kohtuuton rasitus?

kohtuuton rasitus?

Käyttäjä satu4 aloittanut aikaan 25.02.2018 klo 17:46 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä satu4 kirjoittanut 25.02.2018 klo 17:46

mieheni kuoli äkkikuoleman syliini kotiin ennen joulua, olen siitä saakka soitellut ystävilleni, joita on monta, lähes päivittäin ja saanut heiltä tukea suruun, siis en soita jokaiselle läheskään joka päivä, nyt on käynyt niin, etteivät ystävät enää jaksa kuunnella ja lopettavat puhelut lyhyeen jonkin tekosyyn varjolla, olen myös soitellut kriisipuhelimiin paljon, siellä joskus ollut sama päivystäjä ja antanut ymmärtää, että olen jo tarinani kertonut, minulla on yhä suunnaton suru ja ikävä, eikä kukaan koskaan ota minuun yhteyttä kyselläkseen miten jaksan, tyttäreni sanoi kyynisesti, että kun kukat arkulla kuihtuvat, niin leski unohtuu, onko näin?

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 26.02.2018 klo 15:01

Otan osaa suruusi.
Minulla ei ole kokemusta lesken olemista mutta katselin vierestä, kun äiti suri isääni. Siis katselin vaan vierestä ja yritin kunnioittaa lesken surua. Äiti sai kyllä paljon tukea ihmisiltä, jos oikein muistan.

Sitten, kun äitini kuoli, sain itsekin alkaa surra. Mutta ekana suremiseeni väsyivät luokkakaverit. Suru olisi pitänyt lopettaa alle kuukaudessa.
Sitä en kyllä huomannut, että ammattilaiset olisivat väsyneet sureemiseni vaikka puhuin siitä heille monta vuotta.
Suru on kyllä kohtuuton rasitus muille ihmisille. Ehkä hellä on oikeus jaksaa kanssasurra vain hautajaisiin asti.

Käyttäjä Mollyan kirjoittanut 27.02.2018 klo 10:45

Satu4 osanottoni sinulle. Minulla on vähän samanlainen tilanne ystävällä. Mies kuoli joulun alla. Hautajaisissa oli paljon väkeä. Nyt ei enää monikaan muista tai ota yhteyttä. Moneen kertaan katsomme yhdessä tabletilla kuvia hautajaisista. Ei se suru hetkessä katoa eikä sureva pitäisi olla rasitus kenellekään. Kaikki me sen kohtaamme jollakin tavalla elämässä.

Käyttäjä vyyhdike kirjoittanut 27.02.2018 klo 22:06

Otan osaa suruusi. Olen vuotanut tänää suuria kyyneleitä. Äitini menehtyi. Hautajaiset ovat edessä, mutta minua pelottaa eniten kaikki tuleva... kaikki ja miten kaikki asiat järjestyy. Haluaisin jutella, mutta pelkään että minut tunnistetaan. En haluaisi jakaa sielunmaisemaani kenenkään kanssa. En ymmärrä, miksi kaiken surun keskellä ulkokuoren on tarve pysyä yllä. Miksi pelätä vahingoniloa ja haavoittumista. Voiko siitäkin joku nähdä miekan minun haavoittamiseksi? Miten voin tuntea näin ja kuka on saanut minut tuntemaan näin. Mutta sellainen näytän olevan. Millaista välittämistä sinä olisit kaivannut ystäviltäsi? Tuntuuko että et enää edes kuulu joukkoon, nyt kun olet yksin? On todella surullista kuulla, ettei sinua jakseta kuunnella. Haluatko jutella enemmän kuoleman tapahtumasta vai niistä tuhansista ajatuksita jotka ympäröivät sinua kaaosmaisesti?

Käyttäjä satu4 kirjoittanut 28.02.2018 klo 21:56

juu, on jotenkin jopa huvittavaa, että ennen ystävät soitteli normaalisti, että lähdetäänkö kirppikselle tai tuutko käymään tai voinko piipahtaa kahville, mut nyt on täysi hiljaisuus, kukaan ei ota mitään yhteyttä, oon päättäny, että katon, miten kauan tää hiljaisuus kestää ja turvaan vaan ihan lähimpiini, jotka ovat mukana elämässäni joka päivä arjessa, nyt katotaan, ketkä on oikeesti ystäviä

Käyttäjä vyyhdike kirjoittanut 06.03.2018 klo 21:58

satu4 kirjoitti 28.2.2018 21:56

juu, on jotenkin jopa huvittavaa, että ennen ystävät soitteli normaalisti, että lähdetäänkö kirppikselle tai tuutko käymään tai voinko piipahtaa kahville, mut nyt on täysi hiljaisuus, kukaan ei ota mitään yhteyttä, oon päättäny, että katon, miten kauan tää hiljaisuus kestää ja turvaan vaan ihan lähimpiini, jotka ovat mukana elämässäni joka päivä arjessa, nyt katotaan, ketkä on oikeesti ystäviä

Niinpä, tavallista suuremmat vastoinkäymisesi voivat johtua nuoresta iästäsi. Kuolema on suurta ja tuntematonta ja surevan tuskan kohtaaminen saattaa olla hyvin pelottavaa. Se jos mikä, on surullisempaa kuin itse kuolema. Surevaa ei tulisi jättää yksin, mistä minullakin nyt suuri huoli isäni kohdalla.

Toisaalta pohdin, voisiko olla niin ikävästi kuin eroissa käy, että on ollut ystävilleen ydessä jotakin, mutta kun olet yksin, oletkin uhka heidän parisuhteelleen? Entä voiko olla niin, ettei yhteydenpitonne ollut aina tiivistä, mutta nyt sinun olisi tarve saada hätätilanteessasi tavallista enemmän muistamista? On hävettävän tavallista, että ihmiset kulkevat silmälaput silmillä läpi omaa elämäänsä, kunnes kohtaavat oman pysähtymisensä. Omakohtaisesti voin kertoa, että erossa menetin kaikki (yhteiset) ystäväni. Jouduin rakentamaan kaiken alusta ja sain paljon paremman ystävän, kuin ikinä olisin osannut toivoa. Se vain vaati, että menin ryhmään, jossa oli muitakin yksinäisiä. Onko sinulla mitään mahdollisuutta hakeutua sellaisiin ryhmiin. jossa tapaisit muita menetyksen kohdanneita tai muuten yksinäisiä?

Käyttäjä vaniljapulla kirjoittanut 07.03.2018 klo 13:55

satu4 kirjoitti 28.2.2018 21:56

juu, on jotenkin jopa huvittavaa, että ennen ystävät soitteli normaalisti, että lähdetäänkö kirppikselle tai tuutko käymään tai voinko piipahtaa kahville, mut nyt on täysi hiljaisuus, kukaan ei ota mitään yhteyttä, oon päättäny, että katon, miten kauan tää hiljaisuus kestää ja turvaan vaan ihan lähimpiini, jotka ovat mukana elämässäni joka päivä arjessa, nyt katotaan, ketkä on oikeesti ystäviä

Hei kaikki ketjuun kirjoittaneet. En ole puolisoani menettänyt, mutta lähiomaisen kylläkin, joten voin samaistua miltä pohjaton suru tuntuu. Päätinkin luoda tunnukset viimein jotta saisin osallistua tähän keskusteluun.

Satu4, kirjoittamasi kommentti kuulostaa omaltani tehdessäni surutyötä. Olen kuitenkin huomannut, että joskus ihmiset eivät tarkoituksella ilkeile tai jätä huomiotta, vaan heidän oma elämänsä vie mukanaan ja yhteydenpito unohtuu. Kerroit myös, että olet kertonut paljon surustasi ystäville, eivätkä he enää jaksa kuunnella. Joskus suru on vaikea asia kohdata sellaiselle jotka eivät sitä ole kokeneet ja voi olla etteivät ystäväsi löydä enää oikeita sanoja tukeakseen sinua surutyössäsi.

Herää kysymys oletko koskaan tavannut surutyösi aikana mielenterveyden ammattilaista, esim. terapeuttia? Itse hakeuduin kunnan mielenterveyden sairaanhoitajan juttusille omaiseni menehdyttyä ja se on auttanut paljon. Uskoisin, että terapeutin kanssa juttelu menetyksestäsi voisi olla paikallaan, koska he voivat antaa välineitä käsitellä kaipuuta ja surua rankan menetyksesi johdosta. Kaikkea hyvää sinulle jatkoa ajatellen.
🌻🙂🌻

Käyttäjä satu4 kirjoittanut 11.03.2018 klo 17:29

saan koko ajan ammattiapua, psykologi joka viikko, mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ollut jo vuodesta 2008, ja olen siksi jo muutenkin psykiatrisen hoidon piirissä, nyt on menossa tosi vaikea vaihe, akuutti psykiatriasta soitetaan mulle päivittäin ja osastoa harkitaan, olen surutyössä sellaisessa vaiheessa, että haluan vain puolisoni luo, millään ei mitään väliä, masennus iskee, nyt olen yrittänyt katsoa hautajaiskuvia ja lukea adkesseja ja kukkatervehdysten kortteja, tuskallista on, ystävistä ei yhäkään kuulu mitään, olen soitellut silloin tällöin, eivät vastaa eivätkä soita takaisin, olen romahtamaisillani

Käyttäjä vyyhdike kirjoittanut 11.03.2018 klo 17:58

satu4 kirjoitti 11.3.2018 17:29

nyt olen yrittänyt katsoa hautajaiskuvia ja lukea adkesseja ja kukkatervehdysten kortteja, tuskallista on, ystävistä ei yhäkään kuulu mitään, olen soitellut silloin tällöin, eivät vastaa eivätkä soita takaisin, olen romahtamaisillani

Hei Satu, älä lannistu. Kotoa piilotin adressit ja kaiken järjestelyyn liittyvän isältäni. Niiden aika joskus myöhemmin, jos koskaan. Mutta kuitenkin vasta sitten, kun tuska helpottaa. Piilotin kaiken tuskallisen pieneen kauniiseen rasiaan. Voi kun sinulla olisi siellä joku, joka tekee sen puolestasi. Hätä on täälläkin kova, ja sen tänne jääneen puolesta. Samoin ajattelen sinusta. On tärkeää, että jaksat. Voin laittaa vain pienen rukouksen sinulle, vaikka uskon ennemmän oikeaan auttamiseen. Minulla on hätä kaikkien puolesta, jotka läheisen menetystä käyvät läpi. Äidin lempikappale oli: mistä tunnet sä ystävän... Voi kun voisin olla sinulle se ystävä nyt. Sinua ajatellen, vyyhdike ☺️❤️

Käyttäjä vaniljapulla kirjoittanut 12.03.2018 klo 10:42

satu4 kirjoitti 11.3.2018 17:29

saan koko ajan ammattiapua, psykologi joka viikko, mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ollut jo vuodesta 2008, ja olen siksi jo muutenkin psykiatrisen hoidon piirissä, nyt on menossa tosi vaikea vaihe, akuutti psykiatriasta soitetaan mulle päivittäin ja osastoa harkitaan, olen surutyössä sellaisessa vaiheessa, että haluan vain puolisoni luo, millään ei mitään väliä, masennus iskee, nyt olen yrittänyt katsoa hautajaiskuvia ja lukea adkesseja ja kukkatervehdysten kortteja, tuskallista on, ystävistä ei yhäkään kuulu mitään, olen soitellut silloin tällöin, eivät vastaa eivätkä soita takaisin, olen romahtamaisillani

satu4, ikävä kuulla että tilanteesi on huonontumaan päin. Sinulla vaikuttaa olevan kova hätä ja osastohoito voi olla paikallaan. Voin suositella osastohoitoa oikein lämmöllä, siellä sinua autetaan eteenpäin ja keskusteluapua on saatavilla vuorokauden ympäri (kirjoitin omasta kokemuksestani tänne tukinetiin jos kiinnostaa lukea, en tiedä oletko koskaan aiemmin ollut osastohoidossa?). Vaikutat todella yksinäiseltä ja tuskastuneelta tilanteeseesi, joten olisi hyvä ettet enää jäisi yksin ajatuksiesi kanssa. Tiedän että on vaikea nähdä tulevaisuutta, mutta uskon että puolisosi haluaisi sinulle parasta vointia ja hoitoa, myös tyttäresi (jonka aloitusviestissä mainitsit) varmasti tahtoo sinun terveydellesi parasta. Oikein paljon jaksamista!🙂🌻

Käyttäjä satu4 kirjoittanut 12.03.2018 klo 16:26

hei vyyhdike, kiitos sinulle ja muillekin ihanista sanoistanne, haluaisin kysyä, jos voit kertoa, millä lailla isäsi sure ihan konkreettisesti, itkeekö, pystyykö syömään, miten pystyy illalla menemään nukkumaan, itselleni hirveimpiä ovat juuri ne hetket, kun pitäisi mennä nukkumaan sänkyyn yksin

Käyttäjä vyyhdike kirjoittanut 13.03.2018 klo 20:00

satu4 kirjoitti 12.3.2018 16:26

hei vyyhdike, kiitos sinulle ja muillekin ihanista sanoistanne, haluaisin kysyä, jos voit kertoa, millä lailla isäsi sure ihan konkreettisesti, itkeekö, pystyykö syömään, miten pystyy illalla menemään nukkumaan, itselleni hirveimpiä ovat juuri ne hetket, kun pitäisi mennä nukkumaan sänkyyn yksin

Hei satu4, ihan varmaksi on vaikea sanoa, miten kaoottisissa tunnelmissa hän menee ja suree, koska on ollut pitäytyvä aina luonteeltaan, mutta siihen mitä olen koskaan nähnyt, on tämä musertavaa katseltavaa. Välillä tuska ja suru tulee suurina hallitsemattomina puuskina kyynelein ja käpertyen. Suuri vahva isäni näyttää niin hauraalta, että itken häntä ja elämän hirveyttä. Välillä isä kertoo sellaisia kauniita muistoja heidän elämästään, joista en ole kuullut koskaan aikaisemmin edes äidin suusta. Ja minä itken sitäkin, enkä pysty ymmärtämään elämän tarkoitusta. Syö hän niinä vuosikymmeniä äitini kanssa noudattamina aikoina aina jotakin, mikä hellyyttävää ja ehkä tarpeena säilyttää joku tasapaino. Mutta entä sitten kun ruoantekijän ruoka loppuu, miten käy. Yöt olivat vaikeita, tuskin unta alkuun ollenkaan ja heräilyjä. Todellisuuteen herääminen voi olla yhtä kauhua. Tuon tosin koin eräässä omassa elämänvaiheessani, mutta pelkään että tunnelmat on samat. Välillä voi olla pieniä hetkiä päivän asioita hoidellen, kunnes tuska taas saavuttaa. Omaa käytöstämme häveten, me aikuiset lapsiressukat oireilemme tuskaamme väillä itsehallinnan menettäen. Olemme varmaan välillä taakaksi enemmän, mutta hän kestää sen, tai sitten liian lyöty puolustamaan itseään. Ja sen rakkaimman läheisyyttä emme voi korvata ja hänen huolenpitoaan. Kasikki on niin surullista ja ahdistavaa, miten asiat järjestyy. Tuntuuhan tästä vähän pahaltakin puhua, kun en tiedä onko väärin avata rakkaan ihmisen tuskaa näin avoimesti kaikille. Mutta toivon sydämestäni, että tämä on avuksi sinulle.

Mikä sinua satu4 ahdistaa eniten nukkumaanmenossa? Sekö, ettet saa unta, sekö että ajatukset kiusaavat sinua vaiko ahdistus siitä, miten saat hoidettua kaiken yksin? Tai onko sille ahditukselle edes yksittäisiä sanoja, jos niistä ei saa muodostettua kokonaisia ja ymmärrettäviä lauseita?

Käyttäjä satu4 kirjoittanut 14.03.2018 klo 17:13

minulla on ihan samanlaisia ahdistuksen ja surun puuskia kuin isälläsikin, haluan vain puhua millaista meillä markon kanssa oli , miten ihana rakkaus, ostan jääkaappiin ruokia , joita markon kanssa söimme ja itkien sitten yritän niitä syödä, elämä ja tämä jatkuvasti mielessä oleva kuolema on todellakin hirveyttä, niin kuin kirjoitit, minua niissä kaoottisissa itkukohtauksissa auttaa kun keinutan itseäni ja yritän puhua vieressä olevalla ihmiselle, mitä juuri silloin tunnen, toivon, että toinen vastaisi ihan jotain pientä lohduttavaa,olen kiitollinen, että kerroit realistisesti millaista sureminen on, tuntuu, että en ole niin yksin, kun olemme nyt kirjoitelleet ja kokeneet surua yhtä raaalla tavalla, kerroit isästäsi, pitääkö isäsi koskettamisesta, ota syliin ja itkekää yhdessä kuin lapset, kuvailet niin kauniin hellästi suhdetta isääsi, mutta tuska on läsnä joka päivä, äitisi on poissa, minun markoni on poissa, onneksi isälläsi on teidät lapset, minä en pääse enää koskaan markon syliin nukkumaan iltaisin, mutta koetetaan elää eteenpäin

Käyttäjä vyyhdike kirjoittanut 14.03.2018 klo 21:04

satu4 kirjoitti 14.3.2018 17:13

pitääkö isäsi koskettamisesta, ota syliin ja itkekää yhdessä kuin lapset, kuvailet niin kauniin hellästi suhdetta isääsi, mutta tuska on läsnä joka päivä, äitisi on poissa, minun markoni on poissa, onneksi isälläsi on teidät lapset, minä en pääse enää koskaan markon syliin nukkumaan iltaisin, mutta koetetaan elää eteenpäin

Kyllä satu4, kyllä me itkemme yhdessä kuin lapset toisiamme halaten, kuin etsien toisistamme sitä turvaa ja lohtua, joka tuskan poistaisi. Ja minä toivon toivon niin voimaa isälleni, sillä kuka sitä ottaisi häneltä pois, minkä läpi käytävä. Ymmärrän, että paras mitä voin tehdä, on antaa toiveikkuutta tulevaisuuteen ja lohduttaa pienillä sanoilla, vaikka välillä sorrun ääneen murheen ajatuksiani vuodattamaan. En edes ymmärrä, miten minusta itseäni pidättyvänä ihmisenä pitävänä, niin paljon sanoja on löytynyt. Minusta on surullista katsoa, kun isä menee nukkumaan. Se sattuu minuunkin. Minuun sattuu aina eniten, kun minun läheisiini sattuu. Tiedän, että olen aina esittänyt vahvaa vain sen vuoksi, etteivät vanhempani tai lapseni minun vuokseni murehtisi. Ja nyt pelkään, miten paljon isäni peittelee heikkottaan, kertooko peloistaan, ja jos ei kerro, niin jääkö avuttamme.

Tuntuu pahalta, että suru pitää sinun liepeistäsi kiinni niin tiukasti. Millaiset sanat ovat lohduttaneet sinua eniten?

Käyttäjä vaniljapulla kirjoittanut 15.03.2018 klo 15:18

vyyhdike kirjoitti 14.3.2018 21:4

Ymmärrän, että paras mitä voin tehdä, on antaa toiveikkuutta tulevaisuuteen ja lohduttaa pienillä sanoilla, vaikka välillä sorrun ääneen murheen ajatuksiani vuodattamaan. En edes ymmärrä, miten minusta itseäni pidättyvänä ihmisenä pitävänä, niin paljon sanoja on löytynyt. Minusta on surullista katsoa, kun isä menee nukkumaan. Se sattuu minuunkin. Minuun sattuu aina eniten, kun minun läheisiini sattuu. Tiedän, että olen aina esittänyt vahvaa vain sen vuoksi, etteivät vanhempani tai lapseni minun vuokseni murehtisi. Ja nyt pelkään, miten paljon isäni peittelee heikkottaan, kertooko peloistaan, ja jos ei kerro, niin jääkö avuttamme.

Moi vyyhdike, on pakko kommentoida tätä kirjoittamaasi tekstiä. Olet oikeassa, on ehdottoman tärkeää kohdata sureva vaikka juurikin niillä pienillä sanoilla tai teolla. Surevan ajatukset ovat pitkälti menehtyneessä, joten joskus he kaipaavat jonkun joka auttaa näkemään pieniä elämän hyviä puolia, vaikka pullakahvit lähikahvilassa ja juttelu pienistä asioista. Ei pidä huolestua kuitenkaan jos se ei aina onnistu tai sureva ei jaksa innostua. Valitettavasti on suomalainen tapa piilottaa tunteensa etteivät muut huolestuisi ja eristäytyä pahoiden tunteidensa kanssa yksin, eikä se ole oikein. Ymmärrän toki ettei moni meistä halua huolestuttaa läheisiään omilla vaivoillamme, mutta on hyvin tärkeää käsitellä asiaa puhumalla.

On tärkeä jutella perheen kesken menehtyneestä, teimme sitä paljon oman lähiomaiseni kuoleman jälkeen. Hyvistä ja huonoista ominaisuuksista, muistoista ja kysymättömistä kysymyksistä keskusteltiin me elossa jääneet paljon. Suru saa tulla esiin puheista, tunteita ei saa padota. Joskus kuitenkin tietyistä vaikeista tunteista on hankala puhua perheenjäsenille, joten avuksi tulee juuri kolmas neutraali osapuoli, esim. terapeutti tai mielenterveyden sairaanhoitajalla. Tällä osapuolella ei ole tunnesidettä menehtyneeseen, mikä luo huolettoman ympäristön käsitellä syviä tunteita. Ymmärrän että se voi kuulostaa hyvin hassulta, mutta juurikin tämä perheen ulkopuolinen taho voi olla surevalle tärkeä, koska ei ole pelkoa että avautumalla hän "huolestuttaisi jonkun". Vyyhdike, oletko miettinyt itse käyväsi juttelemassa surustasi ulkopuoliselle taholle?

Kun oma lähiomaiseni kuoli, soitin heti surevalle lähiomaiselle kotihoitajan käymään. Tämä hoitaja tuli kuuntelemaan tilanteen surevan omaan kotiin ja keskusteli henkilön kanssa kahden (on suotavaa ettei kukaan lähiomainen ole läsnä, näin sureva voi kertoa kaikki ulkopuoliselle taholle sensuroimatta) miten asiassa voisi edetä. Kotihoitaja ei ole terapeuttinen taho, mutta oma lähiomaiseni sai mm. infoa tukiryhmistä, harrastusmahdollisuudesta ja jatkohoidoista. Eikä käynti maksanut mitään! Tällä saimme hänet liikkumaan asunnostaan ulos ja saamaan elämästä kiinni, suosittelen siis oikein lämmöllä. Soitto lähimpään terveyskeskukseen riittää, kertoo vain pikaisesti tilanteen ja pyytää mistä voisi saada lisätietoa aiheesta. Myös seurakunta saattaa järjestää sururyhmiä, eli mainiota tukitoimintaa surevalle.

satu4, onko hoitosuunnitelmasi akuutista osastohoidosta edennyt? Siitä mainitsit aikaisemmin ja mietinkin onko hoidon puute sairaalan kapasiteetin vuoksi vai sen, että et halua lähteä osastohoitoon? Yksin sinun ei missään nimessä kannattaisi enää jäädä.

Käyttäjä satu4 kirjoittanut 15.03.2018 klo 16:26

olen hiukan edennyt surutyössäni, purin markon "muistelupöydän", jossa oli markon kuvia, aina tuoreita kukkia ja joitain muistoesineitä, itkin aivan hirveästi, ja nyt kadun, että sen tein, isä ja äiti olivat tässä tukenani, olen heillä kirjoilla, jonotan asumisoikeusasuntoa, käytännössä asun ex-mieheni luona entisessä kodissamme, hän auttaa minua arjessa, syöttää, kuuntelee itkujani, mutta kukaan ei voi minua auttaa, psykologi ei eilen puhunut mitään osastosta, enkä itsekään koe nyt tarvitsevani, voin soittaa akuutin päivystykseen milloin tahansa ja tämä viestiketju on minulle tärkeä, kiitos kaikille, käytän muutenkin paljon nettiä suruni tukena, kun ne ystävät kaikkosivat, ensi kesä pelottaa minua, miten selviän viime kesän marko-muistoista, nyt kevään jaksanen elää, kun ajattelen uuden kodin laittoa tuttujen tavaroiden kanssa markon ja minun yhteisestä kodista