aamun jälkeen tulee hyvä päivä. Sieltä se tulee 🙂 Ja takapakkipäivän (mikä vasta oli ja kesti sen 3 päivää) otin vastaan todeten, että tämä on vaan takapakkipäivä ja kohta helpottaa taas. Luulen, että löysin itsestäni sen asenteen, jolla halusin selviytyä. Ja olin sairastanut jo niin kauan, että jaksoin sitoutua tuohon asenteeseen.

Tärkeintä on kuitenkin, että masentunut saa valita itse mitä haluaa tehdä. Niin kuumeinenkin tekee. Tämä oli minun tähänastinen selviytymistarinani ja vastailen mielelläni, jos vaan pystyn auttamaan tukijoukkoja tai muita kohtalotovereitani. Suuri asia on ollut avomiehen vilpitön halu auttaa minua. Sillä olemme menneet pitkälle, vaikka välillä riidellen ja välillä selitellen.