mieheni kuoli äkkikuoleman syliini kotiin ennen joulua, olen siitä saakka soitellut ystävilleni, joita on monta, lähes päivittäin ja saanut heiltä tukea suruun, siis en soita jokaiselle läheskään joka päivä, nyt on käynyt niin, etteivät ystävät enää jaksa kuunnella ja lopettavat puhelut lyhyeen jonkin tekosyyn varjolla, olen myös soitellut kriisipuhelimiin paljon, siellä joskus ollut sama päivystäjä ja antanut ymmärtää, että olen jo tarinani kertonut, minulla on yhä suunnaton suru ja ikävä, eikä kukaan koskaan ota minuun yhteyttä kyselläkseen miten jaksan, tyttäreni sanoi kyynisesti, että kun kukat arkulla kuihtuvat, niin leski unohtuu, onko näin?
satu4, hieno kuulla että olet hieman päässyt surussasi eteenpäin. On tärkeää surra, mutta suru ei saa hukuttaa sinua, vaan jossain vaiheessa on päästettävä irti. Irti päästäminen ei tarkoita menehtyneen unohtamista tai hänen "laiminlyöntiä", vaan sitä ettei menetyksestä aiheuttanut suru hallinnoi SINUN elämääsi kokonaisvaltaisesti. Muistopöydän purkaminen on hyvä alku, eikä sinun tarvitse katua toimiasi.
Hyvä myös kuulla, että ex-miehesi ja vanhempasi auttavat sinua päivittäisissä asioissa. On hienoa että ympärilläsi on ihmisiä jotka välittävät hyvinvoinnistasi. Pidä kuitenkin mielesi myös omassa jaksamisessasi, akuutti sairaalanhoito on aina hyvä mahdollisuus.
Ymmärrän että suru pitää kovasti otteessaan, mutta on äärimmäisen tärkeää yrittää elää vain päivä tai vaikka seuraava tunti kerrallaan. Se tuntuu varmasti vaikealta kun muistot valtaavat mielen ja tulevaisuudensuunnitelmia jäävät nyt toteuttamatta. On kulunut melkein vuosi omasta menetyksestäni ja kyllä ne muistot vieläkin tulevat, eilen viimeksi mietin ettei tämä kuollut lähiomaiseni pääse nauttimaan kivasta auringonpaisteesta mistä itse saan nauttia. Ja vaikeaahan se on, mutta on sanottu että "kuolleet eivät enää elä eikä elävien tarvitse heidän takiaan kuolla", joka on karuudestaan totta. Muista - saat surra, mutta elämäsi ei saa muotoutua menehtyneen ympärille. On varmasti vaikea uskoa ettei suru koskaan hellitä (koska se tuntuu nyt niin voimakkaana ja muistot ovat läsnä), mutta ajan kanssa suru hieman laimenee ja ei enää ryöpähdä hyökyaaltona niskaan.
vaniljapulla kirjoitti 15.3.2018 15:18
Vyyhdike, oletko miettinyt itse käyväsi juttelemassa surustasi ulkopuoliselle taholle?
Kun oma lähiomaiseni kuoli, soitin heti surevalle lähiomaiselle kotihoitajan käymään. Tämä hoitaja tuli kuuntelemaan tilanteen surevan omaan kotiin ja keskusteli henkilön kanssa kahden (on suotavaa ettei kukaan lähiomainen ole läsnä, näin sureva voi kertoa kaikki ulkopuoliselle taholle sensuroimatta) miten asiassa voisi edetä. Kotihoitaja ei ole terapeuttinen taho, mutta oma lähiomaiseni sai mm. infoa tukiryhmistä, harrastusmahdollisuudesta ja jatkohoidoista. Eikä käynti maksanut mitään! Tällä saimme hänet liikkumaan asunnostaan ulos ja saamaan elämästä kiinni, suosittelen siis oikein lämmöllä. Soitto lähimpään terveyskeskukseen riittää, kertoo vain pikaisesti tilanteen ja pyytää mistä voisi saada lisätietoa aiheesta. Myös seurakunta saattaa järjestää sururyhmiä, eli mainiota tukitoimintaa surevalle.
Kiitos vaniljapulla neuvoista. Olen kyllä saanut yhteystiedot ajanvaraukseen ulkopuoliselle taholle. En vain ole saanut sitä tehneeksi. Aloitekykyni itseni hoitamiseen ei ole nyt parhaimmillaan, mutta ehkäpä saan huomenna sen aikaiseksi. Jotenkin pelkään väärää ajankohtaa. Tuntuu kuin minun pitäisi olla valmiina syöksymään apuun, jos minua tarvitaan, mutta lähes 400 km:n välimatka tekee kaiken niin vaikeaksi hallita. Kodinhoitajaan on otettu yhteyttä, mutta pelkään sairaskohtauksia. Tuntuu pahalta, kun me lähiomaiset asumme niin kaukana. Lisäksi minua kalvaa epäluottamus palvelujen tasosta. Toteutuuko huolehtimisen taso syrjäkylillä ja miten isän voimat asua yksin. On niin paljon huolen aiheita.
Mutta hei Satu, mitä sinne kuuluu? Tänään huomasin että on jo maaliskuu ja kalenterissa lukee "myötätunto lisää hyvää oloa". Sinänsä en ole varma, onko pc:n ääressä itkeminen ihan sitä mitä tarkoitetaan, mutta hyvä jos niin.
Voimia päiviisi 🙂🌻
vyyhdike, ymmärrän monia huoliasi liiankin hyvin, kävin niitä oman eloon jääneen lähiomaisen kanssa. Välimatkasi varmasti lisää huolta, tuollaisen etäisyyden takia ei vain "piipahdeta sattumalta" käymään tarkistamassa mitä kuuluu. Itse asun kuitenkin niin lähellä että pääsen tarvittaessa käymään pienellä suunnittelulla. Onneksi nykyään puhelut on halpoja ja jos hiemankaan osaa käyttää tekniikkaa niin voi ottaa videopuheluita, tämä varmasti helpottaa surevaakin kun pääsee näkemään jonkun tutun "kasvotusten".
Ehkä tärkeintä on selvittää mitä isäsi JUURI NYT tarvitsee elämäänsä. Onnistuuko syöminen/ruuan teko itsenäisesti, saako ylläpidettyä taloutensa, onko hänellä tarve puhua asioista ja surra, epäselvyyksiä kuolleen asioiden järjestelyssä vai kenties tarve viettää aikaa ystävien kanssa? Mikä ikinä se akuutein asia on, se tulisi hoitaa ensin pois. Nykyään kuitenkin annetaan ikääntyvien asua kotonaan niin pitkään kun se on mahdollista tarjoamalla kattavia kotihoitopalveluita, mikä on toki hyvä sekä huono. Kotihoitaja osaa varmasti näistä kertoa tarkemmin, käytännöt vaihtelevat kuitenkin niin rajusti paikkakunnittain.
Surevan kanssa pitää ehkä oppia vähän lukemaan tilanteita rivien välistä ja ennen kaikkea EHDOTTAA asiaa rohkeasti, mutta kuunnella vastauksia. Kaikkia epäselvyyksiä ei pidä heti yrittää ratkaista, esim. vaikka sairauskohtaukset pelottavat mutta surevalla ei ole perussairauksia, ei asia välttämättä ole akuutti. Toki mahdollisuus sairauskohtaukseen pelottaa, mutta voihan autokin törmätä tähän seuraavalla kauppareissulla jos tämä liukastuu, mutta kaikkia mahdollisuuksia ei missään nimessä pidä alkaa kartottaa. Vaikeaa se toki on kun jo aikaisempi menetys korventaa sisintä, pelkää kovasti kaikkea mahdollista mitä saattaisi käydä. Toki voisit ottaa jonkin viikonloppuloman ja vierailla isäsi luona katsomassa tilannetta, yleensä surevan näkeminenkin voi helpottaa omia pelkoja. Voit kuitenkin samantien nähdä ne epäkohdat missä isäsi tarvitsee akuuteinta apua, mutta todeta myös että ihan hyvinhän tämä ihminen pärjää, ja omat huolet ovat ehkä kohtuuttomia tilanteeseen nähden. Pienellä salapoliisityöllä moni asia kyllä selviää sekä oma huolikin saattaa helpottua. 🙂
moi, jouduin lähtemään ex-miehen luota, koska rupesi juomaan, tämä oli iso syy myös eroomme, olen nyt taas vanhempieni luona, nuorempi tyttäreni tulee vierailulle ja sitten vien hänet vkl takaisin kotiinsa, SAIN ASUNNON, jeee, 7.5. saan avaimet, ihana kaksio, parvekkeelta näkyy suoraan metsään ja järven rantaan on 500m, sitten loppuu tämä toisten nurkissa pyöriminen, mulla on nyt sellanen vaihe surussa että keho reagoi, pyörryttää, huimaa, mahaan koskee, sydän hakkaa, en pysty syömään juuri mitään, pakastevihanneksilla elän, yritän saada lääkärin kiinni, että jotain beetasalpaajaa tai jotain